Musteenkantaja: luku 12

Luku 12: Punainen

Tori kuohuu elämää ennen kuin aurinko on vielä noussut rakennusten takaa. Acantha on päässyt pois Anfarista, vaihtanut mekkonsa puhtaaseen ja tuonut uusimmat kankaansa näytille. Ne ovat tyylikkäissä nipuissa kojun vasemmalla puolella. Acantha on asetellut kirjaillut kankaat näkyville, jotta ihmiset ostaisivat ne ensin. Kirjailut ovat yksityiskohtaisia, Acantha tietää tulleensa paremmaksi. Eilisen tappion, multaisten varpaitten ja Nadihan näkemisen muisto kalvaa vielä mieltä, mutta nyt Acantha tietää aamun suoneen hänelle rauhan. Tori täyttyy ihmisistä, Acanthan ei tarvitse enää pelätä. Hänen ja isoäidin välillä on vajaan tunnin junamatka, metsää ja kaupunkeja.

Myös Nadiha saapuu tänään paikalle. Acantha tyytyy muutamaan vaisuun katseeseen, jotka he vaihtavat keskenään. Nadiha on onneksi aina osannut olla tahdikas, eikä mainitse nytkään eilistä kohtaamista. Liassa on aina jotakin vaikenemisen arvoista. Tai sitten Nadiha on vain oppinut, ettei Acanthaa voi käsitellä kuten tavallisia ihmisiä. Acantha on lasimaljakko, joka on jätetty liian lähelle pöydänreunaa.

Aamuruuhka ei ota hellittääkseen. Ihmiset ostavat ruokaa, mutta moni pysähtyy myös Acanthan ja Nadihan pöydälle. Acantha huomaa Nadihan väsyneistä hymyistä, ettei tämä ole saanut nukutuksi edellisenä yönä. Syytä hän ei uskalla arvata. Jokaisella on omat syynsä laskea minuutteja auringonnousuun ja toivoa, että se ei tuo tuhoa mukanaan.

Ruuhkan keskeltä ilmestyvät punaiset suortuvat ja säihkyvät, hopeiset silmät keskeyttävät sekä Acanthan että Nadihan ajatukset. Ihmisten keskeltä erottuu nuori nainen, jolla on räikeän punaiset, polkkamittaiset hiukset ja kulunut viitta. Viitan haaleanruskea sävy ei imartele naista lainkaan, joten se ei mahda olla hänen itsensä valitsema. Vaatetus on vaatimatonta, mutta naisen silmät ja hiukset ovat silmäänpistävät. Hiuksista näkee, että nainen on tarkoituksella pyrkinyt räikeään vaikutelmaan. Acantha tietää, että lycoriksella saa värjättyä tukan kirkkaanpunaiseksi, jos jaksaa nähdä vaivan.

Nuori nainen astelee suoraan Acanthan ja Nadihan kojun luo, mutta pitää katseensa vain Acanthassa. Acantha ajattelee automaattisesti, että hänessä on jotakin vikaa, kun joku katsoo häntä pitempään kuin normaalisti. Vasta jälkikäteen hän ymmärtää ajatuksen myrkylliseksi pakkoajatukseksi.

”Hei!” nainen tervehtii reippaalla äänensävyllä. Hänen äänensä on kuin punarinnan laulu, puromainen liplatus kuulijansa korvissa. ”Sinähän teet myös tilaustöitä, etkö vain?”

Hetken ajan Acantha kuvittelee naisen puhuvan Nadihalle, mutta Nadihan tökkäistessä häntä olkapäähän hän ymmärtää asiakkaan puhuvan hänelle.

”Hei, ai, kyllä”, Acantha sopertaa, ”teen minä.”

”Tarvitsisin kirkkaanpunaisen, reunoista hopealangoilla kirjaillun kankaan. Mieluusti pellavaa.”

”Ki-kirkkaanpunaisen?” Acanthan suu miltei loksahtaa auki. ”Ikävä kyllä se… Se ei taida onnistua.”

Nainen kohottaa kulmiaan. ”Niinkö? Olin ymmärtänyt, että teet tilaustöitä. Maksaisin enemmän hankalasta väristä, jos se siitä on kiinni.”

”Ei ole”, Acantha kuiskaa. Naisen jäädessä odottamaan kulmat kohotettuina vastausta, Acantha päättää vielä täsmentää: ”Minä inhoan punaista.”

Nadiha Acanthan vieressä katsoo Acanthaa kuin tämä olisi kertonut tappaneensa variksia. Järkyttyneisyys piirtyy Nadihan sieville kasvoille. Acantha ei uskalla katsoa tähän, hän katsoo naiseen ja odottaa tämän räjähtävän. Kupliva, eloisa äännähdys pääsee naisen suusta ja äityy suuremmaksi kokonaisuudeksi. Acanthalta kestää hetki ymmärtää, että nainen on alkanut nauraa.

”Olet huikea”, nainen sanoo naurunsa lomasta ja lyö kätensä yhteen saaden Acanthan säpsähtämään. ”Minun hiukseni ovat punaiset, kiitos kauniista kannastasi.” Huvittuneisuus on aitoa. Acanthaa ei ole pelottanut edes isoäidin seurassa enemmän. Naisen eloisuus jättää hänet jalkoihinsa, musertaa hänen atominsa hiekanjyvien sekaan. ”Olet silti aivan huikea, enpä ole koskaan kuullut myyjältä moista rehellisyyttä”, nainen jatkaa vielä, ”ja minä arvostan sitä. Arvostan todella.” Sitten tämä kääntyy Nadihan puoleen. Viimeinen naurunsäie on päästetty ulos, on aika siirtyä asiaan.

”Koru sitten, ellei kangasta”, nainen sanoo Nadihalle silmäillen tarjolla olevia.

”Kävisikö teille jokin tarjolla olevista?”

”Mielelläni tekisin tilauksen”, nainen täsmentää ja alkaa luetella yksityiskohtia, joita haluaa koruunsa. Siitä vain, kysymättä, käykö tilaustyö Nadihalle. Lenorien maine on kiirinyt pitkälle, kyllä Nadiha sen tietää. Naisen suorasukaisuus vain yllättää hänet täysin. Niin yllättää toivotun korun ulkomuotokin. Paljon sirppimäisiä yksityiskohtia, varjelaista hopeaa ja musta kivi. Pikimusta, mitään heijastamaton.

”En usko voivani tehdä korua mustalla kivellä”, Nadiha sanoo pitäen äänensä matalalla. Mustia tavaroita ei hyväksytä Athalassa. Tuskin minkäänlaisia. Nadihan ei tarvitse kertoa naiselle syytä, tämä näyttää ymmärtävän ilmankin. Naisen hopeasilmien katse ei kuitenkaan muutu. Hän pysyy kallionlujana. ”Ymmärräthän sinä, että –”

”Maksan enemmän.”

”En tee tätä rahasta.” Nadiha kumartuu eteenpäin, kuiskausetäisyydelle. ”Musta kivi aiheuttaisi kohua. Jos jäisin kiinni pikimustan kiven sisällyttämisestä koruun, se ei tietäisi hyvää nimelleni.”

”Olen ymmärtänyt, ettei kukaan Lenorie ole aiemminkaan välittänyt. Te olette maailmanmuuttajia, kyseenalaistajia. Uteliaita sieluja.”

Nainen iskee oikeaan kohtaan. Vain muutamassa sekunnissa Nadiha muistaa kaikki sukunsa vahvat naiset, jotka ylläpitivät kaupankäynnin perinnettä ja tekivät juuri ostajien toiveiden mukaisia koruja. Nadihan äiti ei koskaan kieltäytynyt tilaustyöstä. Hän oli aina ylpeä nimestään.

Liian ylpeä.

