Musteenkantaja: luku 43

Luku 43: Irti

Eteisen lattialta Acantha löytää kirjeen. Pelkästä harmaantuneesta kuoresta hän osaa sanoa, keneltä kirje on. Ainoastaan yksi ihminen maailmassa lähettäisi hänelle kirjeen, jonka kuoreen on käytetty reseptikirjan tyhjiä sivuja. Acanthan elämässä on ylipäätään jäljellä enää yksi ihminen, joka voisi kaivata hänen läsnäoloaan sen verran, että vaivautuisi lähettämään kirjeen.

Isoäidin kirje on lyhyt ja sen viesti selkeä. Tarvitsen sinua Anfariin. Acanthan isoäiti ei koskaan ilmaise suoraan tarvitsevansa toista ihmistä. Ei varsinkaan Acanthaa. Acantha ei ole nähnyt isoäidin osoittavan merkkejä heikkoudesta. Heikkoudeksi lasketaan isoäidin listassa myös toisten tarvitseminen.

Aamu on valjennut Beckan menon jälkeenkin. Tuo petturi. Acantha istuu eteisessään puristaen kirjettä kädessään. Hän ei ole vielä päässyt edes kunnolla sisään. Eteisen harmaus paistaa läpi, seinä on halkeillut. Suru kalvaa vielä silmien takana. Isoäidin viesti ei tarkoita mitään hyvää. Jokin on hätänä. Toivottavasti. Acantha huomaa toivovansa, että isoäiti on kuolemaisillaan. Miksi hänen äitinsä äidin kaltainen ihminen saisi elää, jos Beckakaan ei saanut?

Muutamien painostavien sekuntien jälkeen Acantha havahtuu ajatuksensa vääryyteen. Isoäiti on kasvattanut hänet, valmentanut hänet ympäröivään maailmaan, ja hän vain istuu toivoen tämän menehtymistä. Hän kuvittelee tämän ruumiin mustaan multaan, ei Leighien suvun hautakammioon Lucastassa. Pelkästään maan alle, matojen kaluttavaksi. Ajatus ei saisi tuntua niin hyvältä.

Kuvotus rientää nautinnon ylle. Acantha kiskaisee kehonsa liian nopeasti ylös lattialta, tuntee huimausta ja juoksee sitä päin. Hän ei anna sen estellä äkillistä tarvetta päästää itsestään jotakin pois, vapauttaa viha, suru ja silkka kuvotus omaa itseään kohtaan. Acantha juoksee kylpyhuoneeseensa, mutta ei ehdi suihkulle. Oksennus pääsee ulos jo kynnyksellä, sappinesteet leviävät kaakeleille.

Acanthan hento keho värisee, huohottaa. Hapan vana valuu huulelle, Acantha ei jaksa nuolaista sitä pois. Se saa jäädä muistuttamaan hetken epätoivosta. Kaikki on pysynyt siihen asti lähestulkoon täysin sisällä – ruoat, suru ja häpeä siitä, että hän todella toivoo isoäitinsä kuolemaa. Ei pelkästään kirjeen myötä. Kirje vain konkretisoi vuosia jyllänneen vihan.

Beckan kuolema ja tämän äidin kieltäytyminen painavat yhtä paljon kuin muste. Acantha on liian uupunut rankaisemaan itseään siitä, ettei saanutkaan Oneila Hartia turvaan. On pelkästään oikein, että Acantha tuntee olonsa heikoksi maatessaan kylpyhuoneen kynnyksellä oksennuksen haju ympärillään. Kaikkea ei voi pitää sisällään loputtomiin.

Acantha on vasta palannut Varjesta, mutta tietää, ettei hänen isoäitinsä aio odottaa kokonaista päivää. Acantha nostaisi itsensä lattialta, kun tuntisi turtuneensa oksennuksensa hajuun riittävästi. Vasta sitten hän saisi kävellä syömättä ja pakkaamatta juna-asemalle ja löytää itsensä jälleen Anfarista. Ei ole oikein pysähtyä suremaan aidosti. Pitää pysyä liikkeessä, muuten maailma muuttuu pelkäksi oksennukseen hukkuvaksi kaakelilattiaksi ja itkuksi, joka ei enää jaksa tulla ulos.

* * *

Kesä on maalannut lehdet vihreäksi keveällä siveltimellään. Valo kuultaa niiden läpi paljastaen puun hennot suonet. Acantha kulkee polkua pitkin kohti isoäitinsä mökkiä havaiten lehtien vaihtuvan havuiksi. Metsä on vaihtanut pukunsa tummempaan vihreään lähellä vanhaa kotia. Ensimmäistä asumusta, jota Acantha koskaan osasi kutsua kodikseen.

Tällä kertaa kukaan ei saavu sisältä Acanthan astuessa nariseville puuportaille. Hirsimökki säilyttää hiljaisuutensa. Iltapäivän valossa kylpevät puut eivät paljasta Acanthalle mitään mökin sisällä vallitsevasta tilanteesta.

Oven avattuaan Acantha tietää heti, ettei isoäidillä ole kaikki kunnossa, sillä tämä ei odota edes eteisessä. Koko ikänsä Anfarissa asunut isoäiti omaa kuulon, joka vetäisi vertoja eläinten saumattomalle kuulolle saaliin odottaessa öisessä metsässä. Saalishan Acanthakin on, pelkkä tyhjä käärö valmiina isoäidin kehittämälle sisällölle.

”Isoäiti?” Acantha huhuilee. Suun avaaminen palauttaa aamuisen oksennuksen maun suuhun. Acantha taistelee uutta kuvotuksen aaltoa vastaan.

”Peremmälle, tyttö. Ja riisu kenkäsi nyt, kun en ole vahtimassa.” Ääni kuuluu pienen rakennuksen perältä, sieltä, missä isoäidin vanha ja nitisevä sänky sijaitsee. Se, jossa ei päiväsaikaan saanut edes istua. Acanthaa järkyttää löytää isoäitinsä makaamassa siitä.

Acanthan aamuisen kuvotuksen viimeistellyt toivomus käy toteen isoäidin harmahtavilla kasvoilla. Iho roikkuu poskilla. Sitä on aivan liikaa verrattuna sen alta kuultaviin luihin. Silmänaluset ovat kelmeät, avautuva suu pelkkä musta aukko, jolla on hampaat.

”Sinä naurat minun edessäni”, isoäiti sanoo. Ääni ei ole muuttunut miksikään. Sanojen välistä saattaa edelleen erottaa tutut maiskautukset. ”Etkö naurakin?”

”En naura sinulle”, Acantha sanoo seistessään lapsuutenkotinsa puisella lattialla paljain jaloin. Katsoessaan isoäitiään, vihansa suurinta kohdetta. Acanthaa ei pelota olla isoäitinsä seurassa. Häntä pelottaa se, ettei hän kykenekään tuntemaan vihaa heikentynyttä ja sairasta naista kohtaan. Tämä on pelkkä haalistunut muisto. Mieli on yhä terävänä ja sivaltavana tallessa sairaassa kehossa, mutta sen merkitys on pienentynyt. Acantha on seissyt katolla ja nähnyt maailman. Hän on suudellut toista tarkoittaen sitä. Isoäiti ei voi enää tehdä pehmeästä vankilastaan käsin mitään, mikä sitoisi Acanthan häneen.

”Sinä teet kuolemaa”, Acantha sanoo hiljaa sen, mitä kukaan ei tahdo kuulla tyttärentyttärensä suusta.

”Naurathan sinä. Et vain tee sitä ääneen.”

”Kunpa osaisinkin. Isoäiti, minä en tunne sinua kohtaan yhtään mitään. En edes vihaa.”

Isoäiti irvistää viimeisten sanojen kohdalla. ”Älä valehtele itsellesi. Minulle voit valehdella maailman loppuun saakka, mutta älä valehtele itsellesi. Älä koskaan.”

”Käsketkö sinä minua pysymään totuudessa, vaikka päätit kasvattaa minut valheeseen?”

”Sinä siis tiedät?” Ääni on pelkästän järkyttynyt.

Kyllä, Acantha tahtoisi sanoa. Kyllä, hän tietää, etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan puhtaita. He valkaisivat itsensä näyttääkseen kansan silmissä täydellisiltä. Acantha sai jo taimenkorkuisena ymmärtää, että puhtaus on täydellisyyttä. Valheesta tuli hänen ensimmäinen toiveensa, ainoa päämääränsä. Hän oppi tähtäämään johonkin sellaiseen, jota ei ole olemassakaan.

”Olen tiennyt vasta hyvin vähän aikaa, etteivät vanhempani olleet koskaan puhtaita.”

Isoäiti huokaisee tavalla, joka saa Acanthan miltei kuulemaan hänen nikamiensa liikkeen kehon sisällä. Pieninkin liike on liikaa. Jos huokaisu on nyt, joskus hengityskin olisi. Acantha ymmärtää, ettei enää koskaan laskisi vuosia isoäidin kuolemaan. Vapautumiseensa. Hän on jo vapautunut isoäitinsä varjosta. Eikä kuolemaan olisi enää vuosia vaan auringonnousuja, korkeintaan viikkoja.

”Minä en ole pahoillani mistään”, isoäiti aloittaa. ”Sinun tulee tietää, että tein sinulle sen kaiken, jotta saisin takaisin sen, mikä minulta vietiin.”

Acantha ei saa mitään sanotuksi. Hän ei voi kertoa, ettei isoäidiltä viety mitään. Hänen ei koskaan kuulunut synnyttää puhdasta tytärtä, koska pysyvää puhtautta ei ole olemassakaan. Tyttärentytär ei voi korvata haavetta olemattomasta.

”Leighin suvussa on ollut puhtaita naisia. On ollut niitä, joiden ei tarvinnut tehdä kuten äitisi.”

”Puhtaus ei ole pysyvää.”

”Kaikista ihmisistä se olet sittenkin juuri sinä, joka kerrot sen minulle.”

Acantha tuntee kehonsa vapautuneen täysin vihan painosta. Se ei enää kiertele pitkin raajoja ja pakota häntä oksentamaan ahdistuksen käydessä liian suureksi. Acantha ei tunne heikentynyttä naista kohtaan lainkaan katkeruutta. Ei tämän maatessa vielä elävänä hänen edessään. Viha palaisi kenties jälleen seuraavalla ruokailulla tai seuraavana iltana, kun Acantha ymmärtäisi isoäidin tekojen suuruuden.

Beckan menettäminen on tehnyt Acanthasta rauhallisemman. Hänen ei tarvitse etsiä isoäidin sairastumiselle syitä. Elämä tekee sellaista. Joku sairastuu, joku tekee kuolemaa. Aina joku viedään. Acantha tietää toiveen isoäidin kuolemasta palaavan heti, kun hän pääsee junaan, pois korkeiden puiden lomasta.

”Vanhempasi eivät koskaan olleet puhtaita. Eivät koskaan. Minä toivoin, että sinä olisit ollut. Yritin sovittaa. Tein sen vain itseni vuoksi, enkä ole koskaan ollut siitä pahoillani. Jotkin asiat olivat uhrattavissa”, isoäiti jatkaa, jokainen sana toista painavampana.

”Minun elämäni oli siis uhrattavissa?”

”Ethän sinä kuollut. En koskaan satuttanut sinua fyysisesti. Sinä epäonnistuit itse, koska et kyennyt hyvään työhön Ietassa. Ei sinun elämäsi valunut hukkaan minun takiani. Elät nykyäänkin turhaa elämääsi, enkä näe katseessasi lainkaan tuskaa. Et sinä sellaisesta mitään ymmärrä. Tuskin koskaan tulet tajuamaan, miksi toimin kuten toimin.”

Vastaväitteet pysyvät Acanthan sisällä. Täysin toisenlaiseen maailmankuvaan lukittautunut isoäiti saa hänen puolestaan jättäytyä haluamaansa todellisuuteen. Jos on keskittynyt elämään oman tavoitteensa ympärillä, on hankalaa nähdä, mitä on aiheuttanut toiselle. Acanthasta on pelkästään surullista, että isoäiti vielä kuolinvuoteellaankin pysyy omassa kannassaan. Siinä ei ole mitään kadehdittavaa.

”Ovatko nämä hyvästit, isoäiti?”

Naurahdus. Yhtä kamala kuin huokauskin oli ollut. ”Jos haluat kutsua niitä sellaisiksi.”

”Tässä on siis kaikki.” Acantha ei osaa sanoa, onko hän pettynyt. Hän olisi tahtonut isoäidin viimeistelevän kaiken yhteen suurempaan iskuun. Isoäiti olisi voinut jälleen kertoa, mikä osa Acanthassa on liian suuri, missä mustetta on liikaa. Tai kehittää hänelle iltasadun Acantha-nimisestä tytöstä, joka oli liian likainen elääkseen normaalisti. Acantha pääsee liian helpolla.

”Tyttö. Mikset sinä vieläkään naura?”

”Ei ole mitään naurettavaa.”

”Itkisit sitten. Sinähän vihaat minua.”

Acantha ei voi kieltää. ”Ei ole mitään itkettävää.” Paitsi Becka, punainen auringonlasku ja maailma, joka jatkaa ilman Beckaakin. Ne kaikki ovat asioita, joiden maailmaan isoäiti ei tulisi enää pääsemään.

Ei ole mitään itkettävää. Siihen on hyvä lopettaa. Acantha suo isoäidilleen katseen, jonka tietää viimeiseksi. Hän on kiitollinen, ettei itse tiedä, miltä hänen kasvonsa näyttävät. Isoäidin verestävät silmät eivät heijasta mitään.

Kun mökin ovi läimähtää kiinni, Acantha keskittyy ympäristön ääniin. Puiden latvustoon häviävään linnunlauluun, tuulen kevyeen sointiin oksia vasten. Oman sydämen läpätykseen. Mikään ympäristössä ei kerro tämän olevan loppu. Silti Acantha tietää, että seuraavalla kerralla, kun hän palaa Anfariin, hän palaa sinne hakemaan perinnöksi saamiaan tavaroita. Isoäiti ei ole enää kauaa olemassa. Tuuli ei hiljene sen tosiasian edessä. Se puhaltaa soratiellä kävelevän Acanthan hiukset kasvoille.

Acantha ei tunne itseään vapaaksi. Menetykset sattuvat jokaisella askeleella. Becka ja isoäiti. Eivät valo ja pimeys, sillä he eivät ole verrattavissa. Ympäröivä metsä kaiuttaa muistoja Acanthan kävellessä. Anfarilla on tarjota pelkkiä haalistumia. Haamuja, jotka juoksevat mättäillä, upottavat päänsä puun juurella sijaitsevaan lampeen. Yrittävät puhdistautua. Acantha tietää ne pelkiksi muistoiksi, joista hän on jo valmis päästämään irti. Irti päästäminen ei tarkoita vapautumista. Se tarkoittaa pelkästään sitä, ettei enää jaksa nähdä surua jokaisessa sadepäivässä, yöksi kääntyvässä illassa. Maailmassa on muutakin kuin vanhuuttaan kulunut suru, kivustaan haalistunut viha.