Luku 53: Valohippusia
Beckan jättämä lasi on kerännyt
pölyä pitkin kesää. Arjenain siirtyessä hitaasti variein
puoleen, sävyjen muuttuessa kirkkaammiksi ja kukkien kukoistaessa
suuremmassa loistossa muutama asia on jäänyt ennalleen. Acantha on
kyennyt käymään töissä, näkemään Lenorien sisaruksia heidän
surunsa keskellä. Hän on käynyt jopa Beckan vanhempien luona,
viipynyt useita päiviä Varjessa vain keskustellakseen Hartien
kanssa kaikesta siitä, mitä on kokenut. Enää Acantha ei säästä
ketään yksityiskohdilta. Hän on kertonut ensimmäisistä
kerroista, kun juoksi veteen voidakseen tuntea olonsa edes hivenen
puhtaammaksi. Hän kertoi tappaneensa varislinnun, suudelleensa
Beckaa ja ymmärtäneensä, mitä puhtaudella oikeasti tarkoitetaan.
Kaiken sen Acantha on kyennyt tekemään
ahdistumatta suuremmin. Paikoitellen hänestä on tuntunut, että
Hartit tai Lenoriet eivät voi ottaa koko hänen elämäänsä
harteilleen. Kaiken tuhoutuneen keskeltä hän on kuitenkin
onnistunut löytämään oman tapansa elää. Hän kykenee
työntekoon, hymyyn ja ystävälliseen sanaan.
Silti Beckan lasi lojuu yhä Acanthan
pöydällä. Pölyä on sisällä ja reunoilla. Acantha tietää,
että pöly ja kulunut aika ovat jo pyyhkineet Beckan kosketuksen
pois lasin pinnasta. Silti se on ainoa asia, joka pitää hänet
kiinni muistossa. Hän ei halua koskaan unohtaa aikaa, jolloin Becka
oli yhä maailmassa ja nauroi niin, että lintujen laulukin kuulosti
pelkältä taustaääneltä sen jälkeen.
Acanthalla on Oneila Hartin antama
piirros, jonka Becka teki hänestä. Se on kaunis muisto, mutta ei
tunnu lainkaan samalta kuin esine, johon Becka on jättänyt
kosketuksensa, himmenevän muistonsa kiinni. Edes Valkoisen Variksen
kohtaaminen ei ole saanut vakuutettua Acanthaa siitä, että hän
kykenisi muistamaan. Acantha tietää juosseensa niin pitkälle
eteenpäin, ettei osaa menneistä asioista enää erota. Ne ovat
jääneet pysyvästi taakse. Beckan muisto ei saisi jäädä niin
kauas, se ei voisi haalistua pois kuten kaikki muu.
Eräänä yöttömänä yönä hieman
Korallitalon rakennusprosessin alkamisen jälkeen Acantha huomaa
istuvansa yksin pöytänsä ääressä. Hän siemailee keittämäänsä
yrttiteetä tietäen, ettei ole muistanut päästää sisäänsä
mitään muuta. Parantuminen on tappavan hidasta, mutta teekuppikin
on toistaiseksi auttanut.
Acanthan katse harhautuu pöydälle
jääneeseen lasiin. Mielikuva hymyilevästä Beckasta välähtää
luomien alla kuin aurinko verhojen takana. Lasi tuntuu pelkästään
nauravan Acanthalle. Sillä ei ole enää sympatiaa hänen osakseen.
Yhteiset muistot ovat enää vain hänen kannettavanaan, lasi ei
heijasta muuta kuin väsyneen, mutta elämään oppineen ihmisen
kasvot.
Acantha tietää ymmärtäneensä
lopullisesti, mitä eläminen oikeasti tarkoittaa – ei pyrkimystä,
johon ei voi päästä. Jatkuva tavoittelu on miltei katkonut hänen
jalkansa. Elämä on hänelle mahdollisuus. Nyt hän saattaa nähdä
kaiken uudella tavalla, purkaa vanhat solmut ja yrittää paikata
kaikkea rikottua. Lasia katsellessaan hän muistaa kertoneensa
Beckalle, ettei kenties koskaan voisi tulla ehjäksi. Nyt hän on eri
mieltä. Mielikuva ehjyydestä oli yhtä vääristynyt kuin
puhtaudestakin. Ei ole täydellistä tilaa, jossa kaikki olisi
kunnossa. Elämä voi olla hyvää säröineenkin. Acantha uskoo jo
murtumakohtiensa saaneen valohippusia taakseen.
Hetken mielijohteesta Acantha tarttuu
Beckan jättämään lasiin ja kaataa sen päälle vettä. Hän
pyyhkii huolellisesti jokaisen pölyisen kohdan, vapauttaa lasin
muistoista ja Beckan kosketuksesta. Nyt se on enää vain samanlainen
läpikuultava pala lasia kuin kaikki muutkin. Acantha sekoittaa sen
muiden lasien kanssa, jotta ei enää palaisi juuri sen luo. Hän
tietää, että tekisi niin, jos ei sotkisi laseja.
Tunne tulee myöhässä. Kun Acantha
on istunut auringon ensisäteisiin asti pöytänsä ääressä, hän
ymmärtää, mitä on tullut tehneeksi. Ensimmäinen reaktio ei saavu
paniikin saattelemana. Tunne vatsanpohjalla on korventava, mutta ei
pelkästään kipeällä tavalla. Acantha tietää tehneensä oikein.
Hän ei koskaan voisi jatkaa, ellei päästäisi irti. Nyt, kun lasi
on siirretty pois, hän tietää joutuvansa kohtaamaan jälleen uuden
vaiheen elämässään. Hän saattaisi tarkistaa ranteistaan, onko
veri mustaa. Hän saattaisi taipua jälleen pelkoon. Se ei haittaa.
Hän on oppinut käsittelemään kaikkea sitä.
Kun Acantha nousee pöydän ääreltä
ja raottaa verhojaan päästääkseen nousevan auringon sisään, hän
on miltei pyörtyä äkillisestä nousemisesta. Sekin on vain
muistutus siitä, miten paljon on yhä korjattavissa.
Tulevaisuus ei kuitenkaan paina enää
lainkaan yhtä paljon kuin aiemmin. Acantha on löytänyt elämäänsä
turvallisia ihmisiä ja kyvyn hymyillä. Jumalan kohtaamisen jälkeen
hän tietää, ettei hänen sielullaan ole enää mitään aihetta
loputtomaan elämänpelkoon. On olemassa vain mahdollisuuksia, useita
laseja, jotka siirtää pois tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti