Luku 36: Punainen viiva
Tajunnan halki juoksee punainen äänen
viiva. Se viiltää valkoisen tilan kahtia. Toinen puoli jää
kaikumaan äänen pistoa, toinen vaimenee lopullisesti. Ääni
kieppuu tyhjässä tilassa ympäriinsä, kunnes lopulta katoaa mielen
laitamille antaen hiljaisuudelle tilaa.
Anadilin korvat lakkaavat soimasta,
hiljaisuus täyttää tilan mielessä. Hän ei kuule edes omaa
hengitystään maatessaan kylmällä lattialla ikkunansa alla.
Varispatsas on hänen yläpuolellaan, mutta hän kieltäytyy visusti
luomasta siihen ainuttakaan katsetta.
Anadil ei uskaltaudu nousemaan ylös,
koska hän pelkää äänen palaavan. Jos viiltävä äänen pisto
palaa uudelleen, hän tietää alkavansa huutaa voimatta kuulla sitä.
Hiljaisuuskaan ei salli hänelle rauhaa, mutta se on parempi kuin
päätä särkevä, korkea viiva.
Kolme edellistä päivää Anadil on
pysytellyt huoneessaan. Hän ei ole poistunut kuin pakon edessä. Hän
ei ole kyennyt edes syömään, vaikka useimmiten ravinto hän
hänelle nautinto muiden joukossa. Muistutus oikeasta elämästä.
Nyt edes ruoka ei ole ollut riittävän suuri motivaatio nousta
ikkunan alta Ietan käytäville.
Huvittavinta tilanteessa on se, ettei
kukaan ole tullut kyselemään hänen peräänsä. Hän saattoi
ainoastaan ilmoittaa vartijoiden vastuuhenkilölle, että hänen
fyysinen vointinsa on liian huono työskentelyyn ja hän jatkaa, kun
hän tervehtyy. Valheet tipahtelevat huulilta niin helposti. Anadil
oli valmistautunut selittelemään ja kertomaan, kuinka tuntee olonsa
kuumeiseksi. Hänen ei tarvinnut. Pelkkä nyökkäys ja selän
kääntäminen riitti kertomaan, ettei hänen työpanoksensa ole
riittävän arvokasta lisäkysymysten esittämiseen. Hänen annettiin
jättäytyä pois.
Anadilin työmoraali on aina ollut
hänet määrittävä tekijä. Jos hän ei olisi vartija, hän ei
olisi mitään. Niin se on aina mennyt, täysin kirjaimellisesti.
Feneritot olisivat tappaneet hänet, elleivät olisi osoittaneet
näennäistä sääliään häntä kohtaan. Nyt Anadil joutuu
kohtaamaan mielensä jokaisen tason, ja hän tekee sen täysin yksin.
Osa Anadilista käskee hänen nousta
ylös ja palata töihin tyhjän päältä. Hän voi kuitata kaiken
huonovointisuudella ja jatkaa. Ei saa jäädä lamaannukseen, siihen
kuolee.
Toinen osa hänestä on punainen,
suora viiva mielen valkoisuudessa. Korkea, pistävä ääni, joka
jakaa kaiken kahtia. Kaikki tuntuu kliiniseltä ja tyhjältä. Anadil
on yrittänyt tyhjentää päänsä kaikesta, mutta silti ääni on
yhä siellä. Se kertoo hänelle hetkestä, jonka hän koki yhdessä
Rudin kanssa.
Hetkeen on heppoa jäädä asumaan.
Sen on helppoa antaa lamaannuttaa paikoilleen, antaa viimeinen isku,
jonka jälkeen ei enää kykene nousemaan ylös. Anadil toistaa
hetkeä uudelleen ja uudelleen, käy läpi jokaisen katseen, jokaisen
samettisen sanan. Sekunnit, jotka muodostavat hänen mielelleen
kalterit.
* * *
Korallitalo, kolme päivää
aiemmin
”Minun täytyy kertoa sinulle
jotakin.” Rudin syvä, silkkisen pehmeä ääni jää kiertelemään
ilmaan. Anadil nyökkää miehen sanoille. Hän aikoo keskittyä
omaan hengitykseensä, jotta jännitys ei pääse valtaan. Ummehtunut
ilma virtaa sisään ja ulos.
”Olen päättänyt luopua kaikesta,
joka yhä sitoo minua maalliseen elämään. Haluan kertoa sinulle
seikkoja, joita tiedän Musteviitoista.”
