Tulisielu: luku 33

Luku 33: Lupauksista

Tasapainon murtuminen tekee turhaa koko Lasian monimuotoisesta maasta. Kun pinnanmuodot lakkaavat olemasta, murtavat kallion, osan maaperästä ja sortavat suuren linnakkeen maan tasalle, kaikki muu lakkaa pyörimästä mielessä.

Eli ei tunne enää edes kylmyyttä. Hän ei ole enää Lasian syvänteessä muiden kanssa, sillä syvännettä ei enää ole. Lasia on pelkkää sortunutta kiveä ja lunta jossakin sen alla. Murskaantuneita, kaatuneita puita ja linnakkeen rauniot. Eli ei kykene ajattelemaan selkeästi, joten hän ei tunne pelkoa tai hätääntyneisyyttä.

Kaikki se vain muutamissa minuuteissa. Täydellinen tuho.

Eli seisoo yhdellä suurella kivenlohkareella ja katsoo ympärilleen sortunutta maailmaa. Osa usvastasyntyneistä huutaa, osa itkee, osa on vain käpertyneenä jonkun toisen syliin. Olisipa Elilläkin täällä joku, jonka puoleen kääntyä.

Kauempana, linnan raunioiden luona Eli näkee Ianosin ja Esran ja joukon muita vanhimpia usvastasyntyneitä. He ovat selvinneet linnakkeen raunioista ulos. Heidän seassaan on useita vanhoja kasvoja, Eli löytäisi heidän seurastaan varmasti muitakin tuttuja kuin vain Ianosin ja Esran. Hän löytäisi varmasti isänsäkin, jos lähtisi etsimään. Hän ei lähde.

Vasta nyt näkee, ettei Lasia loppujen lopuksi ole järin suuri paikka. Sen reunoja ei pysty erottamaan, vaikka tasapainon murtuminen onkin tehnyt kaikesta tasaista. Muuten kaiken pystyy näkemään laajaltakin alueelta. Kivimurskan alle jääneitä puita, satunnaisia lumimättäitä siellä täällä.

Nyt, kun Eli näkee kaiken, kaikki tuntuu pienemmältä. Merkityksettömältä. Katse vain kiertää avaraa kivikkoista sotkua, ohittaa jopa tutut punaiset kiharat suuren lohkareen alla ajattelematta mitään. Elin täytyy pinnistellä, että ymmärtää, mitä on juuri nähnyt. Kain. Kain jonkin sellaisen alla, jonka alta ei pysty pakenemaan. Ensimmäisen kerran tasapainon hajoamisen jälkeen Elin sisällä tuntuu joltakin.

Hän juoksee. Hän on aina tottunut juoksemaan, sillä siivet eivät koskaan toimineet tarpeeksi hyvin. Kivet eivät tunnu jalkojen alla miltään, hänestä ei ole tullut vielä kuolevaista, kipuun kykenevää olentoa. Ja vaikka olisikin, hän ei tuntisi kipua jaloissaan. Ainoa asia, jolla juuri sillä hetkellä on väliä, on Kain.

Kainin ympärillä on paljon usvastasyntyneitä. He ovat kaikki niitä, jotka asuivat syvänteessä. Etäisesti tuttuja kasvoja, jotka Eli on kertaalleen ehtinyt käydä läpi. Työntyessään heidän ohitseen hän tajuaa, ettei tiedä yhdenkään nimeä. Hänhän on tuntenut Kaininkin vasta muutamia minuutteja, ei edes kokonaista päivää tai yötä. Silti pojan näkeminen suuren, mahdottoman painavan lohkareen alla riipii sisustaa rikki.

Kain ei ole kuollut, ei tietenkään, sillä usvastasyntyneet eivät voi kuolla. Eivät vielä. Hän ei voi tuntea sitä kipua, jonka suunnaton lohkare hänen ruumiiseensa aiheuttaa, mutta jokainen hänen ympärillään tietää, että hän tulee pian kokemaan sen. Maailma ei pysy enää kauaa kasassa, jos Lasiakin on voinut luhistua näin. Ja sen jälkeen tulee kuolema.

”Eli”, Kain saa sanotuksi. Hänestä näkyy ainoastaan vasen käsi ja osa yläruumiista. Lohkare painaa keuhkoja, Kainin hengitys rahisee. ”Eli, tule tänne. Päästäkää hänet ohi.” Eli kävelee pitkin harppauksin, kunnes on aivan Kainin luona. Hän tarttuu vaistomaisesti pojan vapaana olevaan käteen, vaikkei edes tunne Kainia kunnolla. Kosketus vain tuntuu luonnolliselta.

”Eli, sinun täytyy luvata minulle jotakin.” Kainin silmiin kertyy kyyneliä. Hän muistelee jotakin. ”Sinun, juuri sinun, ei kenenkään vanhan ja uskollisen ystäväni vaan sinun, uusimman tulokkaan siinä syvänteessä, jonka olemassaolo on juuri kadonnut.” Kainin huulet vääntyvät irvistykseen. ”Minä tunnen tämän kiven, joka päälleni sortui. Olen istunut sen päällä monesti siellä alhaalla.” Kain yskäisee. Hänen kätensä värähtää, Eli tarttuu lujemmin kiinni. ”Ogre on leikkinyt leikkinsä, Kuu kuolee nyt. Lupaa minulle, että kerrot kaikille täällä, miksi niin tapahtuu. Lupaa, että kerrot Ogren petoksesta kansaa vastaan jokaiselle sielulle. Myös niille, jotka eivät sitä tahdo vastaanottaa.” Kainin äänessä on niin syvää tahtoa, ettei Eli voi olla kieltäytymättä.

”Mutta Kain, sinähän… Sinähän voit kertoa kaikille itse nyt, kun olet täällä etkä syvänteen vankina.” Eli ei usko itsekään sanoihinsa. Hänen kehonsa värisee, silmät taistelevat kyyneliä vastaan, mutta häviävät sodan lopulta.

Kain naurahtaa surumielisesti. ”Tiedät itsekin, etten voi. Kun Kuu kuolee lopullisesti, me saamme kuolevaisuuden. Olenkohan… olenkohan minä ensimmäinen, joka saa kokea, miltä kuolema tuntuu?” Joku Elin takana purskahtaa itkuun.

”Rakkaat ystäväni, älkää itkekö. Olkaa kilttejä älkääkä itkekö. Teidän maailmanne ei lopu Kuun kuolemaan, sen minä tiedän. Te jatkatte elämäänne vaikka teistä tuleekin kuolevaisia. Te vain teette sen ilman minua.”

Ajatus kuolemasta täyttää kaikkien mielet, edes Kainin rauhoittava ääni ei saa kehoissa asuvaa ahdistusta hiljenemään. Eli ei uskalla ajatella sitä, että kun kuolevaisuus saapuu kaikille, myös siivet karisevat pois kaikilta alhaalla Avarissa. Siipien periaate on turha, joten niitä ei enää tarvita. Kyyneleet kihoavat silmiin, ne valuvat poskille vieden jotain olennaista mukanaan. Ei Eli ole mikään pelastaja, ei hänestä ole kertomaan muille totuudesta.

Pian Kuu kuolee, Kain kuolee, siivet katoavat ja Xander jää Avariin, Eli Lasiaan. He eivät tapaa enää koskaan, ja ajatus täyttää Elin mielen niin kirkkaana, ettei hän huomaa puristavansa tarpeettoman kovaa Kainin kädestä.

Miksi edes toivoa mitään hyvää, mitään itsekästä, kun maailma kuitenkin päättää kirjaimellisesti romahtaa? Yksittäisen sielun arvo on lähes olematon, ja hänen toiveensa arvo vielä sitäkin minimaalisempi.

Maailman epäoikeudenmukaisuus levittää siipensä hänen ylleen niin mustina ja väärinä, että hetken ajan hänestä tuntuu kuin mitään hyvää ei olisi koskaan ollutkaan.