Tulisielu: luku 32

Luku 32: Aurinko on kivun nimi

Kun kaikki hajoaa, on kaksi vaihtoehtoa. Yksi: pakene. Kaksi: alistu. Xander ja Zenith pakenevat, he nousevat korkeammalle ja korkeammalle, kunnes vastaan tulee kaksi keskellä ilmaa leijuvaa, maan kaltaista uloketta. Ne esiintyvät heille samanlaisina kuin Avar ja Lasiakin: ilmassa, kaikkeudessa leijuvina todellisuuksina. He kumpikin ymmärtävät, että näiden kahden täytyy olla Kuun ja Auringon kodit.

Kuun kodin tunnistaa Kuun omaisuudeksi sitä ympäröivästä pimeydestä. Valoja ei ole, asumuksen ikkunat ovat mustat. He ovat niin lähellä kaiken luojaa, että sydämessä tuntuu pientä sykettä, joka ei läde sydämestä itsestään. Yksi lennähdys, ja käsi voisi avata oven ja kurkistaa sisälle. Sittenpähän he näkisivät totuuden.

Xander ei kuitenkaan lennä lähellekään Kuun asumusta. Hän lentää sen ohi, antaa Zenithin tuijottaa sylistään häkeltyneenä mustaa majaa, joka on joskus varmasti näyttänyt elävältä. Xander kuljettaa heidät eteenpäin, kultaisena hohtavan asumuksen luo. Siinä on korkeat, leveät portaat ja majesteettisen suuri ovi. Prameaa, hyvin Auringolle tyypillistä. Pihamaalla kasvaa keltaisia ruusuja.

Xander laskee Zenithin kullanhohtoiselle ruoholle, aivan ruusupensaitten juureen. Hohto kaikkialla heidän ympärillään on Lasiassa vietetyn ajan jälkeen uskomattoman kirkasta. Zenithin onneksi täällä on myös lämmintä. Hänelle tutulla, mutta Xanderille vieraalla tavalla lämmintä. Päivä- ja yökulkijoiden ero.

He katsovat ensin ympäristöään, sitten toisiaan. Kumpikin lähtee kävelemään kohti Auringon asumuksen ovea, toinen nahkakengissään, toinen paljain varpain. Kumpikaan ei sano mitään, vaikka he molemmat tietävät, että jokaisella askeleella heidän tuntemansa todellisuus murtuu hieman lisää.

Xanderin sydämessä tykyttää jokin muukin. Syvä, vanha pelko siitä, ettei Elillä ole kaikki kunnossa. Jos Lasiassa tapahtuu jotakin suurta, onko Eli turvassa?

Ei niillä muilla väliä, ei Lasialla Avarilla isällä äidillä Kuulla Auringolla, mutta Eli voi Eli olethan sinä kunnossa

Hän sysää ajatuksen pois astuessaan viimeiselle kullanhohtoiselle portaalle ennen ovea. Auringon luona hän ei voisi esiintyä heikkona, hänen olisi pakko pitää kiinni minuutensa rippeistä, sillä Auringosta ei koskaan voinut tietää. Aurinko on syntynyt kansan pahuudesta ja itsekkyydestä, joten hänen täytyy itsensäkin olla kaiken sen ruumiillistuma. Ja omalta pahuudeltaan he ovat nyt kysymässä apua, omalta itsekkyydeltään anomassa. Ajatus ei mahdu Xanderin päähän. Onneksi Zenith koputtaa oveen, hän itse ei kykenisi.

Oven avaava henkilö ei voisi näyttää enempää Auringolta. Zenith on useasti miettinyt, miltä Niarin isä voisi näyttää, mutta hänen mielikuvansa ei ole käynyt lähelläkään todellista. Nyt, kun Aurinko seisoo hänen edessään pitkänä ja kertakaikkisen upeana, hän tuntee oman pienuutensa.

Auringolla on vitivalkoiset, kiharat ja puolipitkät hiukset. Ne ovat osin palmikolla, osin selässä. Kirkkaanoranssit silmät hehkuvat keskellä vaaleita kasvoja. Nenä on pitkä ja poskipäät korkeat. Auringon piirteet ovat hyvin hienostuneet.

Mutta merkittävintä hänessä ei ole hänen kasvonpiirteensä eivätkä edes hyvälaatuiset, kuviolliset vaatteensa. Hänen läsnäolonsa suorastaan huokuu arvokkuutta ja valoa, täysin erilaista kuin kuunvalo tai yhdenkään usvastasyntyneen arvokkuus. Pahuudesta syntynyt olento on kaunis, ei paitsi kasvoistaan ja vartaloltaan vaan myös olemukseltaan. Zenithin sydän täyttyy valosta, kun hän katsoo Aurinkoa, ja hän miettii, mahtaako Xander tuntea samoin.

Lumous haihtuu, kun Aurinko avaa suunsa. ”Vain toinen teistä on tervetullut”, hän sanoo äänellä, joka ei muistuta lainkaan yhdenkään koskaan eläneen tai elävän usvastasyntyneen ääntä. Se tulee syvältä hänen kurkustaan, ja se kuulostaa kaikilta olemassaolevilta valonsäteiltä. Kirkas, mutta samalla syvä, aivan kuin sillä olisi tuhansia eri ulottuvuuksia, vaikka se päästää ulos vain muutaman sanan.

”Sinä”, Aurinko sanoo ja katsoo suoraan Xanderiin. Hänestä tuntuu, että nuo oranssit silmät poraavat katseellaan häneen reiän. ”Sinä et voi tulla. Saattajalla ja yökulkijalla ei ole asiaa majaani. Tahdon puhua tytölle yksin.”

Zenith on aikeissa sanoa, että Xander voisi tulla aivan siinä missä hänkin, mutta jokin Auringon läsnäolossa estää häntä tekemästä niin.

Xander tyytyy vain nyökkäämään. ”Minä tulen hakemaan sinut vielä, Zenith. Anna minulle merkki.”

Nyt on Zenithin vuoro nyökätä. ”Pidä kaikista huolta sillä välin”, hän kuiskaa kun Xander ottaa jälleen siivet alleen ja jättää hänet yksin maailmankaikkeuden vaarallisimman olennon kanssa.

”Tiedän, mitä aiot minulle sanoa. Sinä taidat olla hieman myöhässä, tyttö”, Aurinko sanoo hymyillen sädehtivää hymyään Zenithille. Hetken päästä Zenithistä alkaa tuntua siltä, ettei Aurinko osaa muita ilmeitä. Aurinko tarttuu Zenithiä harteista ja ohjaa hänet sisään huoneeseen, joka on täynnä erilaisia kristalleja. Kaiken sen keskellä on yksi ainoa, yllätykseksi kullanhohtoinen sänky ja useita ikkunoita ulos. Huone on isompi sisältä kuin ulkoa.

Vasta, kun Aurinko koskettaa Zenithin olkapäätä, Zenith havaitsee Auringon hansikkaat. Yhdelläkään usvastasyntyneellä ei ole koskaan ollut tarvetta hansikkaille, tämä on ensimmäinen kerta, kun Zenith näkee sellaiset.

Aurinko huomaa tytön katseen ja toteaa: ”Nämä hansikkaat ovat vain yksi kirouksistani. Minä en voi koskea mihinkään puhtaaseen tai hyvään paljain käsin tuhoamatta sitä.”

Aurinko päästää ilmoille lyhyen naurun. Se on pieni säde heidän ympärillään, se kiertää hetken ennen kuin pakenee ikkunasta. ”Sellaista se on, kun tulee syntyneeksi sinun kaltaistesi olentojen vuoksi.” Ääni ei ole katkera, ainoastaan toteava.

Aurinko ohjaa Zenithin istumaan sänkynsä reunalle. Hän itse istuutuu viereen, ja Zenithin sydän on miltei irrota rinnasta, niin lähellä Aurinko on.

”Sinä taidat olla poikani asialla?”

Zenith nyökkää. ”Osittain. Niar tosin tahtoo ainoastaan, että sinä otat Kuun paikan taivaalla. Minulla on mielessäni jotakin muutakin – kuolevaisuus.”

”En pysty antamaan kansalle kuolevaisuutta, koska en satu olemaan luojanne.”

Zenith nielaisee pettymyksen ensiaskeleen. ”Kuuko sitten voi?”

”Kuu antaa sen teille sillä sekunnilla, kun hän kuolee. Toiveesi toteutuu, kun vain odotat.”

Ristiriitoja. Zenith on koko elämänsä ajan tahtonut olla kuolevainen, tuntea veren suonissaan ja kyetä myös vuodattamaan se ulos. Se tekisi hänestä elävämmän kuin ikuinen elämä usvastasyntyneenä tekee.

Toisaalta Kuun kuollessa tasapaino särkyisi lopullisesti, eikä hänellä olisi enää paikkaa, jossa elää. Olisi vain pimeys, ja sitä kestäisi ikuisesti, ellei hän päättäisi kuolla. Silloin hänellä ainakin olisi se vaihtoehto.

”Kuuta ei siis enää voi pelastaa?” Ääni on liian heikko. Zenith puristaa kätensä nyrkkiin, muttei tunne mitään, sillä edes Auringon lämpö ei ole poistanut Lasian häneen jättämää kylmyyttä.

”Tahtoisitko sinä pelastaa Kuun? Hänen kuolemansahan toteuttaisi suurimman toiveesi.”

”Suurin toiveeni on useimman suurin pelko”, Zenith myöntää, ”enkä minä voi toimia loputtomiin niin itsekkäästi kuin olen tähän asti toiminut. Jos Kuun voi vielä pelastaa, se on tehtävä.” Pettymys käpertyy kerälle hänen vatsaansa.

Auringon ilme kertoo kaiken ennen sanoja. ”Ei, Kuuta ei voi enää mikään pelastaa. Hän on kuluttanut elämänsä loppuun, ja aikoo varmasti pian astella Avariin kuolemaan.”

Zenith nyökkää useamman kerran hyväksyäkseen väistämättömän. ”Mitä tasapainolle sitten tapahtuu? Voitko sinä hallita maailmaa samalla tavalla kuin Kuukin tähän asti on hallinnut?” Hän pitää pienen tauon, hengittää syvään ja katsoo Aurinkoa silmiin. ”Senhän takia minä täällä olen. Pyytämässä sinun apuasi. Maailma jää käsiisi.”

Tällä kertaa Aurinko hymyilee aidosti. Hymyssä ei ole mitään pahansuopaa, hän vaikuttaa aidosti onnelliselta kristallien kiiltäessä hänen takanaan ja sängyn peiton hohtaessa kultaisena. ”Minä otan sen ilomielin haltuuni”, Aurinko sanoo. ”Minä pystyn siihen. Olen jo kuunkiertoja odottanut, että saisin olla taivaalla aina ilman tietoakaan vuoronvaihdosta Kuun kanssa.”

”Kaikki on siis todella niin yksinkertaista? Kuu kuolee, usvastasyntyneet saavat kuoleman ja sinä loistat taivaalla ylläpitäen meidän elinvoimaamme? Siinä kaikki.” Zenith miettii kaikkea sitä, mitä on kokenut ja nähnyt lähiaikoina. Lasian kylmyyttä, kaipuuta lämpöön, kaipuuta Avariin ja veljen luo. Veljen, jota hän ei sittenkään löytänyt. Ja totuus, joka on asunut Zenithissä aina. Ogre ja Kuu, Niarin sanat heistä. Ovatko he kaksi nyt yhdessä, nyt, kun kaikki päättyy? Vai päättyykö kaikki edes? Kenties maailma vain alkaa alusta, kompuroi uuden todellisuuden kanssa kunnes tottuu siihen. Jonakin päivänä kansa hyväksyisi sen, ettei yötä enää ole, että tasapaino on lakannut olemasta. Ja kaikki olisi siitä huolimatta hyvin.

Zenith ei huomaa kyyneliä poskillaan. Maailma, jonka hän kuvittelee edessään kullanhohtoisena ja lämpimänä, tuntuu liian hyvältä maailmalta. Sen täytyy olla pelkkä haave.

”Siinä kaikki”, Aurinko vahvistaa. ”Minä voin antaa sinulle kaiken sen.”

”Eli maailma todella on juuri sellainen kuin sinun poikasi on sanonutkin; täysin riippumaton Kuusta.” Kyynel vierii huulelle, Zenith maistaa sen suolaisuuden ja tuntee sen lämmön ihollaan. ”Sittenhän meidän on vain odotettava.”

Hän katsoo Aurinkoon, ja Auringon katse valaa häneen toivoa. Auringolla on saman sävyn oranssit silmät kuin pojallaankin. Niistä hän tietää, ettei Aurinko valehtele hänelle omaksi edukseen.

Nyt vain odotetaan. Ja odotushan on aina jonkin paremman odottamista. Zenith huomaa hymyilevänsä sen sijaan että enää itkisi.