Nadiha hiljentää äänen päässään ja ajattelee äidin sijasta Ninaria, jonka mukaan tori nimettiin. Yhtä ensimmäisistä ihmisistä. Ninar oli hänen esiäitinsä, uteliaisuuden ja vapaamielisyyden edelläkävijä. Hänen patsaitaan on eri puolella Athalaa.

”Minä teen korusi”, Nadiha myöntyy lopulta. Työ on hänelle tärkeämpää kuin henkilökohtainen moraali. Kaikki hänen suvussaan olisivat halunneet hänen tekevän näin. Anat vain nauraisi, isä käskisi olemaan varovainen. Enhar puolestaan… Enharista Nadiha ei tiedä. Kaikki loppuu aina Enhariin.

”Tiesin sen”, nainen sanoo ja hymyilee. He käyvät keskustelun loppuun, sopivat yksityiskohdista ja alustavasta hinnasta. Mustaa väriä ei mainita enää kertaakaan. Se saisi jäädä painamaan Nadihan omatuntoa. Acantha kuuntelee keskustelua ja käy sitä mielessään läpi vielä monta minuuttia naisen lähdön jälkeenkin.

”Sinä veit minun asiakkaani”, Acantha kuiskaa lopulta.

”Anteeksi? Sinä itse kieltäydyit tekemästä hänelle punaista kangasta”, Nadiha huomauttaa. ”Miksi sinä punaista pelkäät?” Sinänsä Nadiha tietää, ettei ole oikeutettu kyseenalaistamaan, sillä häntä itseäänkin pelotti naisen rohkea tilaus. Musta on kuitenkin aivan eri asia kuin punainen. Se painaa vaa’assa tonneittain enemmän.

Acantha ei vastaa hetkeen. Hän ei ole varma vastauksestaan.

”Vai pelkäsitkö sinä häntä?” Nadiha huomaa kysyä. Se kävisi järkeen. Acantha oli näyttänyt säikähtäneeltä linnulta naisen liidellessä paikalle. Acantha vain tuijottaa suurilla silmillään takaisin. Pisamat tanssivat hänen valkealla ihollaan, pieni suu on hieman raollaan. Acantha ei jälleen kerran osaa ilmaista itseään. Nadiha on onneksi tottunut siihen.

”Minä en vain kyennyt olevani valmis”, Acantha sanoo huokaisten, ”siinä se.” Acantha sukii mustat hiuksensa korvien taakse. Ele korostaa hänen silmiensä suuruutta ja kasvojen pisamaisuutta. Asioita, joita hän vihaa itsessään.

”Hän sanoi nimekseen Becka Hart”, Nadiha sanoo lopulta. ”Oletko kuullut Hartin perheestä? Minä en ole. Sellainen hiuskuontalokin vielä. Tästä naisesta taidamme kuulla vielä.”

Acantha ei vastaa enää mitään. Yhteys on yhden auringonnousun ajaksi menetetty, Nadiha ymmärtää kojukumppaninsa kadonneen jälleen omien ajatustensa sumuun. Hän tekee sitä usein. Hiljenee yllättäen ja sattaa katsoa suurilla silmillään pitkään ja pelokkaasti, aivan kuin olisi vankina mielessään eikä tietäisi keinoa avata äänen lukkoja. Nadiha yrittää parhaan kykynsä mukaan ymmärtää, mikä tässä maailmassa on tehnyt hänen työtoveristaan niin sulkeutuneen. Nadiha on nähnyt päiviä, jolloin Acantha hymyilee asiakashymyään kansalaisille, mutta myös päiviä, jolloin nuori nainen ei saa sanoja ulos huuliltaan. Päiviä, jolloin Acantha poistuu paikalta maaninen katse silmissään ja palaa jälleen seuraavana aamuna.