Anadil ei tiedä, miten reagoi
ulospäin. Hän ei odottanut Rudin puhuvan enempää Musteviitoista,
sillä aihe tuntuu edelleen lasinpalojen päällä kävelemiseltä.
Hän toivoo näyttävänsä edes hivenen kannustavalta, sillä Rudin
ilme ei kieli kertomisen helppoudesta.
”Tämä, Anadil, on se toinen syy,
jonka vuoksi aloitin puhumaan sinulle.” Rudi rakastaa toistella
Anadilin nimeä. Se sitoo heidät kummatkin hetkeen. ”Tämä minun
on alusta asti täytynyt saada ulos itsestäni.”
Rudista näkee, ettei kertominen tule
luonnostaan. Hän on pitänyt Musteviittoihin liittyviä seikkoja
vuosia sisällään. Osittain Rudi on yhä kiinni siinä moraalissa,
joka hänellä oli, kun hän kuvitteli kuuluvansa Musteviittoihin.
Havainto siitä, että kaikki se oli hänelle pelkkä vaihe,
kuvitteellinen toive, on ollut vaikea käsitellä. Aikaa hänellä on
ollut, mutta aika ei ole lääkettä yhdellekään tarpeeksi syvälle
haavalle.
”Tiedän, milloin Musteviitat
aikovat hyökätä seuraavan kerran”, Rudi sanoo niin hiljaa, että
tuskin itsekään kuulee. Koralliseinät eristävät jonkin verran
ääniä, mutta pienikin uhka siitä, että toisten sellien
ihmisrauniot kuulisivat, on liian suuri.
Anadil nyökkää sanomatta sanaakaan.
Tällaiset hetket ovat kuin ilmassa lepattava perhonen, joka lähtee
koska tahansa pois, jos joku taputtaa käsiään liian lujaa yhteen.
”Ensi ninhain lopussa,
Puhdistautumista ennen tai sen aikaan. He eivät ehtineet päättää
sitä loppuun.”
”Suunnitelmat ovat voineet muuttua
moneen kertaan. Lähtösikin jälkeen on tapahtunut liikehdintää
siltä suunnalta.”
Rudi pudistaa päätään.
”Ei, en tarkoita sitä. Se hyökkäys,
josta tiedän, ei ole pieni hyökkäys.”
”Siihen on lähes vuosi.”
”Sitä on suunniteltu puolet
kymmenestä vuodesta.”
Anadilin on hankalaa tavoittaa, mitä
Rudi tarkoittaa, sillä miehen katse on ristiriidassa sanojen kanssa.
Ilme on pelkästään vauhkoontunut. Tummareunaiset silmät näyttävät
pelottavan suurilta kalpeilla kasvoilla. Valkea osuus silmistä
tuntuu kattavan suurimman osan silmän pinta-alasta. Suonetkaan eivät
erotu. Vain kaksi suurta, valkoista soikiota mustilla keskuksilla.
Pelon ydin on niiden takana.
”Hyökkäys ei ole ainoa asia, josta
sinun tulee tietää.” Silmät eivät räpäytä kertaakaan.
”Niiden suunnittelijat, he… he...”
Anadil ei ole koskaan aiemmin kuullut
Rudin empivän.
”Mitä sinä yrität minulle
kertoa?”
”Sinun vanhempasi ovat erittäin
korkeassa asemassa Musteviittojen sisällä.”
Hämmennys purkautuu ulos hysteerisenä
nauruna. Anadilin nauru on kireä ja aivan liian korkea ollakseen
lähtöinen aidoista tunteista. Hämmennys värittää sen
omanlaisekseen. Rudin suurenneet silmät sulkeutuvat ja paljastavat
mustuneet luomet. Hän ei kestä katsoa nauravaa Anadilia.
”Ymmärrätkö sinä, millaista oli
joutua potkituksi Musteviitoista ja kävellä sen jälkeen kadulla?
Sisareni oli kuollut, pahuus sykki minussa jokaisen saamani haavan
tavoin. Tiesin Lucastassa kävellessäni, ketkä vastaantulijoista
olivat radikalisoituneita ihmisiä, jotka suunnittelivat isojen
massojen tappamista.”
”Minun vanhempani ovat hävenneet
minua koko sielustaan. Et saa minua uskomaan, että he olisivat
missään vaiheessa kuuluneet Musteviittoihin.”
”Kuuntele minua!”
Rudin tapa kohottaa ääntään
karjahdukseksi oikeissa hetkissä saa Anadilin värähtämään joka
kerralla. Hän katsoo Rudia pitkään odottaen, että tämä kertoo
valehtelevansa. Että tämä sanoo vain leikkivänsä Anadilin
kanssa. Sekin tuntuisi paremmalta.
Rudin ilme ei kuitenkaan muutu.
Anadilin keuhkoissa kulkee pelkkää tyhjää ilmaa, joka ei edesauta
hänen hengittämistään. Äkisti hänestä alkaa tuntua, ettei hän
enää muistakaan, kuinka hengittää tavallisesti.
”Sinun vanhempasi potkivat minut
ulos, ja tähän asti olen heitä suojellut.”
”En ymmärrä.”
”Tiedän. Et välttämättä koskaan
tule ymmärrämään.”
”Sinäkö sitten ymmärrät?”
Rudi avaa suunsa, mutta sulkee sen
saman tien. Mikään ei ole niin yksinkertaista.
”Tarkalleen ottaen mistä syystä
sinä haluat kertoa tästä mahdollisesta hyökkäyksestä juuri
minulle?”
”Kyseessä on sinun vanhempiesi
idea. Vain sinä olet riittävän luotettava. En kykenisi kertomaan
kenellekään muulle.”
”En voisi koskaan kertoa
kenellekään, olethan ymmärtänyt sen? Minut yhdistettäisiin heti
Musteviittoihin, jos mainitsisin heistä sanallakaan. Olenhan…
tällainen.”
”Me molemmat tiedämme, ettei
yhteenkään hyökkäykseen varauduta kertomalla kaikille. Minulle
riittää, että edes yksi ihminen tietää, mitä on tulossa.”
”Hyökkäyksen lopputuloksen
kannalta monen muunkin kannattaisi tietää.”
”Myöhemmin. Asia kerrallaan.”
Anadil huokaisee ja nojautuu
kyljellään lasikaltereita vasten. Hän painaa poskensa kovaa lasia
vasten tiedostaen, ettei se satuta häntä tarpeeksi. Se ei tunnu
edes kylmältä. Ajatukset juoksevat sekavina, eikä hän jaksa
nousta ajamaan niitä takaa.
”Sinä taidat sitten tuntea
vanhempani paremmin kuin minä itse”, Anadil toteaa voipuneena.
”Kertoisitko minulle, millaisia ihmisiä he ovat? Sen ohella, että
voivat antaa pojalleen elämän, jollaista kukaan ei tahdo
itselleen.”
Samassa ajatukset pysähtyvät,
lakkaavat juoksemasta yhä vain kauemmas. Kääntyvät katsomaan
häntä ainoastaan yksi aihe huulillaan. Anadil lukee sen ajatustensa
kalvenneilta, kuivilta huulilta ja päästää hienoisen parahduksen
ymmärtäessään.
Tietysti Anadilin vanhemmat ovat
pitäneet poikansa elossa. Jos he kerran kuuluvat Musteviittoihin,
heille lienee suuri syy onneen saada poika, joka on iholtaan kuin
kuivunutta mustetta. Millainen etu se mahtaakaan olla sellaisten
keskuudessa, jotka palvovat mustetta ja Alkuvarista. Anadil painuu
kokoon, painaa pään polviaan vasten ja tuntee, kuinka Rudi silittää
hänen selkäänsä kalterien takaa.
”Niin, he ovat antaneet sinun vaipua
nykyiseen tilaansa vain voidakseen hyödyntää sinua myöhemmin”,
Rudi kuiskaa vetäessään kädellään pitkiä viivoja Anadilin
kapeaan selkään.
”He eivät ole kertoneet minulle
kertaakaan.”
”Sinä et ole sisäistänyt, miten
vaikeaa on olla Musteviitta ja pysytellä piilossa. Kukaan, kenen ei
tarvitse tietää, ei saa tietää.”
”Puolusteletko sinä heitä?”
”Kerron vain, millaista itselläni
oli.”
Rudi vie kätensä Anadilin niskaan,
kohtaan, josta hiukset kasvavat harteille. Hän silittää hitaasti
kuin koskisi haavoittuneeseen eläimeen, jota pitää kohdella
varoen.
”Jo ennen sinun näkemistäsi pidin
heitä naurettavina, koska he olivat päässeet Variksiksi asti
jäämättä kiinni. Minusta on edelleenkin huvittavaa, että jopa
valkoisista valkoisimmat uskonnolliset johtajat kumartavat toista
jumalaa. Se on melkoinen saavutus. Valheilla pääsee pitkälle.”
Anadil parahtaa kuullessaan maininnan
jumalasta. Millaisin silmin Valkoinen Varis katsoo sellaisia, jotka
ohjeistavat muita palvomaan tätä, mutta kumartavat itse musteisia
siipiä temppelin ulkopuolella? Ajatus on liian groteski mahtumaan
Anadilin päähän.
”He ovat vieneet kulissinsa aivan
liian pitkälle voidakseen jatkaa sitä”, Anadil sanoo ja yrittää
kammeta itseään jaloilleen. Jalat eivät kuitenkaan tottele,
järkytys on jäänyt asumaan niihin ja painaa ne lyijynraskaina
likaista lattiaa vasten.
”Heidän valheensa tulee päättymään
ensi ninhain loppuun mennessä”, Rudi huokaisee. ”Musteviitat
ovat suunnitelleet isointa hyökkäystään vuosia.”
Anadil saa itsensä ylös. Jalat
vapisevat aivan kuin ne eivät enää tietäisi, kuinka liikkua
normaalisti. Hän ottaa tukea lasikaltereista ja antaa katseensa
kiertää lattiasta kattoon, kunnes muodot lakkaavat kieppumasta
silmien takana.
”Ole kiltti ja kerro minulle siitä
vasta myöhemmin”, Anadil saa sanotuksi. ”En usko muistavani
sanaakaan huomenna, jos kerrot minulle nyt.”
”Tietenkin.” Rudi yrittää
ojentaa kättään kalterien läpi kosketaakseen Anadilia vielä
kerran, mutta Anadil kävelee pitemmälle vetäen syvään henkeä ja
kuljettaen käsiä kehoaan pitkin. Hän näyttää kadottaneen
otteensa hetkeksi.
Rudi jää tuijottamaan Anadilin
loittonevaa selkää tietäen, että totuuden kuuleminen sattuu aina
eniten. Anadilia ei tarvitse varoittaa siitä, ettei tällaisista
seikoista kannata puhua edes vanhemmille itselleen. Häpeä ja
yhtäkkinen, suuri ymmärrys pitävät hänet hiljaisena useita
päiviä. Rudi tuntee syyllisyyden leviävän kehossaan, vaikka
tiedostaakin kertomisen olevan ainoa avain kaikkeen. Tuntuu vain
liian pahalta tehdä se Anadilin hyvinvoinnin kustannuksella. Rudi on
mennyt huojuttamaan jotakin sellaista, joka ei ennestäänkään
ollut vahvalla pohjalla. Hän on tehnyt sen tietoisesti.
* * *
Anadil havahtuu maailmaan ympärillään
vasta, kun kuulee levotonta äännähtelyä huoneensa oven takaa.
Käytävä täyttyy metelistä, äänet luikertelevat tiensä oven
lävitse. Anadilin järkytys kiertelee vielä puhki kuluneiden
päivien jälkeenkin kehossa, mutta hän kykenee yhä reagoimaan
ärsykkeisiin.
Huuto, joka oven takaa kuuluu, saa
Anadilin nousemaan ylös ikkunansa alta. Hän kävelee huterin
askelin oven taakse, mutta varoo avaamasta sitä. Kuuluu
juoksuaskelia ja ohjeita, joista Anadil ei saa selvää. Hän
tunnistaa äänen yhdeksi vartijoista. Jotakin on tapahtumassa.
Jotakin sellaista, joka saa aamuvuorossa olevat vartijatkin
juoksemaan ulos koloistaan väärään aikaan.
Sitten Anadil ymmärtää, ettei enää
tiedä, onko aamu vai ilta. Ei hänellä ole aavistustakaan, kuinka
pitkän kierroksen aurinko on jo ehtinyt tehdä. Ikkunasta sirottuva
valo on välillä vähäisempää, öisin se katoaa lähes kokonaan.
Ajantaju katoaa, kun makaa samassa asennossa toistaen ainoastaan yhtä
keskustelua mielessään.
Äänistä voi kuitenkin olla varma.
Ne eivät ole pään sisällä, toisin kuin korkea piikki hetki
sitten. Todellisuuden äänet kadottavat piikin kokonaan. Levottomia
kiljaisuja, tihentyviä askelia. Anadil avaa hetken mielijohteesta
oven Ietaksi kutsuttuun maailman harhakuvaan, ja joutuu havahtumaan
hallittuun paniikkiin edessään.
