Tulisielu: luku 31

Luku 31: Haudataan tasapaino

Kun ohuet, paleltumien värittämät sormet koskettavat kasvoja, ne eivät tunne mitään. Kylmien sormien kosketus ei tunnu edes kylmältä, se ei tunnu yhtään miltään. Kasvot ovat kylmyyden puuduttamat, ja niin alkaa olla suurin osa lopustakin kehosta. Zenith ei ole koskaan sietänyt kylmää, ei ollenkaan, ja nyt se täyttää hänet kaikkialta.

Hänen tahtonsa palaa syvällä sisällä, mutta se ei lämmitä. Lasia aikoo tappaa kaiken hänestä, eivätkä hiukset enää liehu pitkällä selässä. Ne ovat lyhyet eivätkä enää suojaa. Puutuneet, kylmänkukkia täynnä olevat jalat tarpovat silti eteenpäin. Veli ei ole vielä löytynyt.

Zenith on niin kylmyyden turruttama, ettei hän tunne Kuun läsnäolon puuttuvan. Se ei muutenkaan ylety täysin Lasiaan asti, mutta jokainen kykenee silti tuntemaan sisällään sen pienen tunteen, jonka Kuun olemassaolo aiheuttaa. Sitä ei havaitse silloin, kun se vallitsee, mutta sen puuttumisen tuntee. Tai pitäisi tuntea, ellei ole liian keskittynyt päämääräänsä ja siihen, että kylmyys syö ruumista yksi osa kerrallaan pois.

Kaukaa Zenithin takaa kuuluu tuttu miesääni, mutta hän ei osaa reagoida siihen sen haluamalla tavalla. Zenith näkee vaan lumen peittämät rinteet ja ensimmäisen syvänteen, jonka yli hänen on päästävä. Siltaa ei näy lähimaillakaan.

”Zenith! Zenith!” Xanderin hätääntynyt ääni ei tavoita kuulijaansa. Hänen täytyy lentää niin lähelle, että tyttö näkee hänet. Xander häketyy suuresti näystä, joka hänen silmiensä eteen avautuu. Tytöstä huomaa, miten paljon kylmyys on jo ehtinyt syödä hänen voimiaan. Hartiahuivi ei lämmitä, paljaat jalat ovat mustelmilla. Väri on paennut kasvoilta, huulet sinertävät ja silmät harittavat. Niiden tulikatse on palanut loppuun.

Kaikkein eniten Xanderia ihmetyttää se, että tyttö on leikannut hiuksensa. Polkkamallinen punainen kuontalo tuntuu yhä luonnottomalta valkoisen ja sinisen sävyttämää taustaa vasten. Se on viimeinen asia hänessä, joka vielä taistelee Lasian kylmyyttä vastaan. Sitten, kun kuura tekee kukkansa hänen hiuksiinsa ja muuttaa niiden syvänpunan haaleaksi jäljennökseksi alkuperäisestä, Zenithiä ei ole enää samanlaisena olemassa. Mutta nyt on vielä toivoa, ja Xander aikoo tarttua siihen vähään, mitä jäljellä on.

”Zenith, Kuu on poissa. Valo ei enää loista Avariin.”

Tytön silmät eivät löydä kiintopistettä, ne vaeltelevat kaikkialla kierrellen lumipenkkoja. Ne tuskin edes etsivät mitään, mihin keskittyä. ”Minun täytyy löytää veljeni. Totuus. Oletko sinä nähnyt punatukkaista poikaa?” Xanderin sydäntä puristaa, kun hän huomaa ettei tyttö tunnista häntä. Hän ei voi antaa tämän lipua pois hänen ulottuviltaan.

”Niar käski minun etsiä sinut ja viedä sinut Auringon luo. Sinä kuulemma tiedät, mitä tehdä. Niar on huonossa kunnossa, kansa kävi hänen kimppuunsa, kun hän kertoi heille totuuden”, Xander kertoo ja huomaa vihdoin uskovansa kaikkea, mitä Niar on hänelle ja muille kertonut. Niar on todella puhunut totta.

”Totuus. Minun täytyy etsiä veljeni Kain ja kuulla häneltä totuus. Oletko sinä nähnyt –”

Xander tekee jotakin luonnolleen vastaista. Hän läimäyttää Zenithiä yllättävän kovalla otteella suoraan tämän kylmälle poskelle. Tyttö värähtää, tuli palaa hänen silmiinsä ja hän läpsäisee Xanderia takaisin silmät leimuten.

”Herätys, Zenith! Tämä maailma tarvitsee sinua vielä.”

Tyttö katsoo Xanderia kuin havahtuisi vasta nyt tämän läsnäoloon. ”Xander? Sinä… sinä palasit. Miksi?” Xander joutuu toistamaan kaiken aiemmin sanomansa. Hän tekee sen kärsivällisesti ja pitää riittäviä taukoja.

”Onko Niar kunnossa?” Huoli huokuu äänestä. Kenties jokin syvempikin. Xanderia hymyilyttää, vaikka hymy ei sovi tilanteeseen lainkaan.

”Eiköhän”, hän vastaa hiljaa, ”mutta sinä ehdit miettiä sitä myöhemminkin. Juuri nyt sinun täytyy tavata Aurinko. Sinä kuulemma tiedät, mitä tehdä.”

Hetken Zenith vain seisoo siinä ja tuijottaa eteensä. Hän katsoo yhtä pientä kylmyyden ja lumen keskeltä kasvavaa, mustaa kasvia. Se ei kuki, mutta se kasvaa silti keskeltä lumenvalkoista maata. Sitten, varoituksetta, Zenith alkaa itkeä. Kyyneleet valuvat kuumina ja kirpeinä hänen kylmille poskilleen. Niitä tulee luvattoman paljon, padot aukeavat kaikki kerralla. Zenith on pitänyt ne sisällään niin kauan.

”Tämä kaikki on loppujen lopuksi juuri niin yksinkertaista kuin pelkäsinkin”, Zenith sopertaa kyyneliensä lomasta. Suru ei rumenna häntä, se tekee hänestä inhimillisen. Kauniin. ”Ogre siis oli kuin olikin kaiken takana. Kyllähän minä sen tiesin, Niar oli kertonut siitä. Hän… hän taisi antaa minun mennä näin pitkälle ihan tarkoituksella.”

”Niin, sinun tekosi häntä kohtaan taisi järkyttää maailman tasapainoa entisestään. Kenties hän halusi jotakin sellaista tapahtuvan.”

”Sitäkin”, Zenith sanoo ja pyyhkii silmiään. ”Ja hän halusi minun tajuavan, että olen oikeastaan tiennyt kaiken kokoajan. Että minun pitää vain avata silmäni sen edessä. Olen koko ikäni vältellyt ymmärrystä, koska tieto pelottaa minua.” Nyyhkäykset vavisuttavat koko kehoa. ”En minä koskaan tietää halunnut. Halusin vain, että joku kertoisi minulle kaiken olevan sittenkin hyvin. Että Kuulla on kaikki hyvin, että veljeni voi hyvin täällä Lasiassa eikä maailma kuole. Että minä saan joskus kuoleman vaikken tekisi mitään sen eteen, ja että Niarkin voisi hyväksyä Kuun taivaalla...”

Xander tekee sen ainoan, jota osaa. Hän vetää Zenithin lähemmäs ja kietoo siipensä tiukasti hänen ympärilleen. Ne tuskin lämmittävät, mutta ne osoittavat, että hän on siinä. Hän myös pysyy siinä, vaikkei Zenith sitä uskoisikaan.

”Tuo kaikki taitaa olla mahdotonta enää tässä vaiheessa”, Xander sanoo. Zenith vavahtaa vielä yhden, voimakkaan kerran. Sitten hänen kehonsa rauhoittuu.

”Niin on. Anteeksi”, Zenith sanoo. Hän ei ole varma, keneltä pyytää anteeksi. Kenties kaikilta niiltä, joille on aiheuttanut kärsimystä vahvalla tahdollaan ja impulsiivisuudellaan. Tai kenties itseltään sen vuoksi, että hautasi totuuden syvälle sydämeensä useaksi kuunkierroksi.

”Xander, vie minut Auringon luokse. Ei ole enää merkitystä sillä, tapaanko Kania vai en, pahin on jo tapahtunut”, Zenith sanoo tappaen ikävän äänessään ja kipuaa Xanderin syliin, jotta tämä voisi paremmin kuljettaa hänet ylemmäs. ”Osaatko sinä Auringon luo?”

”Uskon osaavani”, Xander sanoo nousten lentoon Zenith käsivarsillaan. Hän lentää nopeasti, sillä uskoo tilanteen kärjistyvän Avarissa. Mitä nopeammin he menevät, sitä pikemmin he saavat ratkaisuja siihen sotkuun, joka heidän maailmastaan on tullut.

Kun he kohovat kauemmas Lasian pinnasta, jotakin tapahtuu. Ilma ja maa alkavat väristä, jostakin alkaa kuulua ääntä. Se kuulostaa siltä, että tuhannet lasit paiskautuisivat kohti kiviä. Jotakin menee rikki, jokin lakkaa olemasta. Kun Zenith ja Xander katsovat alaspäin, he huomaavat sen olevan tasapaino. Mitä korkeammalle he nousevat, sitä vähemmän he näkevät siitä, miten Lasian pinnanmuodot sortuvat, kasaantuvat toistensa päälle ja menettävät muotonsa. Syvänne ja tasanne sulautuvat yhdeksi, linnake sortuu yksi kivi kerrallaan.

Koko maailmankaikkeus hajoaa. Kuu on tullut loppuunsa.