Monenlaisia ihmiskohtaloita Nadiha on nähnyt, mutta Acanthan kaltaista ei koskaan. Kukaan ei ole koskaan seisonut metsässä mudan peitossa, tukeutunut vahvaan puuhun ja näyttänyt niin kertakaikkisen rikotulta. Mikä on rikkonut Acanthan sillä tavalla? Nadiha tietää kyllä Leighien traagisesta taustasta. Molemmat vanhemmista menehtyivät Musteviittojen hyökkäyksessä. Nadiha ei kuitenkaan usko syyn olevan vanhempien menetyksessä, eiväthän nämä kuuleman mukaan olleet koskaan kotona muutenkaan. Joskus Nadiha tahtoisi vain tarttua Acanthaa kädestä, viedä tämän kotiinsa ja tarjota lämmintä mehua. Kysyä tältä suoraan, kuka laittoi lasinsiruja hänen hengityselimiinsä tavalla, joka estää häntä elämästä normaalisti.

Nadiha tietää, että vaikka hänellä on rohkeutta lähteä Anfarin metsiin asti ja etsiä Kerefinit käsiinsä, hänen rohkeutensa ei riitä Acanthan nostattamiseen. Vaikka Nadiha on juuri lupautunut tekemään Becka Hart -nimiselle naiselle mustan korun, hän ei usko voivansa auttaa Acanthaa. Rohkeudella ei ole rajoja, mutta sillä on suuntia. Acantha on päinvastaisessa suunnassa kuin Nadihan rohkeus. Hän ei ulotu tyttöön, tämä ei ole hänen autettavissaan. Siksi Nadiha huomaa usein toivovansa, että tietäisi, mikä yhteiskunnassa on vialla. Maailmassa täytyy olla useampia Acanthan tavoin ihmisyytensä rajoilla roikkuvia henkilöitä, jotka janoavat kipeästi apua. Onko kaikki, mitä Valkoisella Variksella on antaa maailmalle, pelkkää puhtautta? Kliinisen valkeita katuja, Ietan korkea rakennus ja Korallitalon hehkuvat seinät. Nadiha miltei pudistaa ajatukselle päätään. Syy ei ole luojassa itsessään. Syy on Variksissa, ihmisissä hänen jälkeensä.

Päivä kulkeutuu mutkattomasti iltaan. Nadihalta ostetaan koruja samaan tapaan kuin aina ennenkin. Becka Hartin jälkeen vielä kaksi muutakin tekee tilaustyön, tavallisemman vain. Nadiha pitää silmällä myös Acanthaa, joka onnistuu sentään puhumaan asiakkailleen. Hymy ei palaa kalvakoille kasvoille, mutta puhe tulee ulos ja kauppa käy. Nadiha poistaa yhden huolen huoltensa listalta. Varisten mukaan turha huolehtiminenkin vaikuttaa musteen määrään. Onko sekin vain keino saada kansa pysymään rauhassa, hukuttamaan uteliaisuutensa ja inhimilliset tunteensa? Mihin sellaisilla säännöillä pyritään?

Nadiha pakkaa tavaransa suureen laukkuun ja pyrkii häivyttämään ajatukset Variksista. Hänen täytyisi valmistautua tällaisista asioista puhumiseen kuitenkin, sillä Anat on luvannut puhua hänen kanssaan tänä yönä. Hän itse puhuisi mieluummin veljen ja isän kanssa, mutta Anat on niin harvoin kotona, että tilaisuuteen kannattaa tarttua. Nadiha nostaa painavan laukkunsa ja kääntyy vielä vilkaisemaan Acanthaan päin. Nuori nainen seisoo suorana, pitelee kangaspinoa käsissään ja tuijottaa tyhjentyneelle aukiolle. Silmien takana ei ole ketään. Acantha ei liikahdakaan.

”Acantha? Olethan sinä kunnossa?” Vastauksen näkee tyhjästä katseesta, mutta Nadihan on pakko kysyä. Hänen omatuntonsa ei anna tilanteen olla.

Aluksi Nadiha pelkää, ettei Acantha aio reagoida lainkaan. Sitten nainen kääntyy, vääntää suunsa hymyyn ja nyökkää pienesti. ”Kaikki hyvin.” Kiitosta huolenpidosta ei kuulu. Kaikki ylimääräinen jätetään pois.

”Varmastiko? Voinko minä lähteä? Sinä pärjäät yksin?”

”Pärjään.” Acantha laskee kankaat käsistään, mutta tuijottaa yhä tyhjää toria. Kohtaa, jossa oli vielä päivän ajan risteillyt ihmisiä.

Nadiha päättää luovuttaa. Acantha on sentään vielä todellisuuden rajojen sisällä, sillä hän kykenee vastaanottamaan puhetta. Nadiha antaa itsensä kadota pimenevän, keväisen kaupungin utuun ja taivaan vaaleanpunasinisiin sävyihin. Liukuvärjätty, yön sineen hukkuva haalea sävy saattaa Nadihan kotiinsa asti. Hän ei käänny katsomaan Acanthaa, sillä epäilee tämän pysyvän yhä samassa asennossa.

* * *

Acanthan Lucastan asunto on pieni. Se sijaitsee Lucastan pohjoisemmassa puoliskossa, siellä, missä pienemmät talot hukkuvat yksinkertaisten valkoisten rakennusten sekaan. Acantha asuu vanhan parin yläkerrassa vuokralla. Hänellä on keittiö, yksi pieni huone ja peseytymistila. Se riittää hänelle. Keittiötä hän ei edes tarvitsisi.

Asunnon ikkunat ovat pohjoiseen päin. Yöllä, kun ei saa unta, voi istua olohuoneen vanhan, ruskean pöydän äärellä ja katsella juna-asemaa, joka siintää mukulakivikatujen ja valkoisten talojen takana. Junia lähtee muutama päivässä. Höyry kuljettaa niitä eteenpäin, saasteet kieppuvat puhtaassa ilmassa.

Juuri nyt Acantha seisoo keskellä huonetta ja välttelee koskemasta huonekaluihin. Punaiset marjat ja ruusunterälehdet lojuvat hänen paljaiden varpaidensa juuressa, hän ei kuvittele kykenevänsä koskemaan niihin enää tänään.

Punaista. Hän oli tahtonut punaista.

Kaikki ajatukset pyörivät aamuisen kohtaamisen ympärillä. Becka Hartin punaiset hiukset, puronauru ja hopeanhohtoiset silmät, jotka olivat tienneet, mitä olivat halunneet. Acantha tietää loukanneensa naista tarkoituksella. Hän oli odottanut tämän suuttuvan. Tekevän huomautuksen hiuksistaan, uhkaavan valituksella. Nainen olikin vain nauranut. Ei karkeaa pilkkanaurua vaan puhdasta, aidosti huvittunutta naurua. Acanthassa oli mennyt jokin pahasti rikki. Joku oli nauranut onnesta hänen vuokseen. Jos puhtaus olisi totta hänelle, se olisi kuulostanut juuri Becka Hartin naurulta.

Acantha tietää, ettei osaa muodostaa ihmissuhteita. Hän voi käsitellä asiakkaitaan ja antaa Nadihan kysellä vointiaan, mutta ketään ei voi päästää sen lähemmäs. Kukaan ei saa nähdä hänen mustaa ydintään. Inela oli aikanaan yrittänyt, mutta Acantha oli estänyt. Kukaan ei voisi tulla pahuuden lähelle tahrautumatta itse. Acantha ei ansaitse ihmissuhteita. Hän ei ansaitse muuta kuin oman likaisuutensa, musteen kynsiensä alla, keuhkoissaan, veressään.

Ajatus verestä saa Acanthan jälleen hysteeriseksi. Pelko iskee yllättäen, ja se iskee lujaa. Becka Hart oli ollut erilainen kuin kukaan muu siihen asti. Nainen oli lähestynyt Acanthaa niin mutkattomasti. Millaisia ajatuksia Acantha olikaan ajatellut. Kuinka hän oli saattanut kuvitella, että joku vapaasta tahdostaan tahtoisi hänen vaikutuspiiriinsä? Acantha juoksee hakemaan seinällä roikkuvat sakset. Niiden rungossa on Variksen siipien muotoisia kohoumia. Ne ovat kultaiset ja kauniit. Ja terävät.

Ensimmäinen pisara on punainen. Toinenkin. Acantha lysähtää täristen marjojen ja kukkien viereen, verensä yhä yhtä punaisena kuin värjäystä varten jätetyt tarvikkeet. Acantha on kiitollinen, ettei ole nähnyt itseään veden heijastuksesta pitkään aikaan. Hän ei välttämättä kestäisi sitä.

Suonissa tykyttää, mutta se tuntuu pelkästään hyvältä. Vaikka mustuuden aalto yhtäkkiä täyttääkin Acanthan, hän voi sentään todeta, että on yhä vereltään punainen. Kenties Becka Hart ei vielä aistinut, miten musta ydin Acanthalla on.

”Mitä sinäkin kuvittelet?” Acantha kysyy itseltään ääneen. Ääni on kovempi kuin hän oli ajatellut. Se kuulostaa enemmän isoäidiltä. ”Ajattelitko, että hän puhui sinulle suunsa mauksi? Hän halusi sinun kankaasi, jota et suostunut hänelle tekemään.” Acantha nostaa sittenkin marjat käteensä, puristaa ne rikki valkoisille kämmenilleen. Tumma mehu valuu noroina kättä pitkin ja sekoittuu vereen. ”Sinun oli pakko tehdä niin, eikö ollutkin?” Pakko valehdella. Sanoa, ettei hän pidä punaisesta, jotta nainen loukkaantuisi ja lähtisi pois. Muuten Acantha olisi saattanut päästää tämän liian lähelle.

Ristiriidat poukkoilevat Acanthan hennossa ruumiissa. Hän painautuu lattiaa vasten, katoaa itseensä. Osa hänestä tahtoisi värjätä Becka Hartille kankaan punaiseksi ja tuoda sen Ninarin torille myyntiin. Nainenhan tulisi kuitenkin hakemaan Nadihalta koruaan. On välttämätöntä, että Acantha joutuu kohtaamaan tämän vielä uudelleen. Seuraavalle kerralle Acantha ei enää kehitä loukkausta, joka pitäisi naisen loitolla. Turvallisuuden tunne haihtuu pois, kun Acantha ajattelee Becka Hartin naurua ja punaisia hiuksia. Becka oli ollut niin kaunis. Ei puhdas, mutta silti tavattoman mielenkiintoinen.

Ajatus lävistää Acanthan täysin. Hänen mielensä oli hetkeksi kurottanut jonkun sellaisen suuntaan, joka ei ollut lainkaan kirjamääritelmä puhtaasta ihmisestä. Kaikkea muuta. Becka oli leiskunut väriä, täyttynyt aivan toisenlaisesta energiasta. Koskaan aiemmin elämässään Acantha ei ole huomannut tuntevansa vetoa sellaisiin ihmisiin, jotka ovat jotakin muuta kuin täydellisiä esimerkkejä puhtaudesta. Ajatus on liian suuri kestettäväksi.

Acantha nousee lattialta ja etsii vanhan lipastonsa laatikosta paperisen käärön. Hänen oman käärönsä. Sen, joka määrittää hänet. Valkoisella paperilla on yhä sama määrä mustia, sotkuisia viivoja kuin eilenkin. Pahuus ei ole lisääntynyt lainkaan. Epäpuhtaaseen kurottaminen ei ole tehnyt Acanthasta pahaa. Becka ei ollut nähnyt hänen ydintään. Toivo täyttää Acanthan lämmöllään. Hän laskee käärönsä takaisin, poimii marjojen jäänteet ja kukat tummalta puulattialta.

Acantha tekisi kankaan. Hän tekisi sen ja kohtaisi Beckan uudelleen. Sillä kerralla hän ei enää perääntyisi, käpertyisi itseensä ja pelkoonsa. Hän ansaitsee kohdata ihmisiä. Hän ei ole puhdas, mutta hän ei ole vielä sisäpuolelta mustakaan. Hänen verensä on yhä punaista.