Ihmisiä juoksee ylimpiin kerroksiin,
kohti portaita ja huoneita, jotka joku on valmis avaamaan. Avaajalla
ei selvästikään ole merkitystä, kunhan tämä kykenee antamaan
suojan edes hetkeksi. Anadil ei ole koskaan joutunut todistamaan
Ietan käytävien täyttyvän paniikin edessä toimivista ihmisistä.
Kun Anadil juoksee alempiin
kerroksiin, Enhar miltei onnistuu juoksemaan hänen ohitseen
kiinnittämättä häneen huomiota. Kaiken kaaoksen keskelläkin
Anadil onnistuu ilahtumaan siitä, että hänen tuttunsa ei kiinnitä
häneen huomiota. Sehän melkein tarkoittaa sitä, että hänen
kaltaisensakin voi sopeutua massaan. Kenties kadullakaan kukaan ei
katsoisi, jos ihmisiä olisi tarpeeksi ja he olisivat riittävän
keskittyneitä.
”Anadil, miksi et ole jossakin
ohjaamassa ihmisiä?” Enhar huutaa metelin keskeltä. Anadil
havahtuu vasta nyt siihen seikkaan, ettei Enharkaan ole havainnut
hänen olevan kolme päivää oman päänsä sisällä. Se on
puoliksi miellyttävää, puoliksi haikeaa. Anadil ei ehdi päättää,
ennen kuin Enhar jatkaa.
”Ietaan hyökätään, emme voi
jäädä tähän seisoskelemaan!”
Anadil katsoo ympärilleen ja yrittää
kiinnittää huomiota edes yhden ihmisen kasvoihin. Kaikki ovat
pelkkää juoksevaa massaa, hiuksia ja valkeaa ihoa. Kirjureita,
siivoojia, vartijoita. Pienempiä tekijöitä.
”Missä Varikset ovat?”
”Kukaan ei tiedä, missä yhtään
kukaan on! Meidän pitää olla ohjeistamassa ihmisiä turvaan,
Ietassa on siviileitäkin!”
”Mitä täällä tapahtuu?”
”Sinulla ei ole aikaa jäädä
ihmettelemään, seuraa minua!”
”Mitä täällä tapahtuu?”
Ympäristö ei kerro Anadilille.
Anadil muistaa vain Rudin kanssaan käymänsä keskustelun ja
ymmärtää, että hänen vanhempansa kenties nauttisivat tällaisesta
kaaoksesta. Anadilin suu loksahtaa auki, kun hän herää
epäilykseen.
”Ovatko Musteviitat hyökänneet?
Onhan Musteenkantaja turvassa?”
”Variksen nimessä, minä en tiedä!
Näin harmaisiin viittoihin sonnustautuneita henkilöitä erikoiset
maskit naamallaan. Kukaan ei tiedä, keitä he ovat, mutta tule nyt
Variksen nimessä mukaani, meidän pitää mennä varmistamaan, että
Korallitalo on turvassa!”
”Entä Musteenkantaja? Reliikit?
Kirjasto?”
”Niihin on jo lähetetty ihmisiä!
Musteenkantajan luona pitäisi olla muutamia, mutta tule nyt jo,
meidän pitää taata, ettei kukaan pääse Korallitaloon.”
Anadil lähtee juoksemaan Enharin
perässä. Keho ei toimi automaattisesti. Ainoastaan Enharin kapea
selkä toimii johdattajana. Koko ikänsä Ietassa viettänyt Anadil
kävelee unenomaisessa udussa. Jos häneltä kysyisi, ketä hän
seuraa, hän ei tietäisi. Hän olisi ehtinyt jo unohtaa suunnan.
Sellaisessa mielentilassa Anadil ei voi muuta kuin ottaa
kiintopisteen, johon tarttua. Nyt ei ole Rudin sormia, joihin
tarttua, joten Anadil seuraa Enharia kuin sokea, joka joutuu
luottamaan toiseen täysin.
Tilanne ei hahmotu, vaikka Enhar ja
Anadil juoksevat Korallitaloon. Kaaos levittäytyy tasaisesti
kaikkialle. Anadil ei saa otetta. Hän ei saisi, vaikka rakennus ei
täyttyisikään huudosta ja juoksuaskelista. On vain jatkettava
eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti