Tulisielu: luku 42

Luku 42: Eliarys

Jossakin kohtaa sitä lakkaa laskemasta ajan kulumista. Se vain kuluu, päiviä ja öitä ei ole, ajan määrite lakkaa olemasta. Elämän ei. Se jatkuu Lasian raunoissakin. Elin elämä ei ole enää työn ja hermostuksen täytteistä, se on ajautunut omalle suunnalleen. Joskus suunta on raskas ja pahin mahdollinen, joskus puolestaan lohdullinen.

Muut usvastasyntyneet eivät parveile hänen luonaan enää jatkuvasti, he ovat oppineet jatkamaan yksinäänkin. Eli on kertonut enemmän kuin hänen muistinsa kestää, hän on antanut itsestään kaiken kohtaamatta vieläkään sitä päivää, jolloin usvastasyntyneet pääsevät Lasiasta takaisin Avariin. Ajatus Avarin lämmöstä ja tasapainoisuudesta pitää häntä virkeänä, se saa hänet toimimaan. Avarissa odottaisivat tietenkin myös isosisko ja Iscario, mutta hän selviäisi heidän kohtaamisestaan. Ei siksi, että hänellä olisi Xander vierellään, vaan siksi, että hänen siipensä kantavat viimeinkin. Niiden ei tarvitse olla selässä kantaakseen.

Eli tutkii päivittäin vanhoja usvastasyntyneitä ja oppii paljon uutta. Hän osaa useita sanoja vanhalla kielellä ja muistaa paljon kansan historiasta. Muistaa asioita, joita ei ole koskaan kokenut, mutta jotka vanhimmat usvastasyntyneet ovat hänelle kertoneet. Hän on puhunut paljon Ianosille ja Esralle, jotka ovat kertoneet hänelle useita asioita vanhoista, ensimmäisistä ajoista Avarin pinnalla. Eli puolestaan on kertonut heille kaiken Kainilta kuulemansa ja itse Avarissa kokemansa. Hän on kertonut heille, miten paljon heidän poikansa hänelle merkitsee. Kummankin ilmeet ovat vieläkin hieman kireitä Xanderista puhuttaessa, mutta koska heillä on tarve pitää Elistä jollakin tasolla huolta, ilmeet pehmentyvät hänen hymyillessä heille. Huolestuneita katseita vaihdetaan ainoastaan, kun Eli ei katso heihin.

Ja Eli tietää, ettei Xanderin vanhemmilla ole enää syitä hermostua poikansa kumppanivalinnasta, sillä saattajan tehtävää ei enää tarvita. Sille ei tarvita jatkajaa, sillä Lasia on olemassa enää vain väliaikaisesti. Eli muistuttaa itseään siitä aina, kun kivinen ja sortunut ympäristö alkaa tuntua epätoivoiselta.

Hän on joutunut kohtaamaan myös vanhempansa, Fianan ja Mordin. Äidin, jota ei koskaan ehtinyt tuntea ja isän, josta puhuttiin Avarissa aina hulluna kaikkien paitsi isosiskon ja Iscarion näkökulmista. Nyt, kun Eli tietää totuuden valheiden takana ja on auttanut levittämään sitä eteenpäin, isä ei tunnukaan enää lainkaan niin vaikealta henkilöltä. On totta, että hän lietsoi turhaa paniikkia ja katkeruutta aikanaan usvastasyntyneiden keskuudessa, mutta hän teki sen hyvistä syistä. Hän oli todella nähnyt Kuun todellisen kunnon. Eli ei koskaan ehtinyt nähdä sitä, sillä Lasiasta käsin maailman tuhoutuminen tuntui vain yhdeltä sekunnilta lisää.

Kaikkein onnellisin Eli on Melitasista. Laihakasvoinen mies ruskeine silmineen on Kuun tuhoutumisen jälkeen vapautunut unohduksestaan, saanut kykynsä muistaa jälleen lähes samanlaisena takaisin. Eli on tehnyt kaikkensa, jotta Auringon synnystä ja kansan jakautumisesta aiheutunut syyllisyys ei olisi enää ainoastaan Melitasin harteilla. Eihän sillä muutenkaan ole enää merkitystä, sillä kaikki kansa on kuolevaista Auringon alla. Kukaan ei enää erotu, yökulkijoita ja päiväkulkijoita ei ole olemassa.

Melitas on paitsi vapautunut suurimmalta osin kansan syytöksistä, myös palannut Ianosin vierelle. Eli ei tiedä, miten Ianos aikoo tilanteensa ratkaista. Eihän se Elille kuulu. Melitas on rakastanut Ianosia unohduksensa kuunkiertoinakin, joten hänen tunteitaan lienee hankalaa kuolettaa. Jokin osa Elin sydämessä toivoo, että maailma kohtelisi tuota vaaleahiuksista, riutunutta usvastasyntynyttä vielä hyvin. Hän aikoo itse tehdä parhaansa sen eteen.

Aurinko antoi olettaa Kuun tuhon päivänä, että Eli tietäisi sitten, kun Lasiassa elänyt kansa olisi valmis palaamaan takaisin Avariin. Kun määrittelemätön, suunnattoman pitkältä tuntunut aika on kulunut tuosta hetkestä, koittaa se päivä, jolloin Eli näkee kaiken ympärillään tulleen valmiiksi.

Vanhat ja nuoret, syvänteessä asuneet, metsässä harhailleet ja linnakkeessa majailleet. Kaikki keskenään yhdessä harmonisessa tanssissa, jota Eli katselee tyytyväisenä raunioiden marmoripaasilla istuen. Marmori tuntuu sileältä hänen allaan, ilmassa tuoksuu odotus ja turvallisuus. Eli tietää katsoessaan usvastasyntyneitä, että nyt on tullut se hetki, jolloin kansan on aika palata takaisin Avariin.

Tuntemus vahvistuu hänen sisällään, kun auringonvalo hänen yläpuolellaan tiivistyy pitkän, kauniin miehen hahmoksi. Aurinko laskeutuu sädehtivä ilme kasvoillaan ja vaaleat, kiharat hiukset ympärillään leijuen heidän luokseen.

Sanoja ei tarvita, kansa tietää automaattisesti, mitä tulee tehdä. Jokainen Lasiassa sen tasapainoisina, kylminä aikoina vaeltanut on salaa elätellyt toivoa hetkestä, jolloin joku antaisi kaiken anteeksi ja päästäisi takaisin Avariin. Takaisin kotiin.

Kuun ajat olivat hyviä, niitä jokainen ikävöisi tavalla tai toisella. Mutta hyviä tulet olemaan Auringon ajatkin, sen Eli jo tietää astellessaan kiviaavikolla kohti kaukana häämöttävää reunaa. Kiveltä toiselle hyppiminen sattuu jalkoihin. Kivun tunteminen tuntuu ihanalta kaikkien niiden todellisilta tunteilta piilossa vietettyjen kuunkiertojen jälkeen.

Osa juoksee, osa matelee hitaasti ja hivenen peloissaan kohti reunaa. Eli tietää kävellessään koko Lasian reunalle, ettei aio katsoa taakseen sen jälkeen, kun jalat irtoavat maasta. Ei hänellä ole enää mitään, mitä jättää sinne. Kaikki on edessä.

Auringon voima kannattelee reunalta hyppäävää kansaa, joka lipuu hitaasti kohti määränpäätään maan kadotessa jäljettömiin heidän altaan. Lasia katoaa, samoin kylmyys ja sen kamaralle jäänyt katkeruus sen mukana. Taivaalta sataa valoa.