maanantai 12. lokakuuta 2026

Ilotulitteet

Ilotulitteiden täplittämä taivas kohoaa yllemme kuin koristeellinen verho. Kuumankostea ilma saa ihomme hohkaamaan. Lepuutan kättäni Helmin vyötäisillä ja vedän hänet lähemmäs, kun lauma turisteja kävelee ohitsemme. En anna Helmin eksyä ihmismassaan. Juomamme ovat vielä kesken, siemailemme niitä ilotulitteiden välissä. Katukojut notkuvat erilaista tarjottavaa; mausteisten ruokien tuoksu sekoittuu makeisiin siirappeihin ja karamellikuorrutteisiin. Lomalla Helmi on kauneimmillaan. Aurinko on polttanut vaaleita raitoja hänen pitkiin suortuviinsa. Cropattu yläosa korostaa hänen kauneimpia muotojaan ja pitkä lanteita mukaileva merenneitohame on kuin aaltojen kuohua hänen ihollaan. En malta irrottaa kättäni hänen lantioltaan.


Lähestymme merenrantaa. Ilotulitteet räiskyvät niin, että taivas ja meri sekoittuvat toisiinsa. Meri lainaa taivaan hehkua. Juhlakansa on levittäytynyt niin hiekalle kuin korkeammalle kaupunkiinkin. Jäämme Helmin kanssa kiviselle tasanteelle, jonka kiviaita viettää merelle päin. Nuori pariskunta ottaa hieman meitä edempänä kuvia toisistaan. Näen, kuinka se hymyilyttää Helmiä.


Tuhannet rakettien värit ja juhlakojujen lempeät koristevalot sulkevat Helmin hehkuunsa. Tuijotan hänen kuumuuden punertamia poskiaan ja täyteläisiä huuliaan ja tiedän, että hetkeni on tässä. Meren, taivaan ja ilakoivien ihmisten todistaessa.


“Helmi.”

Hän säpsähtää nimensä kuullessan, mutta kääntyy hymyillen puoleeni. Hänen napansa ja lantionsa yli kulkee kultainen kimalteleva ketjukoru, jonka ostin hänelle paikallisesta kojusta.

“Mä en tiedä miten mä tän sulle sanoisin, mutta…”

Huoli valtaa hänen kauniit kasvonsa sekunneissa. Silitän hänen toista käsivarttaan rauhoittaakseni häntä.

“Ei mitään sellaista, ei hätää”, sanon. “Mä vain… Mä olen yrittänyt miettiä satoja eri tapoja sanoa tän, mutta lopulta mä tiedän vain sen, että sä olet aina ollut parasta mun elämässä. Ihan aina. Sun ansiosta mä olen sellainen ihminen kuin mä olen.”

“Rakas”, Helmi kuiskaa niin, että sanaa tuskin kuulee. Hänen silmänsä kiiltävät jo.

“Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä. Sä olet saanut mut nauramaan ihan koska vain ja sä olet ollut aina yhtä turvallinen ja lämmin. Mua ärsyttää, koska mä en ole mikään puhuja ja nämä kuulostaa tylsiltä kliseiltä, mutta mä rakastan sua eniten koko maailmassa.”


Kyyneleet kuohuavat Helmin poskilla. Silitän peukalollani hänen märkää poskeaan, mutta hän vain hymyilee.

“Sä olet mun kaikkeni, ja siksi mulla olisi sulle yksi kysymys.”

Ohikulkevien päät kääntyvät, kun polvistun Helmin eteen mukulakivikadulle. Housujeni takataskussa on kultainen sormus pienellä timantilla. Ojennan sitä Helmille, joka itkee jo niin, että kyyneliä putoilee hänen paidalleen.

“Haluaisitko sä olla koko loppuelämäsi mun?”

Itkevä Helmi romahtaa miltei polvilleen maahan. Hän kietoo kätensä kaulani ympärille niin, että sormus on vähällä pudota käsistäni. Minua alkaa naurattaa.

“Haluan”, Helmi sopertaa ja tarttuu kasvoihini molemmilla käsillään. Hänen katseensa lähettää kuumia signaaleja pitkin vartaloani. Olemme puoliksi maassa, kun vedän Helmin pitkään suudelmaan. Sulamme kuumuudessa toisiamme vasten ja kun yritämme nousta ylös, pysyttelemme silti toistemme huulilla. Pujotan sormuksen Helmin sormen ja upotan toisen käteni hänen niskansa suortuviin ja vedän hänet aivan liki. Helmin otsa jää omaani vasten ja hetken me vain hengitämme raskaasti toisiimme.


Taivas ja meri täyttyvät räjähtävistä väreistä. Helmi nojaa minuun ja käteni jäävät tiukaksi kuoreksi hänen ympärilleen. Hän on minua pitempi, joten painan hetkeksi pääni hänen olalleen.


Ohikulkijat saapuvat lähemmäs.

“Onnittelut!”

“Paljon onnea teille.”

Me hymyilemme kaikille, kiitos, kiitos, me sykimme onnea ja se leiskuu kaikkialla ympärillämme. Lempeät valot ja värit ja kaikki rikkaat ihanat tuoksut sulkevat meidät pehmeään taskuun.

“En voi uskoa, että sä oikeasti…” Helmi nyyhkyttää.

“Tietysti. Mä olen halunnut tätä alusta asti.”

“Miten edes tiesit mun sormuskoon?” Sitten hänen silmissään välähtää. “Hitto! Siksikö Miia kyseli sitä? En tajunnut yhtään! Senkin velmut, miten te onnistuitte!”

“Arvasin, että en jäisi kiinni!”


Halusin antaa Helmille täydellisen kosinnan. Hän ei koskaan kuvitellut saavansa sellaista tässä elämässä. Itku ei ole loppuakseen, mutta se ei haittaa. Nojailemme toisiimme ja pidämme katseemme merellä. Ilotulitukset kestävät vielä hetken, mutta sisälläni räiskyy nyt toisenlainen tuli.