Luku
28: Ihmisen kaltainen
Sadan vuoden jälkeen veri maistuu
pelkältä vereltä. Metalliselta ja kylmältä. Joka kerta, kun
Wilhelm avaa uuden neuvoston tuomista pulloista, hän muistaa,
millaisen elämän on antanut itselleen haluamalla kaiken tai ei
mitään. Neuvosto pitää huolen, että te ette kuole, sillä sen
moraalit eivät kestäisi antaa teidän vain kuivua. Wilhelmiä
puistattaa. Veri tippuu kylmänä kurkkuun. Pitkään aikaan
Wilhelmin ei ole tehnyt näin paljon mieli vain tappaa. Ei ketään
tiettyä, ei mistään syystä. Wilhelmin ruumis sykkii punaista, hän
ei tahdo muuta kuin painaa hampaansa jonkun kurkulle ja juoda niin
paljon, ettei jäljelle jäisi mitään.
Wilhelm on pukeutunut punaiseen
liiviin ja valkeaan kauluspaitaan. Hän tiedostaa näyttävänsä
pieneltä korkeavyötäröisissä housuissaan. Kun hän astelee
kerrankin täysissä pukeissa saliinsa, siellä on jo joku. Wilhelmin
sisällä läikähtää. Alas menneen veren seassa velloo jokin
muukin, vähintään yhtä punainen.
”Olinko minä jättänyt etuoven
auki?”
”Et, minä tulin takaovesta”,
nojatuoliin rauhallisesti istuutunut Julius sanoo.
”Älä käytä takaovea, se näyttää
epäilyttävältä. Se on toisenlaisia vieraita varten.”
”Toisenlaisia?” Julius kurtistaa
kulmiaan. Wilhelmiä kylmää. Tavallisesti Julius sanoisi sellaista
hymy kasvoillaan, kiusoitellen. Nyt Juliuksen ääni on kaikesta
riisuttu.
”Mikä sinulla on hätänä?”
Julius nousee tuolista ja ryhtyy
riisumaan paitaansa. Wilhelm hymyilee, on jo valmis kulkemaan iholle,
kun Julius nostaa kätensä kehonsa suojaksi. Silmissä on katujen
kovettama, hurjistunut katse. Yläruumista peittää syvät haavat.
Vatsalta rinnalle kulkee yksi suuri, jo umpeutumaan ehtinyt viiva,
kuin vanha kartta. Kaulalla ja olkavarsissa on tuoreempia, pahan
näköisiä mustelmia.
”Kysytkö sinä todella, mikä
minulla on hätänä, kun olet saanut kehoni näyttämään tältä?”
Wilhelm katsoo Juliuksen ruskeita
silmiä kuin ei aivan ymmärtäisi, mitä kieltä tämä puhuu.
Julius ei ole koskaan osannut puhua tällä äänensävyllä.
Juliuksen ei kuulu osata puolustaa itseään.
”Edellisellä kerralla sinä
hakkasit minut niin pahasti, että kaikki näkivät sen.”
”Kaikki? Muru, eihän sinulla ole
ketään muuta kuin siskosi ja se vanha mies.”
Juliusta ei naurata. Kasvot ovat
kovemmat kuin graniitti.
”Valehtelin Fridalle, että jouduin
vahingossa vampyyrikaaoksen aiheuttamaan kahakkaan. Uskon, että se
meni läpi.”
”Sinä kerroit siskollesi?”
”Juurihan sanoin, että va –”
Isku. Julius ei ehdi väistää,
kämmen läimähtää poskelle. Wilhelm tulee lähelle, liian
lähelle. Julius ei ole pelokas eläin. Ei tällä kertaa. Julius on
ainoastaan lamaantunut. Se riittää Wilhelmille.
”Sinä et kerro sisarellesi mitään!”
”Pelkäätkö…” Yskäys. Verta
jo valmiiksi punaisella puserolla. ”...sinä Fridaa?”
Wilhelmin sisällä sykkii. Pelkääkö
hän? Onko tämä muka mitään muuta kuin pelkoa?
Toinen isku, toiselle poskelle,
varmuuden vuoksi. Ei mitään pahempaa. Ei vielä. Antaa kaiken
tasoittua ja pojan puhua, jos hänellä on vielä tämän jälkeen
puhuttavaa.
”Et voi… jatkaa näin.”
Juliuksen ääni kurluttaa, siinä on jokin pahasti vialla. Wilhelm
nostaa tämän kauluksesta pystyasentoon, ettei tämä tukehdu.
”Älä sitten enää tapaile minua.”
”Et sinä sitä haluasi. Et
kestäisi… ilman.”
Wilhelm tahtoisi kieltää sanat.
Sisällä on hiljaista. Wilhelm kuulee vain sykkivän sydämensä.
Veri kohisee korvissa.
”Eikä tämä ole mitään
tapailua”, Julius hengähtää ysköstensä lomassa, ”tämä on
vain… vain…”
Wilhelm tarttuu uudelleen Juliusta
kauluksesta. Ruumis palaa. Se on täydellisen tulessa.
”Tämä on vain mitä?”
Juliuksen kasvot tyhjenevät kaikesta.
Ne eivät ole enää edes kovat. Ne vain ovat.
”Minä en rakasta sinua.”
Poskea kihelmöi. On kuin Julius olisi
ensimmäisen kerran iskenyt takaisin.
”Emme me tapaile toisiamme. Sinä
teet tätä ajankuluksesi ja minä…” Tauko. Pahin isku kaikista.
”Minä olen aina rakastanut toista. Olen sinun kanssasi pelkästä
säälistä.”
Jos Julius on koskaan pelännyt
Wilhelmiä, siitä ei ole enää merkkiäkään hänen kalpeilla
kasvoillaan. Keinot loppuvat. Wilhelm ei tiedä, millä hallita,
sillä hänen oma pelkonsa hirttää kiinni. Kädet tärisevät,
Wilhelm uskoo itkevänsä. Wilhelmin sormet hakeutuvat Juliuksen
keholle, etsivät edellisellä kerralla syntyneen haavan ja
puristavat. Julius ei ehdi reagoida, hän älähtää kivusta
Wilhelmin painaessa sormiaan aiheuttamaansa haavaan.
Hetken pelkkää huutoa. Sitten ei
mitään. Julius yskii yhä verta. Kuinka mies selittäisi tämän
sisarelleen? Wilhelm ei tahdo tietää. Wilhelm tahtoo tappaa
Juliuksen siinä ja tässä, tehdä lopun siitä hapuilusta, jota he
ovat harjoittaneet jo kuukausien ajan. Juliuksen silmät seisovat
päässä, kipu estää kaiken rationaalisen. Wilhelm voisi tehdä
sen nyt. Sitten Julius olisi vain hänen. Älä tapa. Hän voisi
rakastaa sinua. Saa hänet rakastamaan sinua. Pakota.
Keho toimii jo. Potkuja. Jokin murtuu,
kenties lopullisesti. Ei! Ei sairaalakuntoon! Osattomat eivät
pääse sairaalaan, hän kuolee! Alitajunnassa huutaa sata ääntä.
Punaista punaista punaista. Wilhelm ei tahdo satuttaa. Hän itkee ja
huutaa, hän ei ole koskaan tahtonut tehdä tätä, ei ikinä, hän
vannoo sen kaiken menneen nimissä. Talon, Edmondin, maanalaisen
liikkeen, tulevan ja menneen sodan. Älä mene pois. Kunhan et vain
jätä minua. Wilhelmiä särkee kaikkialta. Maassa makaa valkea
ruumis kauttaaltaan veressä. Wilhelm vetäytyy kauemmas, itkee
vapisten, jää pieneksi mytyksi sohvansa taakse.
Sivusilmällään Wilhelm näkee,
kuinka jokin liikkuu. Ihmisenkaltainen. Joku, jonka piti rakastaa
häntä. Julius oli liian rehellinen. Hänen ei olisi pitänyt
koetella onneaan. Wilhelmin täytyy varoittaa. Kyyneliä ja huutoa on
liikaa. Miksi he ovat taas tässä? Äiti, isä. Sisko. Edmond.
Olkaa kilttejä. Älkää päästäkö minua pois. Älkää jättäkö
minua yksin.
On niin pimeää. Kauttaaltaan. Pimeää
ja kylmää. Talvi ei anna Wilhelmin hengittää. Verinen mytty tulee
lähemmäs. Satuttaisiko se takaisin, olisiko se vihdoin oppinut
iskemään satuttajaansa? Ehkä se olisi oikein. Ehkä Wilhelm
tuntisi silloin muutakin kuin hukkuvansa. Joka ikinen suudelma, joka
ainut kosketus vetää häntä syvemmälle. Pimeässä ja kylmässä
on ollut mahdotonta hengittää jo usean kymmenen vuoden ajan.
Wilhelm ei jaksa enää. Mene pois. Älä anna sääliäsi minulle,
jos et voi rakastaa minua.
Julius painaa päänsä Wilhelmin
olalle, verta valuu valkealle paidalle. Veren haju on niin huumaava,
että Wilhelm kiittää onneaan siitä, että ruokaili jo. Muuten
hänen aistinsa pettäisivät jälleen kerran. Julius on jälleen
siinä. Miehen käsi lepää hervottomana hänen sylissään, kenties
yrittää lohduttaa.
”Taas sinä olet siinä. Älä ole,
jos et halua olla. En toivo sitä. Tahdon vain…”
Julius painaa verisen suudelman
Wilhelmin kaulalle. Wilhelmiä kylmää. Jos hän ei itkisi ja
tärisisi, hän päästäisi miehen pois. Hän ei voi jatkaa näin.
Hän päätyy vielä aidosti tappamaan Juliuksen, jos antaa tämän
yhä olla siinä. Tajuaminen on kirkkaampi kuin mikään aikoihin,
mutta se ei lämmitä kylmää pimeyttä. Minä haluan hänet pois
luotani, jotta en satuta häntä enempää. Rakastanko minä häntä?
Juliuksen käsi puristuu Wilhelmin
omaa vasten. Hetkeen ei sanota mitään. Wilhelm ei enää itke ja
vapise, hän puristaa Juliusta kuin miehen käsi olisi hänen ainoa
yhteytensä todelliseen maailmaan.
”Minulla on töitä. Tänne alkaa
ilmestyä osattomia. Töitä, Julius…”
”Sshh.” Julius ei kykene sanomaan
mitään. Hän tulee lähemmäs, hakee kipuunsa turvaa samalta
mieheltä, joka sen aiheutti.
Wilhelm on liian väsynyt puhumaan
siitä, mitä juuri tapahtui.
”Minä en tainnut koskaan kysyä,
mitä sinä teet täällä. Oliko sinulla asiaakin?” Muutakin
kuin se, että et rakasta minua?
”M-minä…” Jos ääni kuulosti
aiemmin pahalta, nyt se kuulostaa tuskin ääneltä ollenkaan.
Wilhelm voisi paikata haavat, jos haluaisi. Jos olisi sellainen
ihminen. Ehkä hän tekee sen kuitenkin.
”Minä tulin tänne ilmoittamaan,
että herra Strauss on aloittanut… v-vampyyrien tappamisoperaation.
Ss...sinun ei kannata olla huolissasi. Hän aloittaa Anrabas
Barretista.”
Anrista? Wilhelm tuntee tiedon kuin
iskun suoraan leukaluussaan. Ei Anria. Hän ei pysty mihinkään
ilman Anria. Wilhelm kietoo kätensä pahoinpitelemänsä miehen
ympärille ja puristaa lujaa. Hän valuu hakatun Juliuksen syliin ja
itkee niin hillittömästi, että edes kivuissaan oleva Julius ei
saata päästää irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti