Valosta annettu: luku 34

Luku 34: Sininen hiljaisuus

Asunto kadun alla on turvassa katseita. Portaat johtavat alas, Anrabas istuu oven takan kuuntelemassa. Askeleet ovat riittävän kevyet kuuluakseen Dorianille. Raskaammista askelista tulisi huolestua, kevyempien ei pitäisi olla täällä päinkään. Kun ovi aukeaa, Anrabas on valmiina.

Sisään kävelee neuvoston mies, mutta sellainen, jonka Anrabas toivoikin näkevänsä. Dorianin viitta on kastunut lumeen, kasvoille on sulanut kiteitä. Mies vetää oven pian kiinni, riisuu päällyvaatteensa ja painuu vasten Anrabasia. Anrabas ei ehdi reagoida, Dorian vain vetää hänet itseään vasten, puristaa kovaa kuin tarvitsisi häntä elääkseen. Anrabas tuntee tämän halauksen. Hetket ennen hajoamista. Tapa estää itseään murskaantumasta palasiksi.

”Minä kerroin Victorialle.”

Anrabas kuulee syvän epätoivon Dorianin sanoissa. Hän halaa miestä lujempaa, puristaa ettei ainutkaan kohta irtoaisi liitoksistaan.

”Voi, Dorian…”

”Hän ei suuttunut. Hän ei suuttunut…” Anrabas ymmärtää tauoista Dorianin itkevän. Hän ei ole koskaan todistanut Dorianin itkevän. ”Hän vain piteli minua. En ansaitse sellaista.”

”Kerroitko hänelle meistä?”

”En voinut…”

Anrabas silittelee Doriania vielä silloinkin, kun tämä vetäytyy hieman kauemmas. He kulkevat yhdessä pienen huoneen sängylle. Dorian riiputtaa päätään kuin olisi tehnyt rikoksen eikä kestäisi sen painoa yksin.

”Hänellä tulee olemaan hetken aikaa hyvin hankalaa. En voi kertoa hänelle meistä vielä. En ole varma, haluanko tehdä niin ollenkaan.” Dorian pudistelee päätään. ”Se saa minut tuntemaan itseni heikoksi. Aivan kuin en voisi myöntää, mitä todella tunnen.”

”Mitä sinä todella tunnet?”

”Anri, älä viitsi…”

”Ei, minä olen tosissani. Mitä sinä tunnet?”

Dorianin silmissä kiiltää vielä silloinkin, kun hän kurottaa kohti Anrabasia. Anrabas tuntee Dorianin suuren käden niskassaan. Dorian painaa pehmeät huulensa hänen omilleen. Suudelma on pitkä ja lämmin, Anrabas ei tahtoisi irrottautua siitä koskaan.

”Minä rakastuin sinuun jo silloin, kun tapasimme ensi kertaa”, Dorian hengähtää, ”minä rakastin sinua, kun otit minut kehollesi ennen kuin olimme myyneet sisareni sinulle. Minä rakastin sinua, kun nukuit sikeästi vierelläni, vaikka aamu oli valjennut jo kauan sitten.”

Sanat, jotka Anrabas on pelännyt kuulevansa. Vihdoin ne tippuvat hänen syliinsä anteeksiantamattomina, sellaisina kuin ovat. Anrabas on aina tiennyt, mutta kieltäytynyt ymmärtämästä. Hänen kehonsa on käynyt kaikkialla, ollut kaikkien oma. Hän ei ole tyytynyt siihen, mitä on saanut Dorianilta. Loukkaisiko Doriania, jos hänen rakkautensa kohde rakastaisi kaikkia muitakin?

”Ole kiltti äläkä näytä tuolta”, Dorian huokaa. ”Minä tiedän kyllä, että sinulla on muitakin. Sinähän olet herran tähden naimisissa minun siskoni kanssa.”

”En ole koskaan koskenut Victoriaan.” Kunpa hän olisikin. Anrabasin olisi pitänyt tehdä se jo kauan sitten.

”Ymmärrät silti, mitä tarkoitan.” Dorian kurtistaa kulmiaan. ”Mutta etkö muka ole? Oikeasti?”

Anrabas naurahtaa surumielisesti. Tällaisenakin hetkellä Dorian, hänen rakas, hölmö Dorianinsa kykenee keskittymään johonkin täydellisen epäolennaiseen.

”En ole pystynyt”, Anrabas sanoo hiljaa. Hän ei koe epäonnistuneensa. Victoria ei vain ole hänen kehoaan varten. Hän toivoisi niin, mutta tietää, että Victoria on kaukana hänen ulottumattomissaan.

”Vai niin. Olen kieltämättä yllättynyt.” Dorian sipaisee ruskeita suortuvia otsaltaan. ”Mutta joka tapauksessa, Anri, minä tiedän, etten ole sinut ainoasi. Tällaisessa maailmassa minä pystyn kyllä jakamaan kehosi muiden kanssa.”

Anrabas pudistaa päätään. Ei tässä ole hänelle siitä kysymys. Hän vie käden ohimolleen. Huulet värisevät, kulmat kaartuvat. Hän ei koskaan tahtonut puhua tästä Dorianille. Ei Dorianille, hänen rakkaalle ystävälleen.

”Vika on minun päässäni”, Anrabas sanoo paperinohuella äänellä. ”Minä en osaa elää, jos en saa olla kaikkien kanssa. Minä rakastan kaikkia yhtä lailla.”

”Rakastatko heitä kaikkia samalla tavalla?”

Hetken Anrabasin katse on pelkkää epätoivoa.

”En tiedä. En? En uskoakseni. Mutta tunne saattaa olla yhtä polttava jokaisen kanssa.”

”Rakastatko sinä minun siskoanikin?”

”Rakastan. Melkein samalla tavalla kuin sinua.”

”Sinä siis rakastat minua.” Dorian pyyhkii silmiään. ”Et ole koskaan sanonut niin.”

Oi. Niinkö tosiaan? Huone on yllättäen kovin sininen, surumielinen. Anrabas on pitänyt paljon rakkautta aivan itsellään, piilottanut sen kuin sen paljastuminen tekisi hänestä liian alastoman. Onko hän satuttanut ihmisiä tekemällä niin? Anrabasia itketää. Olisi pitänyt kertoa kaikille. Ja nyt tilanne on riistäytynyt käsistä.

Anrabas hivuttautuu lähemmäs, tarttuu Dorianin käteen ja vie sen aivan sydämelleen. Kun hän puhuu, hän puhuu lähes suoraan Dorianin suuhun.

”Anteeksi”, hän kuiskaa, ”anteeksi, että kerron sen vasta nyt. Minä rakastan sinua. Jos kuvittelin joskus jotakin muuta, minä pelkäsin. Anna minulle anteeksi.”

”Minä annan”, Dorian kuiskaa, ”sillä sisareni on opettanut minulle paljon anteeksiannosta.”

Kyynel valuu Dorianin poskelle, kun hän painaa huulensa Anrabasin omille. Dorian kaataa Anrabasin sängylle, vie kätensä tämän paidan alle, koskettaa kaikkea, jonka on jo aiemmin merkinnyt omakseen.

Siinä, valintojen lomassa, sinisessä hiljaisuudessa on kaikki. Vaatteet lojuvat lattialla, huokaukset täyttävät ilman. Hetken jälkeen kaikki on ohi ja miehet makaavat tiiviisti kiinni toisissaan, hengittävät sisälleen samaa hiljaisuutta.

”Mitä tästä eteenpäin?”

Ääneen kiteytyy kaikki tunteet. Anrabas painaa silmänsä kiinni, pakenee huoneen sinisiä varjoja.

”Minä olen täällä niin kauan, että tilanne saadaan rauhoittumaan ja saatan palata kotiini ilman, että siihen kiinnitetän huomiota.”

”En tarkoittanut sitä.”

Vastauksia odottava pieni poika, joka on juuri kysynyt isältään lupaa puuautoon. Anrabas kykenee tuskin hengittämään. Hänellä on kaikki vastuu Dorianin tunteista. Niin se vain menee, kun syntyy satuttamaan kaikkia. Jos yhdestä hetkestä voisi pitää kiinni, se olisi tämä. Tähän hän tarttuisi. Dorianin kohoilevaan rintaan hänen vierellään, miehen turvalliseen, sateiseen tuoksuun.

”Me odotamme.” Anrabas nielaisee. ”Nyt me vain odotamme.”