Luku
26: Kaunista lumetta
Portaikon maalauksista yksi ei kuulu
joukkoon. Yläpäähän asetettu, vaaleahiuksinen nainen, jolla on
pisamaisiksi maalatut kasvot ja suunnattoman kauniit silmät, ei ole
kukaan niistä, jotka muihin maalauksiin on kuvattu. Nainen näyttää
siltä, ettei mikään koskaan hetkauttaisi häntä. Että hän
hymyilisi aina vain. Ehkä maalaaja on ajatellut hänet sellaisena,
ikuistanut hänet ikuisesti vahvana, mutta lempeänä.
”Kuka tämä nainen on?” Victoria
kysyy Marialta tiedostaa tämän olevan jo kolmas päivä, kun he
ovat kaksin. Anrabas on paennut. On niin paljon kerrottavaa, että
mies on katsonut paremmaksi vain pysytellä poissa kartanostaan.
Anrabasin ja ulkona vallitsevan vampyyrikaaoksen sijasta Victoria
keskittyy maalauksen naisen vehnänvaaleisiin hiuksiin ja lempeisiin
piirteisiin.
”Minä sanoin, että valo on vanhin
ystäväni, mutta minulla oli kerran toisenlainen ystävä”, Maria
sanoo niin suurella hellyydellä, että Victoria miltei hätkähtää.
Hän ei ole koskaan kuullut Marian puhuvan toisesta ihmisestä sillä
tavalla.
”Hänen nimensä oli Edelaine.”
Mennyt muoto kertoo tarpeeksi.
Victoria ei uskalla kysyä Edelainen kuolemasta. Ikuisuudella on aina
hintansa.
”Edelaine oli minun paras ystäväni.
Me olimme aina yhdessä.”
Victoria ei osaa olla kateellinen,
mutta hän tuntee sydämessään hienoisen piston. Hän ei siis ollut
ensimmäinen. Maalauksen nainen ei tosin näytä sellaiselta, jota
Maria olisi suudellut kuunvalossa. Hän näyttää naiselta, jonka
naurussa soi kevät ja hymyssä kukkivat tuhannet kukat.
Edelainen nimi kutittelee Victorian
ajatuksia. Victoria tietää kuulleensa sen jossakin.
”Hän vietti paljon aikaa minun ja
Anrin kanssa ennen kuin avioitui”, Maria huokaa. ”Minulla olisi
sinulle paljon kerrottavaa Edelainesta ja siitä, millaisen käänteen
elämämme otti, mutta minä en ole kertonut sinulle vielä
valostakaan, en vampyyreista, en sodasta, en mistään.”
Jokin Marian äänen hauraudessa
kertoo Victorialle, että Edelainesta puhuminen olisi vaikeampaa kuin
suurten aiheiden käsittely. Kenties Edelaine oli Marialle jotakin
aivan toisenlaista.
”Edelainen avioliitto vei hänet
meiltä lopullisesti”, Maria hengähtää. ”Ajatella, että
sinäkin olet voinut tavata hänet joskus.”
”Tavata hänet?” Victoria
hengähtää. Tavata naisen, joka eli vuosikymmeniä sitten?
”Edelainen sukunimi oli Strauss
hänen kuollessaan.”
Victoria vie tahtomattaan käden
suulleen. Strauss. Edelaine Strauss, Ragnarin vaimo. Tragedia, josta
Ragnar ei koskaan kertonut kaikkea edes neuvostolle. Tapaturmainen
kuolema. Heidän kaksi pientä lastaan menehtyivät samassa. Nyt
Victoria muistaa lapsuuden kirkkokäynnit, nuoren naisen ja tämän
kullanhohtoisena ikkunasta sirottuvassa valossa keinuneet hiukset.
Pehmeä ääni. Lempeä. Mitään muuta Victoria ei muista. Se, joka
on maalannut Edelainen, on ikuistanut vain omat ajatuksensa.
Todellista Edelainea ei olisi voinut kuvata kankaalle.
”Voi, minä…” Victoria vetää
syvään henkeä. ”Hänenhän on täytynyt olla vampyyri.”
”Minä muutin hänet.”
Victoria katsoo Mariaa pitkään.
Ilmeessä ei ole katumusta eikä pelkoa. Vain haalistuma surusta,
jota ei ole surtu vieläkään loppuun. Äkkiä Victoriasta tuntuu,
ettei hänen pitäisi sanoa enempää.
”Anri tulee tänään.”
Aiheenvaihto. Hyvä. Victoria ei kestäisi enää. He kulkevat pois
portaikosta, takaisin eteiseen. Talvi on piirtänyt kuvioitaan
ikkunaan, huurre tekee kaikesta utuista. Victoria pitää talvesta,
koska se muistuttaa häntä Mariasta.
”Onko hän ilmoittanut siitä?”
”Ei, mutta minä tiedän, kauanko
hän tarvitsee aikaa hyväksyä itsensä.”
”Tietääkö Anrabas, että minä
olen neuvoston kätyri?” Victoria hätkähtää omia sanojaan. Ne
kavaltavat hänet niin helposti. Hän on oppinut puhumaan itsestään
petturina ilman, että kyyneleet kihoavat silmiin. Ei niillä olisi
oikeutta.
Epäily Marian kasvoilla saa Victorian
mietteliääksi.
”En ole varma”, Maria huokaa.
”Olen pitänyt asian omana tietonani, mutta Anrin tuntien hän
saattaa tietää jo.”
”Ja hän on silti pitänyt minut
talossaan.”
”Anrilla lienee syynsä. Sinun
kannattaisi keskustella hänen kanssaan sitten, kun hän palaa.”
”Minä aionkin. Meillä molemmilla
on niin paljon salattavaa. Voi, Maria, minun sydämeni mätänee
kaikista näistä valheista. En ole koskaan ollut valehtelija. Ja nyt
kaikki, mitä olen, on kaunista lumetta.”
Maria hivuttautuu hiljaa lähemmäs,
vie kylmän kätensä Victorian omalle. Hän sivelee Victoriaa hetken
ennen kuin kumartuu suutelemaan häntä hitaasti. Suudelma on pehmeä,
sillä ei ole kiire minnekään.
”Sinä olet kaunein, aidoin ihminen,
jonka minä tunnen”, Maria sanoo. Victorian on hetken mahdotonta
uskoa sanoja sellaiselta ihmiseltä, joka on tuntenut Edelaine
Straussin kaltaisen naisen. Maria painaa otsansa Victorian otsaa
vasten, hetken he vain ovat eivätkä sano mitään. Sitten ulko-ovi
käy.
Askeleet pyytävät anteeksi ennen
suuta. Anrabas ei saavu sisälle kuin mies, joka omistaa talon, ei
kuten ensimmäinen vampyyri, jonka verta pelätään koko maassa. Hän
kävelee kuin valehtelija. Petturi.
Maria vilkaisee ensin veljeään,
sitten Victoriaa. Anrabas nyökkää. Victoria ei tahdo, että Maria
lähtee. He ovat samaa perhettä kaikki. Siinä he ovat, hänen
rakkaansa, eikä mahda mitään sille, että haluaa pitää molemmat
lähellään.
Ennen sanoja Anrabas tulee aivan
lähelle, hapuilee, kurottaa kuin ei aivan tietäisi, mitä tekee.
Anrabasin silmien alla on tummat renkaat, mies on tuskin levännyt
hetkeäkään. Victorialla ei ole aavistustakaan siitä, missä mies
on luuhannut kaiken tämän ajan. Hän ei aio kysyä. Anrabas
hapuilee häntä kuin anteeksiantoa. Victoria tahtoisi pysyä kovana,
suuttua siitä, että Anrabas ei kertonut. Oma petos varjostaa
Victorian sydäntä liikaa, joten hän ojentaa miehelle kätensä.
Sovinnon ele. Sen jälkeen valheet eivät tanssisi. Anrabas tarttuu
käteen.
”Minä olen päässyt pois talosta
jo vuosia.” Anrabas nielaisee. Victoria näkee, kuinka sanat
polttavat miehen kurkkua. ”En tiedä, olisinko koskaan kertonut
sinulle.
”Ja minä olen täällä, koska
neuvosto lähetti minut tutkimaan tätä nimenomaista aihetta. Olen
petturi yhtä kaikki.”
”Minä tiesin siitä jo.”
Anrabasin kasvoilla käväisee jotakin
muutakin. Ehkä tässä ei ole kaikki, josta hän tietää kertoa.
”Sinä… tiesit?” Victoria
kurtistaa kulmiaan.
”Osasin epäillä sitä.”
”Ja nait minut silti”, Victoria
naurahtaa. ”Melkoista rohkeutta.”
”Sinä et ole kertonut neuvostolle
minun menostani mitään, ethän?”
Victoria pudistaa päätään.
”Siinä näet. Ei mitään huolta.”
Heleä nauru juoksee Victoriasta. Se
on jo miltei pakonomainen, miltei hysteerinen, mutta raikas ja
vapautunut kaikesta huolimatta. Niin paljon valhetta, lumeessa eletty
kesä ja syksy, ja nytkö talvi tuli kaikkine vastauksineen antamaan
heille anteeksi?
”Meillä lienee silti selitettävää”,
Victoria hengähtää. ”Yksi asia kerrallaan.”
”Paljonko sinä olet kertonut
vaimolleni?” Anrabas kysyy Marialta, joka seisoo tilassa edelleen.
Victorian poskia kuumottaa, kun hän ajattelee, että huoneessa on
kaksi ihmistä, joita hän on koskettanut läheltä. Ja silti vain
toista hän rakastaa. Saisiko hän senkin anteeksi?
”Vain perusasioita”, Maria sanoo
pehmeästi. Victoria pitää kasvonsa eleettöminä. Kun Anrabas
keskittyy johonkin muuhun, Marian katse käväisee Victoriassa. Ahaa.
Aivan. Nämäkään sisarukset eivät siis kerro toisilleen kaikkea.
”Victoria, minä haluan sinun
tietävän, etten minä oikeastaan ole varma, miksi pääsen
vapaaksi, vaikka muut eivät pääse”, Anrabas huokaa.
Victoriaa kylmää. Eikö Anrabas
tiedä valosta? Hetkessä Victorian valtaa selittämätön tunne. On
kuin maailmassa olisi jotakin, joka on kerrottu vain hänelle ja
Marialle. Hän ei saata ymmärtää, että Anrabas elää ja kulkee
kuten tavallisesti, mutta ei tiedä sille syytä. Eikö hän ole
kertaakaan epäillyt? Victoria katsoo miestään, tämän valkeita
laineita ja tummansinistä takkia. Hymyä, joka on lähestulkoon
viaton. Ei, Anrabas ei ole sellainen ihminen, joka ajattelisi syitä.
Abrabas on tekijä. Hän ottaa, jos saa.
Vaikka valheita ei enää pitänyt
olla, ilma on sakeanaan salaisuuksista. On jotakin, jonka tietää
vain veli, jotakin, jonka tietää vain sisar. Victoria seisoo heidän
välissään tietämättä muuta kuin hänelle suotuja palasia. Silti
hän aistii, kuinka sanomattomat sanat juoksevat heidän ympärillään
ja hyrisevät.
”Sinun täytyy uskoa minua,
Victoria”, Anrabas hengähtää niin syvää epätoivoa äänessään,
että Victoria miltei säikähtää sitä. ”En tahdo valehdella
sinulle tällaisesta.”
Victoria tulee lähemmäs, painaa
Anrabasin vasten ikkunalautaa täysin tietoisena siitä, että Maria
on yhä siinä, heidän vieressään, ja näkee kaiken. Victoria
painaa kätensä Anrabasin omille ja silittää kämmenselkää
hiljaa.
”Sinä kannat itsellesi aivan liian
suurta taakkaa.”
Anrabas katsoo vaimoaan kulmiensa alta
kuin ei aivan uskaltaisi kohdata tätä. Silmissä ei kimalla
kyyneliä, mutta niissä voisi. Victoria tuntee tämän version
miehestä. Hän on nukahtanut sen vierelle useita kertoja, katsellut
sen herkkyyttä kuin taideteosta.
”Minä olen täällä, koska
neuvosto ja Ragnar Strauss halusivat saada sinut kiinni. Minä olin
neuvostosukujen lapsista ainoa tehtävään sopiva, joten täytin
sen. Tässä ei aluksi ollut kyse mistään muusta kuin neuvoston ja
herra Straussin tarpeesta saada syyllinen leviävälle
vampirismille.”
Anrabas nyökkää kuin tietäisi jo.
Maria seisoo vieressä ja kuuntelee.
”Sinua ei voinut lain nimissä
tuomita, sillä he eivät olleet varmoja, että se olisit sinä.
Siispä veljeni laitettiin sopimaan kauppoja minusta.”
Valkean vampyyrin kasvoilla käväisee
jotakin muutakin kuin ymmärrystä. Victoria ei tiedä syytä. Aivan
kuin Anrabas olisi hetken täydellisen kauhuissaan.
”Anri. Victoria”, Maria puuttuu
puheeseen.
Victoria kääntyy rakastamansa naisen
puoleen. Kun Maria puhuu heille molemmille, hänen äänessään on
erilainen sointi. Kylmyyttä hohkaavassa eteisessäkin Victoria
kykenee täyttymään lämmöstä pelkästään kuunnellessaan
Mariaa.
”Minun tuntemani Ragnar Strauss
olisi vain tappanut Anrin, jos hän kerran epäilee tätä
vampirismin uudesta aallosta”, Maria huokaa. ”Se mies ei turhia
harkitse. Hän ei tunne sääliä.”
Ensimmäistä kertaa koskaan Victoria
kuulee Marian äänessä katkeruutta. Puhtaan henkilökohtaista
katkeruutta. Veikö Ragnar Marialta tämän parhaan ystävän,
Edelainen? Sekö mustaa Marian pehmeää ääntä yhä edelleen?
”Neuvosto ei antanut hänen toimia
äkkipikaisesti. Olen kuullut veljeltäni, että herra Strauss kyllä
ehdotti sinun tuomistasi neuvostosaliin heti.”
Maria ja Anrabas vaihtavat vakavia
katseita. Maria huokaisee syvään.
”Victoria… En olisi halunnut puhua
tästä vielä, mutta minusta tuntuu, että minun täytyy.” Marian
ääni on syvä.
Mikään hyvä ei koskaan seuraa
sellaisia sanoja. Victoria on valmis kaikkeen.
”Minä kerroin sinulle juuri
Edelainesta.”
Anrabas säpsähtää. Miehen olemus
muuttuu sekunneissa. Aivan kuin hän katsoisi sisarensa repivän oman
haavansa auki. Kenties Maria tekee juuri niin.
”Minulla on syytä epäillä, että
Ragnar Strauss tapatti Edelainen sen jälkeen, kun paljastui, että
hän oli yhteyksissä minuun.”
Kylmää. Kaikkialla on kauttaaltaan
kylmää, edes Marian pehmeä ääni ei enää lämmitä Victoriaa.
Se Ragnar, joka lähetti hänet tänne, oli ehdoton kuten aina. Mutta
murhaaja? Se Jumalan mieskö? Victoria joutuu tarttumaan
ikkunalautaan, vetämään henkeä. Neuvostosuvut tuntevat Ragnarin.
Kaikki tuntevat Ragnarin, mutta vain neuvostosuvut ja vampyyrit
tietävät, kuka mies oikeasti on. Muulle kansalle miehen nimi on
kirous. Olisiko sen sittenkin pitänyt olla heillekin?
Hiljaisuus on liian syvä. Kylmä,
äänetön kuilu.
”Se mies ei tunne sääliä. Jos
hänellä on syytä epäillä, että Anri on syyllinen vampyyrien
kasvavaan lukumäärään ja sen kautta johonkin suurempaan, hän
tappaa Anrin surutta. Kenties hän on jo ryhtynyt suunnittelemaan
sitä. Sillä tavalla hän päästi Edelainenkin hengestään –
oman vaimonsa.”
”Kuinka… kuinka Edelaine kuoli?”
Marian silmät ovat hetken täydellisen
tyhjät. Anrabas tarttuu häntä ranteesta.
”Sinun ei tarvitse…”
Maria vetäisee itsensä irti veljensä
otteesta.
”Ei. Minun nimenomaan tarvitsee.”
Maria sipaisee mustan suortuvan kasvoiltaan ja vetää syvään
henkeä. ”Edelaine lapsineen oli saapumassa meidän luoksemme
tänne. Vaunun kimppuun hyökättiin ja se paloi kokonaan. He kaikki
kuolivat. Edelaine, lapset, kuljettaja.”
Victorian sisällä leimahtaa. Hän
saattaa miltei tuntea, kuinka helvetin liekit polttavat naisen kiinni
satiinipenkkeihin. Victoriaa puistattaa. Hän tarraa koko ruumiinsa
voimasta kiinni ikkunalautaan.
”Se mies ei sääli ketään. Jos
hän haluaa veljeni, hän saa veljeni.”
”Kaikki nämä vuodet Ragnar on
inhonnut ennen kaikkea meitä kahta”, Anrabas lisää. ”Wilhelm
Alden on saanut olla Ragnarin raivolta jokseenkin rauhassa, mutta me
kaksi veimme hänen vaimonsa, ajoimme hänet tappamaan Edelainen.
Vaikka hän se tässä Edelainen meiltä vei.”
Victoria ei kysy. Ei vielä. Hän
saisi kyllä tietää kaiken naisesta, joka oli kuin päivänpaiste
ja kuoli vastaavan kirkkauden ympäröimänä. Maria on täydellisen
auki, Anrabasin olemus jäätynyt. Victoria ei tahdo raastaa näitä
kahta enempää. Hän itse ehtisi myöhemminkin. Mitä muuta
ikuisilla olennoilla olisi kuin aikaa? Kaksikko kertoisi koska
tahansa. Victoria astuu lähemmäs, ojentaa kätensä ja odottaa,
että he ymmärtävät. Maria ja Anrabas tuijottavat häntä
täydellisen lohduttomina.
Ulkona sataa lunta puutarhaan, kun
kolme kättä yhdistyvät. Anrabasin ja Marian kädet ovat sirot ja
kylmät. Kädet pysyvät hetken yhdessä, ja silloin Victoria tuntee,
kuinka salaisuudet lakkaavat olemasta. Vain siksi pieneksi hetkeksi,
mutta silloin sekin on riittävästi.
Kun kolmikko irrottaa otteensa,
kaikkien kasvoilla on levollinen ilme. Puolia ei ole valittu, koska
elämässä ei ole puolia. On paljon sellaista, jota kukaan heistä
ei vielä ymmärrä. Anrabas vetää henkeä, Victoria odottaa sanoja
kuin tuomiota.
”Minulla on ehdotus”, Anrabas
sanoo äänellä, joka on hauras kuin syksyn viimeinen kukka. ”Minun…
täytyy kuolla.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti