Luku 22: Siivet kantavat
Ilta värjää taivaanrannan punaansa.
Aurinko laskee usvan taakse paikkaan, jossa kukaan elävä ei ole
Ninarin ja Ietan jälkeen käynyt. Nadiha seuraa sisartaan kohti
pimenevää yötä. Anat on päivän myöhässä. Kiireitä, niin hän
sen sanoo. Nadiha ei tässä vaiheessa uskalla lähteä arvailemaan
sisarensa kiireelle syytä. Loppujen lopuksi kaikki, joka tällä
hetkellä merkitsee, on mukulakivikatu jalkojen alla ja isosiskon
selkä edessä.
Anat on laittautunut entistäkin
kauniimmaksi. Hän on sitonut pitkät, valkoiset hiuksensa
monimutkaiselle kampaukselle, joka soljuu pitkin selkää. Anatin
pitkää vartta koristaa tummanpunainen silkki. Kalliin mekon ylle
hän on vetänyt tummanharmaan takin, joka näyttää auringon
laskiessa miltei mustalta. Nadiha ei ole uskaltanut sanoa sisarensa
huomiota herättävistä vaatevalinnoista mitään. Hän itse on vain
sutaissut hiuksensa nopealle nutturalle ja vetänyt harmaan,
nilkkamittaisen leningin ylleen. Laittautuminen ei ole Nadihan
mieliasioita.
Nadiha kävelee pitemmän sisarensa
kiinni. Anat on entistä pitempi ja nopealiikkeisempi kuin yleensä,
sillä hän on vetänyt korkeakorkoiset kengät jalkaansa.
”Sisko, minulla on sinulle yksi
kysymys”, Anat sanoo ja hymyilee Nadihalle. ”Pelottaako sinua?”
Nadiha on matkalla kohti totuutta.
Mutta hän on myös rikkomassa lakia tavalla, josta ei olisi voinut
uneksiakaan.
”Tietenkin minua pelottaa”, hän
päätyy vastaamaan. ”En tiedä mitään paikasta, jonne olemme
menossa. Tiedän vain, että olet käynyt siellä useita vuosia
jäämättä kiinni. Luotan sinuun.”
Nadihalla on ollut päivä aikaa
ajatella tätä iltaa. Eilisen hän oli huolissaan, tänään huoli
on saanut seurakseen kuplivan tiedonjanon. Hänen uteliaisuutensa ei
kuole helpolla. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen Nadiha on
pelkän hipaisun päässä totuudesta. Hän tietää, ettei olisi
voinut vain kysyä Anatilta äidistä tai maailmasta. Hänen täytyy
tulla mukaan kokoontumiseen ja kokea henkilökohtaisesti kaikki se,
mitä Linnuilla on hänelle annettavanaan. Mitään yksinkertaista
hän tuskin tulee kohtaamaan. Nadiha on jo kauan sitten lakannut
uskomasta totuuteen simppelinä sanavyyhtinä. Sen takana on sanojen
ohella myös tekoja, niin tehtyjä kuin tekemättömiäkin.
Lopulta sisarukset saapuvat Lucastan
laitamille, suuren talon eteen. Se ei juuri erotu muista alueen
taloista. Se ei vain ole aivan niin lähellä juna-asemaa. Talon
portailla on pylväitä, kaikki sen ulkoasussa lemuaa rahalta.
Krumeluureja ja kultakoristeita, yksityiskohtaiset marmoriportaat.
Tämän rakennuksen luulisi erottuvan. Tosiasiassa kaikki Lucastan
talot ovat samaa tyyliä, kenties jopa mahtipontisempia. Keskustassa
on kaiken näköisiä rakennelmia, mutta pohjoispuolella kaupunkia
rikkaiden asuinalueet kukoistavat.
Anat kuljettaa sisarensa muitta
mutkitta portaiden ylätasanteelle ja on aikeissa avata suuren oven.
Nadiha pysähtyy ja katsoo ympärilleen. Empii. Anat ei irrota
katsettaan sisaresta.
”Tuletko sinä vai et?”
”Tulen. Mutta Anat...” Nadiha
nielaisee kuuluvasti. ”Voitko tosiaan vain viedä minut mukanasi?
Mitä ryhmäsi johtajat sanovat? Eikö kukaan huomaa, että iso määrä
ihmisiä kokoontuu tällaisessa talossa?”
Anat nauraa niin, että nauru jää
kaikumaan porrastasanteen pilareihin. ”Kun kuulet, millainen
ihminen tämän talon omistaa, et ihmettele enää lainkaan. Kukaan
ei kiinnitä meihin huomiota.” Anat taputtaa sisartaan olkapäälle
ja avaa valkean oven. Nadiha astuu sisään, Anat seuraa perässä.
Eteishalli on kuin Ietassa. Kapeampi
vain, eikä väritykseltään aivan yhtä valkea. Korkealla roikkuu
kristallilamppuja ja vanhoja muotokuvia. Hallin sisustus on
yksinkertaisempi kuin ulkoasu antaisi olettaa. Koko hallin halki
kulkeva, kapea matto on kirkkaanpunainen. Anat riisuu takkinsa ja
jättää sen suuriin naulakoihin. Niihin on jätetty roikkumaan jo
useampia päällysvaatteita. Nadihaa alkaa kylmätä. Hän on astunut
kokonaan toisenlaiseen maailmaan.
Anat lähtee kulkemaan kohti hallin
suuta oviaukkoa. Anatin mekon tummanpunaiset sävyt leikkivät
yhdessä maton kirkkaiden kanssa. Nadiha tyytyy vain seuraamaan
sisartaan. Täällä hänen uteliaisuudestaan ja päättäväisyydestään
ei olisi suojakuoreksi. Korkeat seinät ja kattoon maalatut kuvat
Ietasta ja Ninarista eivät ole sitä todellisuutta, jota Nadiha on
tottunut elämään. Yksikään seinä ei suojaisi häntä tilanteen
pahetessa.
Lopulta sisarukset päätyvät suureen
saliin. Se on täynnä juhlapukuihin pukeutuneita ihmisiä.
Jokaisella on jotakin astetta hienompaa päällään. Hieno vain
tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Osalla on yllään pelkkä
kauhtana. Sellaiset ihmiset ovat koristaneet hiuksensa kukilla tai
maalanneet silmiinsä punaista. Nadiha ymmärtää, että tänne on
tullut henkilöitä myös kauempaa. Lucastassa jokaisella on varaa
leninkiin tai miesten pukuun.
Sali hukkuu puheensorinaan. Anat ja
Nadiha astelevat kaiken sen keskelle. Nadiha jättäytyy ihmisten
sekaan, mutta ei ota kontaktia heihin. Anat sen sijaan astelee
suoraan kaikkien eteen. Pieni kohotettu taso on tarkoitettu
soittajille tai laulajille. Nyt sitä käyttää Anat ja punaiseen
huppuun sonnustautunut henkilö. Nadihalta kestää vain muutamia
sekunteja ymmärtää, että hänen sisarensa kohottautuu
ihmisjoukkoa ylemmäs. Anat on johtaja. Nadiha estää itseään
kiljaisemasta.
Sen sijaan Nadiha lukitsee itsensä
paikalleen. Hän ei kiinnitä huomiota ihmisiin ympärillään. Hän
näkee vain punaleninkisen isosisarensa ja pienemmän henkilön tämän
vieressä, oletettavasti naispuolisen. Jokin toisen naisen ulkonäössä
on Nadihalle tuttua, mutta hän on liian järkyttynyt tunnistamaan
tätä. Hänen sisarensa on tämän järjestön johtaja. Ei pelkkä
jäsen, vaan johtaja. Ietassa työskentelevä, maineikkaan suvun
jäsen on perustanut jonkun toisen kanssa järjestön. Nadiha ei
tunnista vaikutusvaltaista ja kaunista naista ihmisten edessä
samaksi ihmiseksi, joka istuu keittiön pöydällä ja juo aamuteetä
hänen kanssaan. Nadiha ei enää muista sisarensa maininneen
johtajuudestaan. Se on kadonnut kaiken muun alle.
Anat nostaa päänsä korkealle ja
asettaa kätensä sensuellein elein eteensä. Nainen hänen
vierellään riisuu hupun päästään, tarjoilee Nadihalle toisen
järkytyksen. Punaiset, polkkamittaiset hiukset paljastuvat
kurittomina hupun alta. Hopeiset silmät ovat ainoat laatuaan. Nainen
Anatin vieressä on Becka Hart. Sama henkilö, jolle Nadiha on
puhunut kahdesti. Yhtäkkiä mustan korun tilaaminen ei tunnukaan
aivan yhtä hämmentävältä teolta. Nadihaa puistattaa.
Jokainen ihminen Nadihan ympärillä
alkaa yhtäkkiä tuntua yhä vain vieraammalta, vaarallisemmalta.
Itseään punaisella koristelleet henkilöt hymyilevät vieraalla
kielellä, kääntävät päitään kuin olisivat parempia kuin muut.
Edes verisukulaisuus kaikkien edessä seisovaan, pitkään naiseen ei
tee Nadihasta yhtään sen suojatumpaa. Hänet on riisuttu paljaaksi
muiden edessä, sydän roikkuu rinnasta valmiina muiden iskuille.
”Tervetuloa”, Anat tervehtii. Puhe
hiljenee, nauru pakenee salin nurkkiin. Ruutukuvioinen lattia lakkaa
elämästä, helmat eivät heilu suunnasta toiseen. Jokainen vaikenee
ja luo katseensa suoraan Anatiin ja Beckaan. Kahden naisen pituusero
on suuri, mutta kummastakin huokuu voimaa. Se on erilaista kuin
missään muualla. Keittiön pöydän äärelläkin Anat on
sanakirjamääritelmä vahvalle, mutta täällä hänen hehkunsa on
toisenlaista. Nadiha ymmärtää, miksi suuri salillinen ihmisiä
vaikenee hänen edessään. Anatilla on kyky kerätä tähdet
ihmisten silmistä iltapukunsa helmaan.
”On jälleen koittanut se aika
arjenaista, kun kokoonnumme koko joukkomme voimin”, Becka jatkaa.
”Joukossamme on uusia sieluja. Toivotamme heidät tervetulleeksi.”
”Me olemme Linnut. Olemme eriytyneet
muusta yhteiskunnasta, luoneet itse oman tiemme paperitaivaalle.”
Hetken ajan Anat ja Becka puhuvat
asioista, jotka Nadiha päästää lipumaan korviensa
ulottumattomiin. Muut ympärillä tuntuvat olevat kiinnostuneempia.
Nadiha ei näe muuta kuin pelottavan varmuuden, joka hänen
siskostaan säteilee. Becka hänen vierellään on yhtä räikeä
kuin Ninarin torillakin. Hän hymyilee oikeisiin väleihin ja puhuu
riittävän kuuluvalla äänellä.
Nadihalle käy ilmi, että tämä
naurettavan suuri talo kuuluu Beckalle. Ennen kuin Nadiha ehtii
ihmetellä, miten tytöllä on varaa ylläpitää sellaista, Becka
kertoo. Tällaisista seikoista kerrotaan aina suuremmissa
kokouksissa, joissa on mukana uusia jäseniä. Nadiha ei ole varma,
onko paikalla oikeasti muita ulkopuolisia kuin hän, vai yrittävätkö
Becka ja Anat vain tehdä hänen olonsa mukavaksi. Se käy joka
tapauksessa huonosti.
Kokoontumispaikka on ainoa suuri
rahanreikä, joka Hartin perheellä yhä on. Beckan sanojen mukaan
hänen isovanhempansa antoivat kaiken muun omaisuutensa lahjoituksena
Variksille. Muutama ihminen Nadihan vieressä jaksaa yhä pudistella
päitään, vaikka onkin varmasti kuullut tarinan aiemminkin. Nadiha
itse ei tiedä, mitä sanoa. Hän ei ole koskaan kuullut kenenkään
antavan rahallisia lahjuksia Variksille. Becka puhuu siitä kuin sitä
tapahtuisi usein. Kuinka paljon Nadiha on jättänyt näkemättä
ympärillään tapahtuvasta harmaasta vilskeestä, jota voidaan
joskus nimittää elämäksi?
Joka tapauksessa isovanhempien
päätökset vaikuttivat myös Beckan vanhempiin. He ovat koko ikänsä
joutuneet paikkaamaan menetettyä omaisuutta siinä, missä Varikset
ovat kiillottaneet Ietan portaita. Tämä talo on ainoa arvokas asia,
joka Hartin perheellä on yhä jäljellä. Becka on saanut sen
huolehdittavakseen, ja hänen tapansa ylläpitää suurta lukaalia on
tämä. Kukaan ei osaa epäillä sosiaalisen ja eläväisen Beckan
pitämiä juhlia. Se on hänelle niin luonteenomaista. Sen Nadihakin
osaa sanoa, vaikka on tiennyt Becka Hartin olemassaolosta vasta
muutamia viikkoja.
”Tästä pääsemmekin siihen, miksi
olemme täällä. Onko kenelläkään antaa huolestumisen arvoisia
uutisia Athalan tapahtumista?” Anat kysyy lopulta. Ihmiset alkavat
muodostaa pieniä, erillisiä ryhmittymiä. Nadiha jää seisomaan
paikalleen ja katsoo isosiskoaan silmiin, koska ei voi muutakaan. Hän
tuskin koskaan tulee ymmärtämään, millainen ihminen häntä
katsoo takaisin.
”Marnassa ei mitään uutta.
Varikset eivät ole tehneet käyntejä, eikä uusia epäilyttäviä
lahjoituksia olla havaittu. Olemme viettäneet rauhallista aikaa”,
kertoo pitkä mies, jonka käsipuolessa oleva nainen hymyilee
kuivasti.
”Varjessa on sattunut
kuolemantapaus, joka herätti kiinnostuksemme”, jatkaa toisessa
ryhmittymässä seisova nainen. Hän on yli neljäkymmentä
Puhdistautumista nähnyt ja huokuu vanhempaa arvokkuutta. ”Minä ja
aviomieheni tutkimme tilannetta, ja saimme kuolleen omaisilta
selville, että poika oli kuin olikin murhattu.”
Anat siristää silmiään ja katsoo
sitten Beckaa.
”Tiesitkö sinä mitään siitä?”
Becka pudistaa päätään. ”Minulla
on ollut omat kiireni, en ole ehtinyt olla kotopuolessa alinomaan.”
Becka kääntää katseensa vanhan rouvan puoleen. ”Adelaida, ole
hyvä ja jatka.”
Nainen nyökkää. ”Kuolemasta
uutisoitiin hyvin pintapuolisesti, joten Musteviittoja ei ole
syyttäminen. Tapahtumasta on vaiettu julkisesti, lehdissä
mainittiin ’nuoren miehen kuolleen epämääräisissä olosuhteissa
kotonaan’. Tämä viittaa suoraan siihen, että kuolema tapahtui
Variksien toimesta. Saimme selville, että kuollut poika on viettänyt
paljon aikaansa Anfarin ja Lucastan temppeleissä. Kenties hän tiesi
jotakin, jota Varikset eivät sallineet hänen tietää.”
Jokainen salissa nyökkäilee. Nadihaa
lukuun ottamatta. Kaikki hengittävät yksistä suurista,
tummenneista keuhkoista, heidän sydämensä sykkivät samaa verta.
Nadihasta tilanne tuntuu absurdilta. Hän ei tiedä lainkaan, mistä
kansa puhuu, vaikka ymmärtääkin heidän sanoistaan tihkuvan
enemmän syytöstä kuin mustetta.
”Anteeksi, että keskeytän, mutta
kuka on kuollut ja miksi?” Nadiha kysyy hetkellisestä
mielijohteesta. Koko sali hiljenee jälleen. Yhteiset keuhkot
lakkaavat hengittämästä. Nadihaa katsotaan kuin paisetta
sydämessä. Nadiha pitää ryhtinsä ja kieltäytyy katsomasta
sisartaan. ”Minä olen uusi, enkä tiedä mitään.” Hän ei ole
varma, pääseekö vielä hengestään paljastamalla sellaista.
Kehenkään ei koskaan voi luottaa, ei edes vaistoonsa, joka kertoo,
etteivät nämä ihmiset ole vaarallisia. Silti he puhuvat asioista,
joita tämän talon ulkopuolella kukaan ei uskaltaisi sanoa ääneen.
”Varjessa päin on kuollut nuori
mies epäilyttävissä olosuhteissa, Nadiha. Sellaista tapahtuu
jatkuvasti”, Anat sanoo edestä ja merkitsee sanoillaan Nadihan
sisarekseen. Kaikki tietävät nyt, kuka harmaahiuksinen nuori nainen
heidän keskuudessaan on. Yhtenäisessä perheessä on särö, pieni
haava puun kuoressa. Nadiha ei vieläkään katso sisartaan. ”Me
olemme Lintuja. Olemme ryhmä niitä, jotka asettuvat muiden ja
Musteenkantajien väliin, kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä
tämän maan hallinto ei anna meidän nähdä.”
”Tietääkö tämä tyttö edes
Musteenkantajasta?”
”Onko hän sisaresi, Anat?”
”Uskaltaako hänelle kertoa
sisäpiirin asioita?”
”Athalassa on aiemminkin kuollut
ihmisiä tietoon.”
Puheensorina yltyy. Nadiha jää sen
keskipisteeseen, se pusertaa häntä kasaan joka suunnasta kuin kuuma
laava. Nadiha kovettuu sen keskelle, jämähtää paikalleen. Sitten
Becka kohottaa kuulaan äänensä kakofonian keskelle. Se on kuin
punarinnan laulu talven runtelemalle maalle.
”Me otamme keskuuteemme lisää
ihmisiä, jotta kukaan ei enää kuolisi tietoon. Olemme täällä
sen vuoksi, etteivät Varikset enää pimitä meiltä kaikkea! Kaikki
uskovat liian sokeasti siihen, mitä meille suolletaan. Minkä kaiken
tämä kansa aikoo hyväksyä Valkoisen Variksen tahtona? Mistä
kaikesta meille kehdataan vielä valehdella?”
Beckan ääni kuolettaa kaikki muut.
Hänen punaisuutensa täyttää koko salin, säteilee vahvuuttaan
joka solulla. Nadihan sisin täyttyy jostakin lämpimästä. Hän
tuntee, miten hänen omat suonensa alkavat kuroutua yhdeksi ainoaksi,
joka kurottaa kohti yhteisiä keuhkoja. Nämä ihmiset esittävät
tismalleen samoja kysymyksiä, joita Nadiha on esittänyt koko
elämänsä ajan. Totuus leijailee höyhenenä hänen edessään,
tanssii valkoisessa valossa niin kirkkaana, ettei hän osaa sanoa,
onko se oikeasti valkoinen. Valo peittää niin paljon.
Nadiha päättää kurottaa sitä
kohti.
”Te täällä tiedätte siis paljon
sellaista, jota monet kadulla eivät uskalla kysyä?” Nadiha katsoo
ihmisiä ympärillään. Silmät eivät vastaa. ”Osaako joku siis
kertoa, miksi Puhdistautumisissa kuolee ihmisiä? Miksi Inela
Kerefinin vain ilmoitettiin lehdessä kuolleen?”
Paljon puhuva ilme muovaa Nadihan
isosiskon kasvoja. Anatin ilme on sekoitus varoitusta ja pettymystä.
Silti Nadiha tietää, ettei hänen isosiskonsa voi peitellä tätä
häneltä ikuisuuksiin. Anat on päättänyt tuoda hänet tänne
tietäen, ettei Nadiha voi olla kysymättä tästä. Nadiha on
etsinyt kymmenen vuotta. Nyt maailma on aikeissa loppua.
”Hän ei siis tiedä
Musteenkantajasta”, Nadihalle tuntematon mies kuiskaa vain muutaman
metrin päässä hänestä. Huolestunut mutina ylläpitää hetken
tunnelmaa. Sitten Becka puhuu jälleen.
”Kukaan ei kuole
Puhdistautumisessa.”
Nadihan sydän tippuu vatsan pohjalle.
Se rikkoo jotakin matkallaan, mutta Nadiha ei uskalla ajatella sitä.
”Ne, jotka ilmoitetaan kuolleiksi,
muuttuvat joksikin muuksi. Heistä tehdään uusin Musteenkantaja.”
Hiljaisuus lankeaa jälleen ylle kuin
hämärä suolle. Väsynyt usva, joka ei jaksa enää pysyä pilvissä
vaan sataa hämäränä tihkuna pysyväksi kerrokseksi ihmisten ylle.
Nadiha kuulee oman sydämensä tykytyksen, vaikkei sydän tunnukaan
enää olevan siellä, missä sen pitäisi. Muutamassa sekunnissa hän
unohtaa, miten sisäelinten kuuluisi järjestyä. Ne tuntuvat olevan
täysin nurinkurisessa järjestyksessä, toinen toistaan vääremmässä
paikassa. Sydän pumppaa kokonaisuuden verenpunaiseksi. Nadihalta
kestää hetki havaita, ettei se ole pelkkä sydän, joka värisee.
Se on hän itse.
”Tästä tiedosta on maksettu
usealla ihmishengellä. Oletan sinun varjelevan sitä tarkoin, sillä
niin Variksetkin tekevät”, Becka kiirehtii jatkamaan. Hänen
sanansa ovat käskevät, mutta Nadiha kuulee pelon niiden takana.
”Moni on kuollut yrittäessään tavoitella tätä tietoa. Ja myös
moni sellainen, joka ei ole tiennyt tavoitella. Osa on vain osunut
väärään paikkaan väärään aikaan, aivan kuten tämä
varjelainen poikakin. Varikset pitävät huolta, että jokainen
väärä, joka saa tietää, kuolee tietonsa kanssa.”
Anat nyökkäilee. Nadiha näkee vain
satunnaisia liikkeitä. Tieto on ydin, muu on turhaa sen ympärillä.
Juurien ympärille kasvanutta vartta ei katso kukaan samalla tavalla
juuret kerran nähdessään. Kukasta puhumattakaan.
”Varikset ovat vuosisatojen ajan
eliminoineet hiljaa niitä, jotka ovat saaneet tietää. Me Ietassa
työskentelevät tiedämme. Tämä tilaisuus on jatkuvaa hengellämme
leikkimistä. Olen jo vuosien ajan asettanut koko perheeni terän
alle tekemällä tätä”, Anat selventää. Hän katsoo kokoajan
Nadihaan, joka ei vieläkään sano mitään. ”Mutta me aiomme
taistella saadaksemme totuuden näkyväksi. Tämä maailma on
läpimätä, ei pelkästään musteen vuoksi.”
Becka astuu Anatin eteen, ottaa
jälleen johdon käsiinsä. Se pukee häntä.
”Lisäksi me pyrimme selvittämään,
mikä totuus musteesta ja puhtaudesta todella on. Tuskin se, mitä
satukirjoissa ja Ietassa säilytettävissä historiankirjoissa
kerrotaan.” Sitten Becka huokaisee syvään. Pelon reitin
äänihuulilta suuhun saattaa miltei kuulla. ”Minä olen polttanut
Puhdistautumisen jälkeen kääröni todistaakseni, ettei ihminen
tarvitse kääröään mihinkään. Muste ei voi olla sitä, mitä
sen sanotaan olevan.”
”Emme ole vielä varmoja mistään
musteeseen tai puhtauteen liittyvästä. Yksi keskuudestamme on
tehnyt saman kuin Becka, mutta kuollut sen seurauksena. Rauha Leroien
sielulle”, Anat jatkaa ja luo silmäyksen nuoreen naiseen korokkeen
edessä. Naisen poskella valuu kyyneliä. Nadiha olettaa naisen
mainitun Leroien läheiseksi. ”Me kunnioitamme hänen rohkeuttaan
ja etsimme kovemmin. Nadiha, sinä olet tervetullut etsimään meidän
keskuuteemme.”
Nadiha sulkee silmänsä. Muistot
äidistä palaavat yhtenä tuskanpunaisena vyyhtinä. Hetket, jolloin
äiti oli suukottanut häntä otsalle ja kertonut satuja Valkoisesta
Variksesta. Äiti oli näyttänyt niin kauniilta sanoessaan, että
hänen pienestä tyttärestään tulisi vielä joskus täydellisen
puhdas. Äidin ääni oli ollut aina ylpeä, mutta ei koskaan
onnellinen.
Sitten pelko. Pelko huutavasta
äidistä, jolle mikään Nadihassa ei koskaan riittänyt. Pelko ja
kysymykset. Nadihalla oli niin paljon kysymyksiä äidille, joka
verhosi itsensä kunniaan ja lumenvalkoiseen.
Lopulta hautajaiset. Pieni
siunaustuokio Lucastan temppelissä. Rukoilija oli siunannut Enessa
Lenorien paperitaivaalle. Marmoriarkku oli ollut kiinni. Silloin
Nadiha ei ollut surultaan ja hämmennykseltään kiinnittänyt siihen
huomiota. Nyt Nadiha ymmärtää, että arkun oli oltava kiinni,
koska sisällä ei ollut koskaan ketään. Hautajaiset olivat olleet
valhetta kaikille paitsi niille, jotka eivät olleet ymmärtäneet
kysyä.
Nadiha muistaa Anatin valkoisessa
mekossaan. Hän muistaa isän kyyneleet. Isä ei ollut itkenyt
kuolleelle vaimolle, hän oli itkenyt jollekin sellaiselle, jota
Nadiha ei vieläkään voi ymmärtää. Enhar valkoisessa
puvuntakissa, käsi Nadihan kädessä. Veli oli suukottanut suoraan
suulle ja sanonut, että pitäisi siskostaan huolta. Muisto tuntuu
kepeältä ja kauniilta.
”Minun äitini ei ole kuollut.”
Muuta ei tule ulos. Nadiha vaikenee
hämmennyksensä edessä. Anat suo hänelle surullisen hymyn,
ihmisjoukkio mutisee myötämielisesti. Mitä ilmeisemminkin se,
ettei Nadihan äiti ole kuollut, on paljon kuolemaa vakavampaa.
Nadiha ei tahdo vielä tietää. Suonensisäiset haavat ovat vielä
liian arat, sisäelimet vielä väärissä paikoissa. Sydän ei
tiedä, miten toimia. Se on vereslihalla.
”Me keskustelemme tästä myöhemmin
lisää, sisareni”, Anat sanoo lopulta. Becka hänen vierellään
nyökkää.
Lopun illasta kaikki salissa
keskustelevat siitä, mihin Lintujen tulisi seuraavaksi pyrkiä. Eri
kaupungeista paikalle saapuneet kertovat omien alueidensa ongelmista
ja mahdollisista uusista tukijoista. Nadiha kuuntelee vain puoliksi.
Hänen silmäluomilleen on maalattu mielikuva suljetusta arkun
kannesta. Athalassa kukaan ei muista jo kertaalleen kuolleita, joten
lienee helppoa sulkea tyhjä arkku Lenorien hautakammioon.
Nadihalle on yhtäkkiä harvinaisen
selvää, millaiseen tilaisuuteen on tullut osalliseksi. Kaikki
täällä tahtovat muutosta. Kukaan ei hyväksy Athalan hallintoa
sellaisena valehtelevana rykelmänä, joka se nyt on. Ja on aina
ollutkin. Illan aikana Nadiha ehtii kuulla sivukorvalla paljon
sellaista, josta hän ei ole koskaan kuullut koko elämänsä aikana.
Tällaisista asioista eivät edes Kissankallon akat juorua.
Variksista vain harva on oikeasti
puhdas. He ovat valkaisseet itseään jo vuosia. Inela Kerefin on
uusin Musteenkantaja. Musteenkantajia on aina ollut useita. Valkoinen
Varis ei koskaan kirjaillut maan sääntöjä, sen tekivät ihmiset.
Ieta Vecasta loi pohjan kaikelle sille, mistä vielä tänäkin
päivänä valehdellaan. Musteenkantaja on Valkoisen Variksen tahto,
mutta ei koskaan ikuinen sellainen. Kierrätettävissä oleva voima.
Nadiha vain seisoo samalla pienellä
valkoisella lattian ruudulla eikä hievahdakaan, vaikka tieto
ravistelee hänen elämänsä perustuksia. Tietoa tulee liian paljon
liian lyhyessä ajassa. Kun kokous lopultakin julistetaan loppuneeksi
ja tehtäviä jaetaan, Nadiha sulkee jälleen silmänsä. Hän
odottaa ihmismassan lipuvan ohitseen kohti eteishallin naulakoita.
Nadiha jää paikalleen, avaa silmänsä ja katsoo sisartaan kuin
tämä olisi repinyt hänen rintansa auki. Tavallaan hän on tehnyt
jotakin paljon pahempaa.
”Nadiha, odottaisitko hetkisen? Minä
ja Becka käymme puhumassa kaksin”, Anat tiedustelee. Nadiha
nyökkää ja kääntyy kannoillaan.
”Puhukaa siinä vain, minä siirryn
naulakoille.” Nadiha tunnistaa äänensä, mutta ei sen outoa,
latteaa sointia. Siinä on jotakin täysin väritöntä.
Anat ei jää katsomaan sisarensa
perään. Hän kääntyy Beckan puoleen. Lyhyt, punatukkainen nainen
katsoo häntä kulmiensa alta. Huoli on käsin kosketeltavissa.
”Oliko hänen tuomisensa tänne
järkevä idea?” Becka puhuu matalemmalta kuin yleensä. Hiljaa,
jotteivat edes seinät kuulisi. Tässä maassa kaikella on kyky
varastoida tietoa itseensä.
”Oli. Nadiha on koko ikänsä
kyseenalaistanut kaikkea. Hän on varmasti järkyttynyt vielä pitkän
aikaa, hänhän on sentään käyttänyt edelliset kymmenen vuotta
elämästään kaiken sen etsimiseen, mitä kuuli nyt muutamassa
tunnissa.”
Beckan ilme ei muutu varmemmaksi,
mutta hän ei väitä vastaankaan. Ilme pyyhkiytyy tyhjäksi kuin
liitutaulu, joka on valmis uuteen kirjoitukseen.
”Minullakin on eräs, jonka
tahtoisin tuoda tänne. Eräs, jolla on hyvin suurta potentiaalia
Linnuksi.”
Anat kohottaa kulmiaan.
”Sinäkin tiedät hänet”, Becka
kuiskaa, ”hän on sisaresi työtuttu, Acantha Leigh.”
Anatin punatut huulet raottuvat,
henkäisy pääsee leijailemaan suureen tilaan. ”Becka, sinähän
tiedät, millaisesta suvusta hän tulee. Mitä sinä oikein olet
ajatellut?”
Becka vain naurahtaa ja heiluttaa
käsiään sen merkiksi, ettei suostu kuuntelemaan vastaväitteitä.
”Me perustimme Linnut yhdessä
vuosia sitten. Luotathan sinä yhä minun ihmistuntemukseeni? Acantha
tulee liittymään meihin ennemmin tai myöhemmin. Vietin edellisen
yöni hänen luonaan. Hän luottaa minuun jo nyt.”
Epämiellyttävä aavistus kipuaa
Anatin kehoa pitkin ja astelee ensimmäiseksi löytämästään
reiästä sisään. Se kulkeutuu korvien kautta aivoihin ja levittää
rihmansa kaikkialle. Anat ei pidä siitä, mitä uskoo. Becka on
monta kertaa aiemminkin kertonut löytäneensä täydellisen ihmisen
Lintujen jatkoksi. Se on aina päättynyt hyvin, mutta silti pelko
levittää rihmojaan Anatiin.
”Luottaisin vaikka henkeni sinulle,
sinä tiedät sen.” Anat tarttuu Beckaa harteista. ”Tässä ei
nyt ole kyse siitä. Acantha Leigh on sellainen ihminen, joka on koko
ikänsä pyrkinyt täydelliseen puhtauteen. Hän on Varisten
ajatusmaailman orja. Miten sellaisesta ihmisestä voi tulla
kaltaisemme kapinallinen?”
Becka hymyilee. Hymy on itsevarmin
koko maailmassa. ”Luota ihmistuntemukseeni. Acantha on täysin
rikki, hajalla joka ikisestä saumasta. Minä korjaan hänet kyllä,
saan hänet uskomaan itseensä ja siihen, mitä sanon.”
Anat päästää irti. Hänen
inhottava aavistuksensa on osunut oikeaan.
”Becka, tämä ei ole nyt sinun
leikkiäsi. Tämä on totta. Et voi korjata jokaista rikkinäistä.
Se ei toimi.” Anat miettii kaikkia niitä, joihin Becka on iskenyt
silmänsä. Beckan maku ei katso sukupuoleen tai edes ikään, mutta
on muutoin aina samanlainen. Becka kiinnostuu vain ihmisistä, jotka
voi parantaa. Sitten, kun korjattavaa ei enää ole, ja he voivat
lentää omin siivin, Becka kyllästyy. Becka ei ole ihminen, jonka
voisi kuvitella omistavansa. Hänen vapaa luontonsa ei suostu
sidottavaksi.
”Älä nyt viitsi. Kyllä kai minä
saan tehdä elämälläni, mitä haluan? Usko minuun, Acanthassa on
enemmän potentiaalia kuin kenessäkään aiemmassa löydössäni.”
”Entä, jos saatkin tytön
pelastettua? Entä sitten? Etsitkö taas uuden? Becka, tämä ei
kuulu minulle, mutta sanon tämän silti. Pidä mielessä, etten sano
tätä Lintuna, vaan ystävänä.” Anat vetää henkeä. ”Sinun
olisi korkea aika asettua aloillesi. Muutenkin kuin Lintujen suhteen.
Et voi antaa sokean kiinnostuksesi ohjata itseäsi liikaa.”
”Minä en tahdo asettua aloilleni”,
Becka vastaa tyynesti ja kohauttaa harteitani. ”Miksi laskeutua
alas, kun on siivet, joilla lentää?”
Pelollakin on siivet. Se levittää ne
tiukasti Anatin ympärille. Huoli levottomasta ystävästä on aina
ollut olemassa. Kenties jokin syvempikin. Anat tietää olevansa vain
kateellinen siitä, että Becka osaa aina liikkua eteenpäin ja
löytää uuden ihmisen elämäänsä. Uuden, jolla täyttää tyhjät
kohtansa.
”Ole varovainen. Leighin suku ei ole
tunnettu suopeudestaan”, Anat sanoo lopulta. Becka vain nyökkää
hymyillen. Hän ei suostu vastaanottamaan ystävänsä pelkoa. Kun
Becka ottaa askeleen kävelläkseen pois, Anat tarttuu tätä
nopeasti ranteesta. ”Becka… Onko tässä kyse siitä, että olet
oikeasti kiinnostunut, vai siitä, että näet potentiaalisen
jäsenen? Et saisi leikkiä kenenkään tunteilla.”
Becka naurahtaa. Hän ei näe eroa
asioiden välillä. ”Molemmista. Hän on kaunis.”
Anat huokaisee syvään, mutta päästää
irti. Hän on jo tottunut päästämään. Beckan ja hänen välillä
on valovuosia, joita ei saa enää kiinni. Jalat siinä vain
katkeaisivat, jos yrittäisi juosta perässä.
Siispä Anatkin kävelee pois. Hän
kävelee Beckan rinnalla, mutta pitemmillä jaloilla kävelee
nopeammin. Becka jää taakse, vaikka oikeastaan Anatista on tuntunut
aina päinvastaiselta. Becka juoksee liian kauas, valitsee uuden
revityn sivun ja korjaa sen tahmealla liimalla. Lopputuloshan ei ole
koskaan ehjä, mutta kenties Becka on oppinut huijaamaan silmiään.
Anat näkee totuuden, mutta hän on liian kaukana saavuttaakseen
Beckaa. Ei Becka häntä kuule.
Anat kävelee sisarensa luo. Nadiha
seisoo eteisessä pitkä takki yllään ja ojentaa Anatille tämän
harmaan takkinsa. Anat ottaa sen vastaan ja sujahtaa siihen
vaivattomasti. Becka vetää vain punaisen hupun päähänsä ja
astelee ulos talostaan.
”Anat, lukitse ovet, kun lähdette”,
Becka huikkaa Anatille ja poistuu suurista valkoisista ovista
maailmaan. Anat ja Nadiha jäävät vielä sisälle. Jollakin tasolla
Anatista on aina tuntunut siltä, että hän jää sisäpuolelle ja
Becka lähtee. Nadihasta vierellä ei ole juurikaan apua, sillä
sisko on tällä hetkellä enemmän avun tarpeessa kuin Anat koskaan.
Anat ei pelännyt äidin näennäisissä
hautajaisissakaan. Hän puri hammasta ja kuvitteli, että kenties
äiti todella makasi arkussa. Enhar ja Nadiha eivät tienneet sen
tyhjyydestä. Anat oli silloin jo kahdeksantoista ja töissä
Ietassa. Hän tiesi, mutta leikki ettei muistanut asiaa, kun
saatesanat sanottiin.
”Millä oikeudella sinä jätit
kertomatta, että olet johtajana täällä? Katseiden kiintopisteenä,
heidän pienenä pyhimyksenään?” Nadiha sihahtaa. Ääni on
vihainen, mutta liian yritteliäs. Anat tietää, ettei Nadiha
oikeasti ole vihainen. Pelkästään peloissaan.
”Mainitsin minä olleeni
perustamassa ryhmää. Ja tulithan sinä tietoiseksi kaikesta
muutenkin.”
”Missä meidän äitimme on?”
Anat vaikenee kuten siihenkin asti.
Nadihan lasi menee rikki. Se on
leijunut kiven yllä jo liian pitkään, nyt on sen aika räsähtää
vasten kovaa ja armotonta graniittia. Kauan se onkin ehtinyt
fantasioida rikkoutumisesta. Nyt, kun se todella menee pirstaleiksi,
Nadiha yllättyy siitä, miten laimealta se tuntuu. Senhän piti
räjäyttää hänet palasiksi. Raastaa mieli nurkkiaan myöten
rikki.
Nadiha vain huutaa. Siihen hän on
tottunut, sen hän oppi ennen nimeään. Ihminen huutaa ensimmäiseksi
ja viimeiseksi teokseen, niinhän se menee. Nadiha toivoisi tämän
jäävän tähän, mutta tietää, että elämä jatkuu auringon
noustuakin. Tuo petturi.
”Sinä vastaat, kun minä kysyn!
Sinä olet tiennyt kaikki nämä vuodet. Joka ikinen kerta, kun minä
olen kysynyt, olet kääntänyt pääsi ja sanonut, ettei äiti ole
enää täällä. Että minun pitäisi mennä eteenpäin. Ja silti
sinä tiesit. Nyt minäkin tiedän, ja minä kysyn, ja sinä vastaat,
koska sinä olet Variksen kirotussa nimessä sen minulle velkaa.”
Nadihan täristessä Anat napittaa
takkinsa ja sulkee silmänsä hetkeksi. Käy läpi kaikki mahdolliset
vaihtoehdot tilanteen päättymiseksi ja toteaa, että tilanteeseen
on vain yksi ratkaisu. Anat avaa suunsa ja vastaa. Nadiha ottakoon
vastauksen vastaan, jos todella uskoo pystyvänsä siihen.
”Sinun pitää muistaa, että meidän
perheessämme joka ikinen on joutunut vaikenemaan tästä. Myös isä
ja Enhar, en pelkästään minä”, Anat aloittaa.
”Älä vedä heitä tähän! Minä
puhun nyt sinulle.” Nadihan ilme kieltää. Anat tietää, että
hänen sisarensa puolustaisi heidän yhteistä veljeään, vaikka
tämä leikkaisi Nadihalta kielen irti. Nadihan rakkaus riittäisi
puolustamaan ilman kieltäkin.
”Minä en ole voinut kertoa sinulle,
koska Ietan lait ovat kieltäneet minua tekemästä niin. Kyllä, ne
samaiset lait, joita tämäkin kokous rikkoi joka hetkellään. Olen
pahin kaksinaismoralisti, jonka tunnen, mutta ainakin voin myöntää
sen.”
”Minua ei kiinnosta, miksi et ole
voinut kertoa. Kyllähän minä sen tiesin. Mutta kerro minulle,
missä äiti on.”
Anat huokaisee syvään ja katsoo
sisartaan silmiin. Hän kohtaa kaksi harmaanviolettia vihan
kurimusta. ”Äitimme on vangittuna Korallitalon ylimmässä
kerroksessa. Siellä ovat kaikki muutkin entiset Musteenkantajat.”
Huudon ja nyyhkäyksen tapainen,
syvältä vihlova ääni pääsee Nadihasta. Näyttää siltä kuin
hän taipuisi kaksin kerroin kipunsa edessä. Nadihan ilme vääristyy,
kyyneleet löytävät jälleen kasvoille. Armottomat purot
silmäkulmissa. Ei tietä takaisin tiedostamattomuuteen. Totuus on
tässä, vereslihalle revityssä sielussa. Sen sykkivässä ytimessä.
”Äitiä siis pidetään kuin
eläintä”, Nadiha kuiskaa ääni tuskasta raskaana. ”Hyvä.”
On Anatin vuoro tuntea pieni kivun
vihlaisu sydämensä tienoilla. Anat tietää, että hänen sisarensa
inhoaa Enessa Lenorieta aivan yhtä paljon kuin hän itsekin.
Kaikilla kolmesta lapsista on omat syynsä. Anat vihaa siksi, että
äiti käänsi hänelle selkänsä. Hän ei ollut tarpeeksi
kiinnostava tai puhdas. Tai kenties Anat oli aina liian samanlainen.
Enhar vihaa edelleen, koska Enessan
mielestä Enhar oli turha sekä hänen rakkautensa tiellä. Uhkakuva
maisemassa. Enhar ei ole koskaan toipunut kaikesta siitä. Anat
tietää, ettei Nadiha koskaan ymmärtänyt, miten paljon äidin
suunnaton viha haavoitti Enharia.
Ja sitten on Nadiha. Äitinsä
lempilapsi, kultaan kääritty ihme. Suvun jatkaja, Enessan omakuva.
Se, jonka piti jatkaa elämää, johon Enessa olisi voinut jäädä.
Nadiha ei vieläkään tiedä, miksi hänen äitinsä mieltyi juuri
häneen. Nadiha oli lapsena osannut vain pelätä. Sitten pelkokin
kuoli rauhan tieltä. Nadiha vain katsoi äitiä tämän silmiin ja
tiesi, että äiti katsoi suoraan hänen ytimeensä. Näki kaiken.
Kenties siksi Nadiha ei vieläkään pidä toisten silmiin
katsomisesta.
”Sinä et missään nimessä saa
kertoa kenellekään siitä, mitä olet tämän illan aikana
kuullut”, Anat lisää Nadihan hiljetessä.
”Tietenkin”, Nadiha vastaa oitis.
”En oletettavasti edes Enharille tai isälle.”
”Mitä kuvittelisit heidän sanovan?
Minä olen rikkonut yhtä tärkeimmistä laeista perustamalla Beckan
kanssa Linnut. Ei Varisten vastaisia järjestöjä saa olla olemassa.
Sitä paitsi meidän on aina täytynyt olla hirvittävän varovaisia
siitä, kenelle voimme kertoa. Meidän tavoitteemme voisi helposti
sekoittua Musteviittojen kanssa, ja heihin emme ole koskaan olleet
minkäänlaisessa yhteydessä.”
Nadihan ilme kirkastuu. ”Mikä tämän
ryhmän ydintarkoitus on?”
”Me löydämme totuuden musteesta.
Ja puhtaudesta. Sitten, kun me tiedämme tarpeeksi, me sorramme
Varisten ylivallan.”
”Mahtipontista”, Nadiha huokaisee.
”Kerro minulle, Anat, miltä sinusta tuntui, kun katsoit äidin
hautaa tietäen, että se on tyhjä?”
”Varmasti paremmalta kuin isästä.
Isä on edelleen täysin palasina. Hän ei ole vuosiin käynyt
katsomassa äitiä, koska pelkää, että tämä on jo luhistunut
pimeyteen.”
Nadiha tarttuu sisartaan ranteesta.
Kasvoille palaa sama maaninen ilme, joka niillä on aina, kun Nadiha
puhuu äidistään.
”Käytkö sinä katsomassa äitiä?
Tai Enhar? Saatteko te?” Jokaisen kysymyksen myötä Nadiha
ymmärtää yhä vain paremmin, miksi Linnut on aikanaan perustettu.
Eihän kansa tiedä lainkaan siitä, mitä Ietassa tapahtuu tai
millaiset säännökset kahlitsevat siellä työskenteleviä. Täysin
toisenlainen maailma valkoisten ovien takana.
”Enhar ei käy koko kerroksessa, hän
pelkää sitä kuollakseen. Minä puolestani käyn aina välillä,
kun minun sallitaan. Vartiointi on hyvin tarkkaa”, Anat selventää.
Valinta jäädä koruntekijäksi
painaa jälleen Nadihaa kohti pohjaa. Pohja ei ole vielä koskaan
ollut lähelläkään, meri on loputtoman syvä. Nyt tuntuu siltä,
että kivi alkaa lähestyä kohti maaliaan. Nadiha muistaa
halunneensa jäädä koruntekijäksi toisin kuin muut sisarukset. Hän
ei halunnut osaksi Ietan ilta-auringossa kimaltelevaa maailmaa. Vai
oliko se hänen päätöksensä lainkaan? Oliko se sittenkin ollut
äiti, joka oli toivonut tyttärestään itsensä jatkajaa? Tai
kopiota.
Joka tapauksessa Nadiha on kantanut
työnsä ylpeydellä. Yrittänyt olla ajattelematta sitä, mitä
olisi voinut saada Ietassa. Palasen kamalasta totuudesta. Nyt se on
hänellä joka tapauksessa. Mutta eihän se riitä. Nadiha ei
vieläkään ole osa perhettään. Hän on pelkkä irrallinen pala,
joka on vierinyt mäen alas. Muut palat jäivät ylös ja muodostivat
omanlaisensa maailman. Nadiha on aina kuvitellut vievänsä äitinsä
työn ylpeydellä eteenpäin. Nyt äidin palasta ei näy enää
missään, se on himmennyt ja Nadiha on aivan yksin. Muut ovat
muovautuneet omaksi kokonaisuudekseen, josta Nadiha on tietoisesti
jättäytynyt pois. Se sattuu enemmän kuin tarpeeksi. Palasen reunat
ovat hioutuneet teräviksi, mutta ne eivät satu sitä, joka yrittää
koskettaa. Ne sattuvat palasta itseään.
”Te kaikki muut olette siis aina
tienneet.” Muuten se ei suostu tulemaan ulos. Nadiha ei osaa pukea
sitä sen paremmin sanoiksi. Yksinäisyyttään, teräviä ja kipeitä
reunojaan, jotka eivät enää salli hänen mahtua osaksi kokokuvaa.
”Ennemmin tai myöhemmin kyllä”,
Anat sanoo hiljaa. Hänen ylpeytensä on poissa. Pituus ja upea
ulkonäkö on vain kuori. Sisällä Anat on jo kauan sitten
nöyrtynyt. Hän ei ole ylpeä hiljaisuudestaan, ja kenties siksikin
pyrkii nyt hyvittämään kaikkea sitä, mihin ei ole aiemmin
pystynyt.
Lopulta toisistaan eriytyneet palaset
poistuvat eteishallista. Toinen lukitsee oven perässään. Hetken he
kulkevat täysin pimenneessä yössä, antavat katuvalojen levittää
kelmeää hohdettaan jokaiselle mukulakiville. Anat pysyy loistavasti
pystyssä korkeilla koroillaan. Nadiha vetää takkia tiukemmin
ylleen, ettei kylmyys pääsisi luihin asti.
Kaduilla ei liiku juuri ketään.
Kissa vilahtaa kulman takaa ja katoaa seuraavaan. Kylmä usva peittää
osaa kaduista. Nadiha kävelee sisarensa rinnalla ja ajattelee
kaikkea sitä, jota on saanut tietää. Maailma on niin hirvittävän
suuri sitten kuitenkin.
Yhtäkkiä Anat pysähtyy. He ovat
juuri ohittamassa Ietaa, sen lamppujen valaisemaa ulkoasua. Jykevää
ja valkoista. Anat nappaa siskoaan hihasta kiinni ja vetää tämän
lähemmäs itseään.
”Oletko koskaan katsonut
Korallitalon ikkunoihin?” Anat kysyy. Kenties nähnyt vilahduksia
elämästä. Jos todella nostat katseesi, saatat nähdä heidät
siellä. Menetetyt. Unohdetut. He, joiden annettiin mädäntyä.
Nadiha pudistaa pätäään. ”En
niin tarkasti kuin olisi pitänyt. Sielläkö äiti on?”
”Hiljempaa”, Anat kuiskaa.
”Siellä siis.”
Vaalea pää nyökkää.
Sisarukset jatkavat matkaansa. Yöksi
kylmennyt ilma on talven peruja, kevät ei ole vielä edennyt
riittävän pitkälle suodakseen lämpöään öillekin. Pakkasen
puolella ei kuitenkaan enää olla, joten kenelläkään ei ole
oikeutta valittaa.
Lopulta Anat päättää kysyä vielä
yhden kysymyksen. Pitkän yön jälkeen on virkistävää olla se,
joka kysyy eikä aina se, joka saa vastata vaikkei oikeastaan omaa
valtuuksia siihen.
”Nadiha… Tekikö äiti sinulle
koskaan mitään?”
”Mitä sinä tarkoitat?”
Anat luo silmäyksen Nadihan
alaruumiiseen ja irvistää. ”Kehollesi. Satuttiko hän sinua?”
Nadihan silmät suurenevat. Ilme
kertoo Anatille vastauksen. Nadiha ei voisi valehdella vaikka
tahtoisi. ”Variksen nimessä ei”, Nadiha sanoo ja Anat uskoo.
Varikselle kiitos.
”Olihan äiti pelottava, mutta ei
hän sentään minuun fyysisesti käsiksi käynyt. Sellaisesta ei
ollut koskaan pelkoa”, Nadiha vastaa ja hämmästyy siitä, että
uskoo itseään. Hän ei koskaan pelännyt äidin nyrkkejä. Miksi
hän olisi pelännyt, kun hän tiesi, että sanat olivat kuitenkin
vahvempia?
”Olen aina ollut niin tavattoman
huolissani”, Anat myöntää lopulta. ”Niin huolissani, että
olen paennut sitä kaikkea toisaalle, kun en ole voinut käsitellä
sitä.”
Nadiha ymmärtää. Hänellä
itselläänkin on paljon kaikkea sellaista kynsien alla, jota hän
pakenee vielä kuollessaankin. Paperitaivaallakin hän vielä
juoksisi karkuun itseään. ”Miten sinä ja Becka päädyitte
perustamaan Linnut? Ja mistä moinen nimi?”
Nadiha alkaa juurruttaa itseään
tähän iltaan. Totuttautua ajatukseen siitä, että äiti todella on
yhä elossa ja maailma hengittää väärään suuntaan. Nadiha
yrittää ymmärtää ensin sisartaan, sitten vasta maailmaa. He ovat
lähestymässä kotia, keskustelunsa ehdotonta päätepistettä.
Lenorien taloon ei tuotaisi yhtäkään kiellettyä ajatusta sisälle.
Siksipä kirpeä ulkoilma saa kuulla kuultavansa vielä, kun he ovat
ulkona eivätkä sisällä.
”Minä ja Becka tapasimme
sattumalta. Muistatko sen kesän äidin niin sanotun kuoleman
jälkeen, kun vietin paljon aikaani Varjessa? Aluksi olin vain
etsimässä sinulle koruaineksia, sitten aloin viipyä pitempiä
aikoja. Siellä minä tapasin Beckan.”
”Ja sen jälkeen tajusitte, että
ajattelette samalla tavalla.”
Anat nyökkää. Nadiha erottaa lämmön
hänen ilmeessään pimeässäkin. Siinä on jotakin vahvan intiimiä.
”Sinä olet rakastunut häneen”,
Nadiha sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen.
Anat päästää äänen, joka
kuulostaa siltä, että hän tukehtuisi. ”Että kuinka?”
”En ole hyvä tunteissa, mutta
sinusta on aina ollut helppo lukea tiettyjä asioita.”
”Voiko sellaisia asioita havaita?”
”Et jäänyt kiinni silloin, kun
katsoit häntä hetken liian pitkään tai kun lausuit hänen nimensä
lämmöllä. Se oli sinun tapasi olla hänen lähellään. Pelokas,
varautunut.”
”Onko rakkaus sinusta pelkoa?”
Nadiha säpsähtää. ”En minä
tiedä”, hän sanoo heti. Jos hän ajattelee liikaa, hän saa
jälleen kerran juosta itseään kiinni. Tällaisia asioita ei kuulu
miettiä.
Anat hymyilee ja huokaisee raskaasti.
Huokaus on vuosien kipu. Kaikki ei pääse ulos kerralla, mutta nyt
joku muukin sentään tietää. Nadihaan on sittenkin hyvä nojautua.
”En minä häntä rakasta sillä tavalla kuin sinä luulet. Beckaa
on vain vaikeaa olla tarvitsematta sen jälkeen, kun hänet oppii
tuntemaan.”
”Hänellä on siis joku muu.”
”On aina ollut. Joka kerta eri
ihminen, mutta silti.”
”Etkö sinä ole kateellinen? Minä
olisin.” Nadiha nielaisee inhottavan tunteen alas. Se pistelee
laskeutuessaan.
”Olen tietenkin, mutta tiedän,
ettei Beckaa voi saada ketään ikuisesti rakastamaan. Me olemme aina
olleet ystäviä, ja uskon rakkauteni olevan pelkkää omistushalua.
Minä tahdon pitää hänet ikuisesti vierelläni. En tahdo jakaa
petiäni hänen kanssaan, ei se sitä ole. Haluan vain edes palasen
siitä, mitä hän on.”
Nadiha ymmärtää. Becka on kuin
tulta, joka poltti hänen käärönsä. Aivan oma lukunsa elämän
kirjassa. Becka ei ole sellainen ihminen, jonka voisi unohtaa. Nadiha
muistaa tavan, jolla Acantha Leigh oli jäänyt katsomaan Beckan
perään. Olivatkohan ne kaksi koskaan menneet yhdessä illalliselle?
Nadihasta ajatus on vähintäänkin hämmentävä.
Lopulta keskustelu ei enää jatku.
Sisarukset eivät katso toisiaan, mutta he jakavat samat ajatukset.
Nyt he kumpikin tietävät. Nadiha tulee kantamaan tätä iltaa
ikuisesti mukanaan. Aika tulee näyttämään, onko se kirous vai
siunaus.
”Kiitos, että otit minut mukaasi”,
Nadiha kuiskaa ja astelee kotinsa portaille. Anat seuraa perässä.
Hän on päättänyt jäädä tänne vielä hetkeksi. Ietassa kaiken
kantaminen tuntuu vielä raskaammalta.
”Otan sinut seuraavallakin
kerralla.”
”Arvostan sitä.”
Nadiha avaa oven. He kumpikin astuvat
sisään tietäen, että kaikki yön aikana koettu on jätettävä
ulos öiseen sumuun. Keittiössä on valot. Kotiin on aina
turvallista mennä, vaikka olisikin joutunut kannattelemaan maailman
painoa välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti