sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Valosta annettu: luku 28


Luku 28: Ihmisen kaltainen

Sadan vuoden jälkeen veri maistuu pelkältä vereltä. Metalliselta ja kylmältä. Joka kerta, kun Wilhelm avaa uuden neuvoston tuomista pulloista, hän muistaa, millaisen elämän on antanut itselleen haluamalla kaiken tai ei mitään. Neuvosto pitää huolen, että te ette kuole, sillä sen moraalit eivät kestäisi antaa teidän vain kuivua. Wilhelmiä puistattaa. Veri tippuu kylmänä kurkkuun. Pitkään aikaan Wilhelmin ei ole tehnyt näin paljon mieli vain tappaa. Ei ketään tiettyä, ei mistään syystä. Wilhelmin ruumis sykkii punaista, hän ei tahdo muuta kuin painaa hampaansa jonkun kurkulle ja juoda niin paljon, ettei jäljelle jäisi mitään.

Wilhelm on pukeutunut punaiseen liiviin ja valkeaan kauluspaitaan. Hän tiedostaa näyttävänsä pieneltä korkeavyötäröisissä housuissaan. Kun hän astelee kerrankin täysissä pukeissa saliinsa, siellä on jo joku. Wilhelmin sisällä läikähtää. Alas menneen veren seassa velloo jokin muukin, vähintään yhtä punainen.

Olinko minä jättänyt etuoven auki?”
Et, minä tulin takaovesta”, nojatuoliin rauhallisesti istuutunut Julius sanoo.
Älä käytä takaovea, se näyttää epäilyttävältä. Se on toisenlaisia vieraita varten.”
Toisenlaisia?” Julius kurtistaa kulmiaan. Wilhelmiä kylmää. Tavallisesti Julius sanoisi sellaista hymy kasvoillaan, kiusoitellen. Nyt Juliuksen ääni on kaikesta riisuttu.
Mikä sinulla on hätänä?”

Julius nousee tuolista ja ryhtyy riisumaan paitaansa. Wilhelm hymyilee, on jo valmis kulkemaan iholle, kun Julius nostaa kätensä kehonsa suojaksi. Silmissä on katujen kovettama, hurjistunut katse. Yläruumista peittää syvät haavat. Vatsalta rinnalle kulkee yksi suuri, jo umpeutumaan ehtinyt viiva, kuin vanha kartta. Kaulalla ja olkavarsissa on tuoreempia, pahan näköisiä mustelmia.

Kysytkö sinä todella, mikä minulla on hätänä, kun olet saanut kehoni näyttämään tältä?”
Wilhelm katsoo Juliuksen ruskeita silmiä kuin ei aivan ymmärtäisi, mitä kieltä tämä puhuu. Julius ei ole koskaan osannut puhua tällä äänensävyllä. Juliuksen ei kuulu osata puolustaa itseään.
Edellisellä kerralla sinä hakkasit minut niin pahasti, että kaikki näkivät sen.”
Kaikki? Muru, eihän sinulla ole ketään muuta kuin siskosi ja se vanha mies.”
Juliusta ei naurata. Kasvot ovat kovemmat kuin graniitti.
Valehtelin Fridalle, että jouduin vahingossa vampyyrikaaoksen aiheuttamaan kahakkaan. Uskon, että se meni läpi.”
Sinä kerroit siskollesi?”
Juurihan sanoin, että va –”

Isku. Julius ei ehdi väistää, kämmen läimähtää poskelle. Wilhelm tulee lähelle, liian lähelle. Julius ei ole pelokas eläin. Ei tällä kertaa. Julius on ainoastaan lamaantunut. Se riittää Wilhelmille.

Sinä et kerro sisarellesi mitään!”
Pelkäätkö…” Yskäys. Verta jo valmiiksi punaisella puserolla. ”...sinä Fridaa?”
Wilhelmin sisällä sykkii. Pelkääkö hän? Onko tämä muka mitään muuta kuin pelkoa?
Toinen isku, toiselle poskelle, varmuuden vuoksi. Ei mitään pahempaa. Ei vielä. Antaa kaiken tasoittua ja pojan puhua, jos hänellä on vielä tämän jälkeen puhuttavaa.

Et voi… jatkaa näin.” Juliuksen ääni kurluttaa, siinä on jokin pahasti vialla. Wilhelm nostaa tämän kauluksesta pystyasentoon, ettei tämä tukehdu.
Älä sitten enää tapaile minua.”
Et sinä sitä haluasi. Et kestäisi… ilman.”
Wilhelm tahtoisi kieltää sanat. Sisällä on hiljaista. Wilhelm kuulee vain sykkivän sydämensä. Veri kohisee korvissa.
Eikä tämä ole mitään tapailua”, Julius hengähtää ysköstensä lomassa, ”tämä on vain… vain…”

Wilhelm tarttuu uudelleen Juliusta kauluksesta. Ruumis palaa. Se on täydellisen tulessa.
Tämä on vain mitä?”
Juliuksen kasvot tyhjenevät kaikesta. Ne eivät ole enää edes kovat. Ne vain ovat.
Minä en rakasta sinua.”
Poskea kihelmöi. On kuin Julius olisi ensimmäisen kerran iskenyt takaisin.
Emme me tapaile toisiamme. Sinä teet tätä ajankuluksesi ja minä…” Tauko. Pahin isku kaikista. ”Minä olen aina rakastanut toista. Olen sinun kanssasi pelkästä säälistä.”

Jos Julius on koskaan pelännyt Wilhelmiä, siitä ei ole enää merkkiäkään hänen kalpeilla kasvoillaan. Keinot loppuvat. Wilhelm ei tiedä, millä hallita, sillä hänen oma pelkonsa hirttää kiinni. Kädet tärisevät, Wilhelm uskoo itkevänsä. Wilhelmin sormet hakeutuvat Juliuksen keholle, etsivät edellisellä kerralla syntyneen haavan ja puristavat. Julius ei ehdi reagoida, hän älähtää kivusta Wilhelmin painaessa sormiaan aiheuttamaansa haavaan.

Hetken pelkkää huutoa. Sitten ei mitään. Julius yskii yhä verta. Kuinka mies selittäisi tämän sisarelleen? Wilhelm ei tahdo tietää. Wilhelm tahtoo tappaa Juliuksen siinä ja tässä, tehdä lopun siitä hapuilusta, jota he ovat harjoittaneet jo kuukausien ajan. Juliuksen silmät seisovat päässä, kipu estää kaiken rationaalisen. Wilhelm voisi tehdä sen nyt. Sitten Julius olisi vain hänen. Älä tapa. Hän voisi rakastaa sinua. Saa hänet rakastamaan sinua. Pakota.

Keho toimii jo. Potkuja. Jokin murtuu, kenties lopullisesti. Ei! Ei sairaalakuntoon! Osattomat eivät pääse sairaalaan, hän kuolee! Alitajunnassa huutaa sata ääntä. Punaista punaista punaista. Wilhelm ei tahdo satuttaa. Hän itkee ja huutaa, hän ei ole koskaan tahtonut tehdä tätä, ei ikinä, hän vannoo sen kaiken menneen nimissä. Talon, Edmondin, maanalaisen liikkeen, tulevan ja menneen sodan. Älä mene pois. Kunhan et vain jätä minua. Wilhelmiä särkee kaikkialta. Maassa makaa valkea ruumis kauttaaltaan veressä. Wilhelm vetäytyy kauemmas, itkee vapisten, jää pieneksi mytyksi sohvansa taakse.

Sivusilmällään Wilhelm näkee, kuinka jokin liikkuu. Ihmisenkaltainen. Joku, jonka piti rakastaa häntä. Julius oli liian rehellinen. Hänen ei olisi pitänyt koetella onneaan. Wilhelmin täytyy varoittaa. Kyyneliä ja huutoa on liikaa. Miksi he ovat taas tässä? Äiti, isä. Sisko. Edmond. Olkaa kilttejä. Älkää päästäkö minua pois. Älkää jättäkö minua yksin.

On niin pimeää. Kauttaaltaan. Pimeää ja kylmää. Talvi ei anna Wilhelmin hengittää. Verinen mytty tulee lähemmäs. Satuttaisiko se takaisin, olisiko se vihdoin oppinut iskemään satuttajaansa? Ehkä se olisi oikein. Ehkä Wilhelm tuntisi silloin muutakin kuin hukkuvansa. Joka ikinen suudelma, joka ainut kosketus vetää häntä syvemmälle. Pimeässä ja kylmässä on ollut mahdotonta hengittää jo usean kymmenen vuoden ajan. Wilhelm ei jaksa enää. Mene pois. Älä anna sääliäsi minulle, jos et voi rakastaa minua.

Julius painaa päänsä Wilhelmin olalle, verta valuu valkealle paidalle. Veren haju on niin huumaava, että Wilhelm kiittää onneaan siitä, että ruokaili jo. Muuten hänen aistinsa pettäisivät jälleen kerran. Julius on jälleen siinä. Miehen käsi lepää hervottomana hänen sylissään, kenties yrittää lohduttaa.

Taas sinä olet siinä. Älä ole, jos et halua olla. En toivo sitä. Tahdon vain…”
Julius painaa verisen suudelman Wilhelmin kaulalle. Wilhelmiä kylmää. Jos hän ei itkisi ja tärisisi, hän päästäisi miehen pois. Hän ei voi jatkaa näin. Hän päätyy vielä aidosti tappamaan Juliuksen, jos antaa tämän yhä olla siinä. Tajuaminen on kirkkaampi kuin mikään aikoihin, mutta se ei lämmitä kylmää pimeyttä. Minä haluan hänet pois luotani, jotta en satuta häntä enempää. Rakastanko minä häntä?

Juliuksen käsi puristuu Wilhelmin omaa vasten. Hetkeen ei sanota mitään. Wilhelm ei enää itke ja vapise, hän puristaa Juliusta kuin miehen käsi olisi hänen ainoa yhteytensä todelliseen maailmaan.

Minulla on töitä. Tänne alkaa ilmestyä osattomia. Töitä, Julius…”
Sshh.” Julius ei kykene sanomaan mitään. Hän tulee lähemmäs, hakee kipuunsa turvaa samalta mieheltä, joka sen aiheutti.
Wilhelm on liian väsynyt puhumaan siitä, mitä juuri tapahtui.
Minä en tainnut koskaan kysyä, mitä sinä teet täällä. Oliko sinulla asiaakin?” Muutakin kuin se, että et rakasta minua?
M-minä…” Jos ääni kuulosti aiemmin pahalta, nyt se kuulostaa tuskin ääneltä ollenkaan. Wilhelm voisi paikata haavat, jos haluaisi. Jos olisi sellainen ihminen. Ehkä hän tekee sen kuitenkin.
Minä tulin tänne ilmoittamaan, että herra Strauss on aloittanut… v-vampyyrien tappamisoperaation. Ss...sinun ei kannata olla huolissasi. Hän aloittaa Anrabas Barretista.”

Anrista? Wilhelm tuntee tiedon kuin iskun suoraan leukaluussaan. Ei Anria. Hän ei pysty mihinkään ilman Anria. Wilhelm kietoo kätensä pahoinpitelemänsä miehen ympärille ja puristaa lujaa. Hän valuu hakatun Juliuksen syliin ja itkee niin hillittömästi, että edes kivuissaan oleva Julius ei saata päästää irti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti