keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Musteenkantaja: luku 22


Luku 22: Siivet kantavat

Ilta värjää taivaanrannan punaansa. Aurinko laskee usvan taakse paikkaan, jossa kukaan elävä ei ole Ninarin ja Ietan jälkeen käynyt. Nadiha seuraa sisartaan kohti pimenevää yötä. Anat on päivän myöhässä. Kiireitä, niin hän sen sanoo. Nadiha ei tässä vaiheessa uskalla lähteä arvailemaan sisarensa kiireelle syytä. Loppujen lopuksi kaikki, joka tällä hetkellä merkitsee, on mukulakivikatu jalkojen alla ja isosiskon selkä edessä.

Anat on laittautunut entistäkin kauniimmaksi. Hän on sitonut pitkät, valkoiset hiuksensa monimutkaiselle kampaukselle, joka soljuu pitkin selkää. Anatin pitkää vartta koristaa tummanpunainen silkki. Kalliin mekon ylle hän on vetänyt tummanharmaan takin, joka näyttää auringon laskiessa miltei mustalta. Nadiha ei ole uskaltanut sanoa sisarensa huomiota herättävistä vaatevalinnoista mitään. Hän itse on vain sutaissut hiuksensa nopealle nutturalle ja vetänyt harmaan, nilkkamittaisen leningin ylleen. Laittautuminen ei ole Nadihan mieliasioita.

Nadiha kävelee pitemmän sisarensa kiinni. Anat on entistä pitempi ja nopealiikkeisempi kuin yleensä, sillä hän on vetänyt korkeakorkoiset kengät jalkaansa.
Sisko, minulla on sinulle yksi kysymys”, Anat sanoo ja hymyilee Nadihalle. ”Pelottaako sinua?”
Nadiha on matkalla kohti totuutta. Mutta hän on myös rikkomassa lakia tavalla, josta ei olisi voinut uneksiakaan.
Tietenkin minua pelottaa”, hän päätyy vastaamaan. ”En tiedä mitään paikasta, jonne olemme menossa. Tiedän vain, että olet käynyt siellä useita vuosia jäämättä kiinni. Luotan sinuun.”

Nadihalla on ollut päivä aikaa ajatella tätä iltaa. Eilisen hän oli huolissaan, tänään huoli on saanut seurakseen kuplivan tiedonjanon. Hänen uteliaisuutensa ei kuole helpolla. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen Nadiha on pelkän hipaisun päässä totuudesta. Hän tietää, ettei olisi voinut vain kysyä Anatilta äidistä tai maailmasta. Hänen täytyy tulla mukaan kokoontumiseen ja kokea henkilökohtaisesti kaikki se, mitä Linnuilla on hänelle annettavanaan. Mitään yksinkertaista hän tuskin tulee kohtaamaan. Nadiha on jo kauan sitten lakannut uskomasta totuuteen simppelinä sanavyyhtinä. Sen takana on sanojen ohella myös tekoja, niin tehtyjä kuin tekemättömiäkin.

Lopulta sisarukset saapuvat Lucastan laitamille, suuren talon eteen. Se ei juuri erotu muista alueen taloista. Se ei vain ole aivan niin lähellä juna-asemaa. Talon portailla on pylväitä, kaikki sen ulkoasussa lemuaa rahalta. Krumeluureja ja kultakoristeita, yksityiskohtaiset marmoriportaat. Tämän rakennuksen luulisi erottuvan. Tosiasiassa kaikki Lucastan talot ovat samaa tyyliä, kenties jopa mahtipontisempia. Keskustassa on kaiken näköisiä rakennelmia, mutta pohjoispuolella kaupunkia rikkaiden asuinalueet kukoistavat.

Anat kuljettaa sisarensa muitta mutkitta portaiden ylätasanteelle ja on aikeissa avata suuren oven. Nadiha pysähtyy ja katsoo ympärilleen. Empii. Anat ei irrota katsettaan sisaresta.
Tuletko sinä vai et?”
Tulen. Mutta Anat...” Nadiha nielaisee kuuluvasti. ”Voitko tosiaan vain viedä minut mukanasi? Mitä ryhmäsi johtajat sanovat? Eikö kukaan huomaa, että iso määrä ihmisiä kokoontuu tällaisessa talossa?”
Anat nauraa niin, että nauru jää kaikumaan porrastasanteen pilareihin. ”Kun kuulet, millainen ihminen tämän talon omistaa, et ihmettele enää lainkaan. Kukaan ei kiinnitä meihin huomiota.” Anat taputtaa sisartaan olkapäälle ja avaa valkean oven. Nadiha astuu sisään, Anat seuraa perässä.

Eteishalli on kuin Ietassa. Kapeampi vain, eikä väritykseltään aivan yhtä valkea. Korkealla roikkuu kristallilamppuja ja vanhoja muotokuvia. Hallin sisustus on yksinkertaisempi kuin ulkoasu antaisi olettaa. Koko hallin halki kulkeva, kapea matto on kirkkaanpunainen. Anat riisuu takkinsa ja jättää sen suuriin naulakoihin. Niihin on jätetty roikkumaan jo useampia päällysvaatteita. Nadihaa alkaa kylmätä. Hän on astunut kokonaan toisenlaiseen maailmaan.

Anat lähtee kulkemaan kohti hallin suuta oviaukkoa. Anatin mekon tummanpunaiset sävyt leikkivät yhdessä maton kirkkaiden kanssa. Nadiha tyytyy vain seuraamaan sisartaan. Täällä hänen uteliaisuudestaan ja päättäväisyydestään ei olisi suojakuoreksi. Korkeat seinät ja kattoon maalatut kuvat Ietasta ja Ninarista eivät ole sitä todellisuutta, jota Nadiha on tottunut elämään. Yksikään seinä ei suojaisi häntä tilanteen pahetessa.

Lopulta sisarukset päätyvät suureen saliin. Se on täynnä juhlapukuihin pukeutuneita ihmisiä. Jokaisella on jotakin astetta hienompaa päällään. Hieno vain tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Osalla on yllään pelkkä kauhtana. Sellaiset ihmiset ovat koristaneet hiuksensa kukilla tai maalanneet silmiinsä punaista. Nadiha ymmärtää, että tänne on tullut henkilöitä myös kauempaa. Lucastassa jokaisella on varaa leninkiin tai miesten pukuun.

Sali hukkuu puheensorinaan. Anat ja Nadiha astelevat kaiken sen keskelle. Nadiha jättäytyy ihmisten sekaan, mutta ei ota kontaktia heihin. Anat sen sijaan astelee suoraan kaikkien eteen. Pieni kohotettu taso on tarkoitettu soittajille tai laulajille. Nyt sitä käyttää Anat ja punaiseen huppuun sonnustautunut henkilö. Nadihalta kestää vain muutamia sekunteja ymmärtää, että hänen sisarensa kohottautuu ihmisjoukkoa ylemmäs. Anat on johtaja. Nadiha estää itseään kiljaisemasta.

Sen sijaan Nadiha lukitsee itsensä paikalleen. Hän ei kiinnitä huomiota ihmisiin ympärillään. Hän näkee vain punaleninkisen isosisarensa ja pienemmän henkilön tämän vieressä, oletettavasti naispuolisen. Jokin toisen naisen ulkonäössä on Nadihalle tuttua, mutta hän on liian järkyttynyt tunnistamaan tätä. Hänen sisarensa on tämän järjestön johtaja. Ei pelkkä jäsen, vaan johtaja. Ietassa työskentelevä, maineikkaan suvun jäsen on perustanut jonkun toisen kanssa järjestön. Nadiha ei tunnista vaikutusvaltaista ja kaunista naista ihmisten edessä samaksi ihmiseksi, joka istuu keittiön pöydällä ja juo aamuteetä hänen kanssaan. Nadiha ei enää muista sisarensa maininneen johtajuudestaan. Se on kadonnut kaiken muun alle.

Anat nostaa päänsä korkealle ja asettaa kätensä sensuellein elein eteensä. Nainen hänen vierellään riisuu hupun päästään, tarjoilee Nadihalle toisen järkytyksen. Punaiset, polkkamittaiset hiukset paljastuvat kurittomina hupun alta. Hopeiset silmät ovat ainoat laatuaan. Nainen Anatin vieressä on Becka Hart. Sama henkilö, jolle Nadiha on puhunut kahdesti. Yhtäkkiä mustan korun tilaaminen ei tunnukaan aivan yhtä hämmentävältä teolta. Nadihaa puistattaa.

Jokainen ihminen Nadihan ympärillä alkaa yhtäkkiä tuntua yhä vain vieraammalta, vaarallisemmalta. Itseään punaisella koristelleet henkilöt hymyilevät vieraalla kielellä, kääntävät päitään kuin olisivat parempia kuin muut. Edes verisukulaisuus kaikkien edessä seisovaan, pitkään naiseen ei tee Nadihasta yhtään sen suojatumpaa. Hänet on riisuttu paljaaksi muiden edessä, sydän roikkuu rinnasta valmiina muiden iskuille.

Tervetuloa”, Anat tervehtii. Puhe hiljenee, nauru pakenee salin nurkkiin. Ruutukuvioinen lattia lakkaa elämästä, helmat eivät heilu suunnasta toiseen. Jokainen vaikenee ja luo katseensa suoraan Anatiin ja Beckaan. Kahden naisen pituusero on suuri, mutta kummastakin huokuu voimaa. Se on erilaista kuin missään muualla. Keittiön pöydän äärelläkin Anat on sanakirjamääritelmä vahvalle, mutta täällä hänen hehkunsa on toisenlaista. Nadiha ymmärtää, miksi suuri salillinen ihmisiä vaikenee hänen edessään. Anatilla on kyky kerätä tähdet ihmisten silmistä iltapukunsa helmaan.

On jälleen koittanut se aika arjenaista, kun kokoonnumme koko joukkomme voimin”, Becka jatkaa. ”Joukossamme on uusia sieluja. Toivotamme heidät tervetulleeksi.”
Me olemme Linnut. Olemme eriytyneet muusta yhteiskunnasta, luoneet itse oman tiemme paperitaivaalle.”

Hetken ajan Anat ja Becka puhuvat asioista, jotka Nadiha päästää lipumaan korviensa ulottumattomiin. Muut ympärillä tuntuvat olevat kiinnostuneempia. Nadiha ei näe muuta kuin pelottavan varmuuden, joka hänen siskostaan säteilee. Becka hänen vierellään on yhtä räikeä kuin Ninarin torillakin. Hän hymyilee oikeisiin väleihin ja puhuu riittävän kuuluvalla äänellä.

Nadihalle käy ilmi, että tämä naurettavan suuri talo kuuluu Beckalle. Ennen kuin Nadiha ehtii ihmetellä, miten tytöllä on varaa ylläpitää sellaista, Becka kertoo. Tällaisista seikoista kerrotaan aina suuremmissa kokouksissa, joissa on mukana uusia jäseniä. Nadiha ei ole varma, onko paikalla oikeasti muita ulkopuolisia kuin hän, vai yrittävätkö Becka ja Anat vain tehdä hänen olonsa mukavaksi. Se käy joka tapauksessa huonosti.

Kokoontumispaikka on ainoa suuri rahanreikä, joka Hartin perheellä yhä on. Beckan sanojen mukaan hänen isovanhempansa antoivat kaiken muun omaisuutensa lahjoituksena Variksille. Muutama ihminen Nadihan vieressä jaksaa yhä pudistella päitään, vaikka onkin varmasti kuullut tarinan aiemminkin. Nadiha itse ei tiedä, mitä sanoa. Hän ei ole koskaan kuullut kenenkään antavan rahallisia lahjuksia Variksille. Becka puhuu siitä kuin sitä tapahtuisi usein. Kuinka paljon Nadiha on jättänyt näkemättä ympärillään tapahtuvasta harmaasta vilskeestä, jota voidaan joskus nimittää elämäksi?

Joka tapauksessa isovanhempien päätökset vaikuttivat myös Beckan vanhempiin. He ovat koko ikänsä joutuneet paikkaamaan menetettyä omaisuutta siinä, missä Varikset ovat kiillottaneet Ietan portaita. Tämä talo on ainoa arvokas asia, joka Hartin perheellä on yhä jäljellä. Becka on saanut sen huolehdittavakseen, ja hänen tapansa ylläpitää suurta lukaalia on tämä. Kukaan ei osaa epäillä sosiaalisen ja eläväisen Beckan pitämiä juhlia. Se on hänelle niin luonteenomaista. Sen Nadihakin osaa sanoa, vaikka on tiennyt Becka Hartin olemassaolosta vasta muutamia viikkoja.

Tästä pääsemmekin siihen, miksi olemme täällä. Onko kenelläkään antaa huolestumisen arvoisia uutisia Athalan tapahtumista?” Anat kysyy lopulta. Ihmiset alkavat muodostaa pieniä, erillisiä ryhmittymiä. Nadiha jää seisomaan paikalleen ja katsoo isosiskoaan silmiin, koska ei voi muutakaan. Hän tuskin koskaan tulee ymmärtämään, millainen ihminen häntä katsoo takaisin.

Marnassa ei mitään uutta. Varikset eivät ole tehneet käyntejä, eikä uusia epäilyttäviä lahjoituksia olla havaittu. Olemme viettäneet rauhallista aikaa”, kertoo pitkä mies, jonka käsipuolessa oleva nainen hymyilee kuivasti.
Varjessa on sattunut kuolemantapaus, joka herätti kiinnostuksemme”, jatkaa toisessa ryhmittymässä seisova nainen. Hän on yli neljäkymmentä Puhdistautumista nähnyt ja huokuu vanhempaa arvokkuutta. ”Minä ja aviomieheni tutkimme tilannetta, ja saimme kuolleen omaisilta selville, että poika oli kuin olikin murhattu.”

Anat siristää silmiään ja katsoo sitten Beckaa.
Tiesitkö sinä mitään siitä?”
Becka pudistaa päätään. ”Minulla on ollut omat kiireni, en ole ehtinyt olla kotopuolessa alinomaan.” Becka kääntää katseensa vanhan rouvan puoleen. ”Adelaida, ole hyvä ja jatka.”
Nainen nyökkää. ”Kuolemasta uutisoitiin hyvin pintapuolisesti, joten Musteviittoja ei ole syyttäminen. Tapahtumasta on vaiettu julkisesti, lehdissä mainittiin ’nuoren miehen kuolleen epämääräisissä olosuhteissa kotonaan’. Tämä viittaa suoraan siihen, että kuolema tapahtui Variksien toimesta. Saimme selville, että kuollut poika on viettänyt paljon aikaansa Anfarin ja Lucastan temppeleissä. Kenties hän tiesi jotakin, jota Varikset eivät sallineet hänen tietää.”

Jokainen salissa nyökkäilee. Nadihaa lukuun ottamatta. Kaikki hengittävät yksistä suurista, tummenneista keuhkoista, heidän sydämensä sykkivät samaa verta. Nadihasta tilanne tuntuu absurdilta. Hän ei tiedä lainkaan, mistä kansa puhuu, vaikka ymmärtääkin heidän sanoistaan tihkuvan enemmän syytöstä kuin mustetta.

Anteeksi, että keskeytän, mutta kuka on kuollut ja miksi?” Nadiha kysyy hetkellisestä mielijohteesta. Koko sali hiljenee jälleen. Yhteiset keuhkot lakkaavat hengittämästä. Nadihaa katsotaan kuin paisetta sydämessä. Nadiha pitää ryhtinsä ja kieltäytyy katsomasta sisartaan. ”Minä olen uusi, enkä tiedä mitään.” Hän ei ole varma, pääseekö vielä hengestään paljastamalla sellaista. Kehenkään ei koskaan voi luottaa, ei edes vaistoonsa, joka kertoo, etteivät nämä ihmiset ole vaarallisia. Silti he puhuvat asioista, joita tämän talon ulkopuolella kukaan ei uskaltaisi sanoa ääneen.

Varjessa päin on kuollut nuori mies epäilyttävissä olosuhteissa, Nadiha. Sellaista tapahtuu jatkuvasti”, Anat sanoo edestä ja merkitsee sanoillaan Nadihan sisarekseen. Kaikki tietävät nyt, kuka harmaahiuksinen nuori nainen heidän keskuudessaan on. Yhtenäisessä perheessä on särö, pieni haava puun kuoressa. Nadiha ei vieläkään katso sisartaan. ”Me olemme Lintuja. Olemme ryhmä niitä, jotka asettuvat muiden ja Musteenkantajien väliin, kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä tämän maan hallinto ei anna meidän nähdä.”

Tietääkö tämä tyttö edes Musteenkantajasta?”
Onko hän sisaresi, Anat?”
Uskaltaako hänelle kertoa sisäpiirin asioita?”
Athalassa on aiemminkin kuollut ihmisiä tietoon.”

Puheensorina yltyy. Nadiha jää sen keskipisteeseen, se pusertaa häntä kasaan joka suunnasta kuin kuuma laava. Nadiha kovettuu sen keskelle, jämähtää paikalleen. Sitten Becka kohottaa kuulaan äänensä kakofonian keskelle. Se on kuin punarinnan laulu talven runtelemalle maalle.

Me otamme keskuuteemme lisää ihmisiä, jotta kukaan ei enää kuolisi tietoon. Olemme täällä sen vuoksi, etteivät Varikset enää pimitä meiltä kaikkea! Kaikki uskovat liian sokeasti siihen, mitä meille suolletaan. Minkä kaiken tämä kansa aikoo hyväksyä Valkoisen Variksen tahtona? Mistä kaikesta meille kehdataan vielä valehdella?”

Beckan ääni kuolettaa kaikki muut. Hänen punaisuutensa täyttää koko salin, säteilee vahvuuttaan joka solulla. Nadihan sisin täyttyy jostakin lämpimästä. Hän tuntee, miten hänen omat suonensa alkavat kuroutua yhdeksi ainoaksi, joka kurottaa kohti yhteisiä keuhkoja. Nämä ihmiset esittävät tismalleen samoja kysymyksiä, joita Nadiha on esittänyt koko elämänsä ajan. Totuus leijailee höyhenenä hänen edessään, tanssii valkoisessa valossa niin kirkkaana, ettei hän osaa sanoa, onko se oikeasti valkoinen. Valo peittää niin paljon.

Nadiha päättää kurottaa sitä kohti.
Te täällä tiedätte siis paljon sellaista, jota monet kadulla eivät uskalla kysyä?” Nadiha katsoo ihmisiä ympärillään. Silmät eivät vastaa. ”Osaako joku siis kertoa, miksi Puhdistautumisissa kuolee ihmisiä? Miksi Inela Kerefinin vain ilmoitettiin lehdessä kuolleen?”

Paljon puhuva ilme muovaa Nadihan isosiskon kasvoja. Anatin ilme on sekoitus varoitusta ja pettymystä. Silti Nadiha tietää, ettei hänen isosiskonsa voi peitellä tätä häneltä ikuisuuksiin. Anat on päättänyt tuoda hänet tänne tietäen, ettei Nadiha voi olla kysymättä tästä. Nadiha on etsinyt kymmenen vuotta. Nyt maailma on aikeissa loppua.

Hän ei siis tiedä Musteenkantajasta”, Nadihalle tuntematon mies kuiskaa vain muutaman metrin päässä hänestä. Huolestunut mutina ylläpitää hetken tunnelmaa. Sitten Becka puhuu jälleen.
Kukaan ei kuole Puhdistautumisessa.”
Nadihan sydän tippuu vatsan pohjalle. Se rikkoo jotakin matkallaan, mutta Nadiha ei uskalla ajatella sitä.
Ne, jotka ilmoitetaan kuolleiksi, muuttuvat joksikin muuksi. Heistä tehdään uusin Musteenkantaja.”

Hiljaisuus lankeaa jälleen ylle kuin hämärä suolle. Väsynyt usva, joka ei jaksa enää pysyä pilvissä vaan sataa hämäränä tihkuna pysyväksi kerrokseksi ihmisten ylle. Nadiha kuulee oman sydämensä tykytyksen, vaikkei sydän tunnukaan enää olevan siellä, missä sen pitäisi. Muutamassa sekunnissa hän unohtaa, miten sisäelinten kuuluisi järjestyä. Ne tuntuvat olevan täysin nurinkurisessa järjestyksessä, toinen toistaan vääremmässä paikassa. Sydän pumppaa kokonaisuuden verenpunaiseksi. Nadihalta kestää hetki havaita, ettei se ole pelkkä sydän, joka värisee. Se on hän itse.

Tästä tiedosta on maksettu usealla ihmishengellä. Oletan sinun varjelevan sitä tarkoin, sillä niin Variksetkin tekevät”, Becka kiirehtii jatkamaan. Hänen sanansa ovat käskevät, mutta Nadiha kuulee pelon niiden takana. ”Moni on kuollut yrittäessään tavoitella tätä tietoa. Ja myös moni sellainen, joka ei ole tiennyt tavoitella. Osa on vain osunut väärään paikkaan väärään aikaan, aivan kuten tämä varjelainen poikakin. Varikset pitävät huolta, että jokainen väärä, joka saa tietää, kuolee tietonsa kanssa.”

Anat nyökkäilee. Nadiha näkee vain satunnaisia liikkeitä. Tieto on ydin, muu on turhaa sen ympärillä. Juurien ympärille kasvanutta vartta ei katso kukaan samalla tavalla juuret kerran nähdessään. Kukasta puhumattakaan.

Varikset ovat vuosisatojen ajan eliminoineet hiljaa niitä, jotka ovat saaneet tietää. Me Ietassa työskentelevät tiedämme. Tämä tilaisuus on jatkuvaa hengellämme leikkimistä. Olen jo vuosien ajan asettanut koko perheeni terän alle tekemällä tätä”, Anat selventää. Hän katsoo kokoajan Nadihaan, joka ei vieläkään sano mitään. ”Mutta me aiomme taistella saadaksemme totuuden näkyväksi. Tämä maailma on läpimätä, ei pelkästään musteen vuoksi.”

Becka astuu Anatin eteen, ottaa jälleen johdon käsiinsä. Se pukee häntä.
Lisäksi me pyrimme selvittämään, mikä totuus musteesta ja puhtaudesta todella on. Tuskin se, mitä satukirjoissa ja Ietassa säilytettävissä historiankirjoissa kerrotaan.” Sitten Becka huokaisee syvään. Pelon reitin äänihuulilta suuhun saattaa miltei kuulla. ”Minä olen polttanut Puhdistautumisen jälkeen kääröni todistaakseni, ettei ihminen tarvitse kääröään mihinkään. Muste ei voi olla sitä, mitä sen sanotaan olevan.”

Emme ole vielä varmoja mistään musteeseen tai puhtauteen liittyvästä. Yksi keskuudestamme on tehnyt saman kuin Becka, mutta kuollut sen seurauksena. Rauha Leroien sielulle”, Anat jatkaa ja luo silmäyksen nuoreen naiseen korokkeen edessä. Naisen poskella valuu kyyneliä. Nadiha olettaa naisen mainitun Leroien läheiseksi. ”Me kunnioitamme hänen rohkeuttaan ja etsimme kovemmin. Nadiha, sinä olet tervetullut etsimään meidän keskuuteemme.”

Nadiha sulkee silmänsä. Muistot äidistä palaavat yhtenä tuskanpunaisena vyyhtinä. Hetket, jolloin äiti oli suukottanut häntä otsalle ja kertonut satuja Valkoisesta Variksesta. Äiti oli näyttänyt niin kauniilta sanoessaan, että hänen pienestä tyttärestään tulisi vielä joskus täydellisen puhdas. Äidin ääni oli ollut aina ylpeä, mutta ei koskaan onnellinen.

Sitten pelko. Pelko huutavasta äidistä, jolle mikään Nadihassa ei koskaan riittänyt. Pelko ja kysymykset. Nadihalla oli niin paljon kysymyksiä äidille, joka verhosi itsensä kunniaan ja lumenvalkoiseen.
Lopulta hautajaiset. Pieni siunaustuokio Lucastan temppelissä. Rukoilija oli siunannut Enessa Lenorien paperitaivaalle. Marmoriarkku oli ollut kiinni. Silloin Nadiha ei ollut surultaan ja hämmennykseltään kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt Nadiha ymmärtää, että arkun oli oltava kiinni, koska sisällä ei ollut koskaan ketään. Hautajaiset olivat olleet valhetta kaikille paitsi niille, jotka eivät olleet ymmärtäneet kysyä.

Nadiha muistaa Anatin valkoisessa mekossaan. Hän muistaa isän kyyneleet. Isä ei ollut itkenyt kuolleelle vaimolle, hän oli itkenyt jollekin sellaiselle, jota Nadiha ei vieläkään voi ymmärtää. Enhar valkoisessa puvuntakissa, käsi Nadihan kädessä. Veli oli suukottanut suoraan suulle ja sanonut, että pitäisi siskostaan huolta. Muisto tuntuu kepeältä ja kauniilta.

Minun äitini ei ole kuollut.”

Muuta ei tule ulos. Nadiha vaikenee hämmennyksensä edessä. Anat suo hänelle surullisen hymyn, ihmisjoukkio mutisee myötämielisesti. Mitä ilmeisemminkin se, ettei Nadihan äiti ole kuollut, on paljon kuolemaa vakavampaa. Nadiha ei tahdo vielä tietää. Suonensisäiset haavat ovat vielä liian arat, sisäelimet vielä väärissä paikoissa. Sydän ei tiedä, miten toimia. Se on vereslihalla.

Me keskustelemme tästä myöhemmin lisää, sisareni”, Anat sanoo lopulta. Becka hänen vierellään nyökkää.
Lopun illasta kaikki salissa keskustelevat siitä, mihin Lintujen tulisi seuraavaksi pyrkiä. Eri kaupungeista paikalle saapuneet kertovat omien alueidensa ongelmista ja mahdollisista uusista tukijoista. Nadiha kuuntelee vain puoliksi. Hänen silmäluomilleen on maalattu mielikuva suljetusta arkun kannesta. Athalassa kukaan ei muista jo kertaalleen kuolleita, joten lienee helppoa sulkea tyhjä arkku Lenorien hautakammioon.

Nadihalle on yhtäkkiä harvinaisen selvää, millaiseen tilaisuuteen on tullut osalliseksi. Kaikki täällä tahtovat muutosta. Kukaan ei hyväksy Athalan hallintoa sellaisena valehtelevana rykelmänä, joka se nyt on. Ja on aina ollutkin. Illan aikana Nadiha ehtii kuulla sivukorvalla paljon sellaista, josta hän ei ole koskaan kuullut koko elämänsä aikana. Tällaisista asioista eivät edes Kissankallon akat juorua.

Variksista vain harva on oikeasti puhdas. He ovat valkaisseet itseään jo vuosia. Inela Kerefin on uusin Musteenkantaja. Musteenkantajia on aina ollut useita. Valkoinen Varis ei koskaan kirjaillut maan sääntöjä, sen tekivät ihmiset. Ieta Vecasta loi pohjan kaikelle sille, mistä vielä tänäkin päivänä valehdellaan. Musteenkantaja on Valkoisen Variksen tahto, mutta ei koskaan ikuinen sellainen. Kierrätettävissä oleva voima.

Nadiha vain seisoo samalla pienellä valkoisella lattian ruudulla eikä hievahdakaan, vaikka tieto ravistelee hänen elämänsä perustuksia. Tietoa tulee liian paljon liian lyhyessä ajassa. Kun kokous lopultakin julistetaan loppuneeksi ja tehtäviä jaetaan, Nadiha sulkee jälleen silmänsä. Hän odottaa ihmismassan lipuvan ohitseen kohti eteishallin naulakoita. Nadiha jää paikalleen, avaa silmänsä ja katsoo sisartaan kuin tämä olisi repinyt hänen rintansa auki. Tavallaan hän on tehnyt jotakin paljon pahempaa.

Nadiha, odottaisitko hetkisen? Minä ja Becka käymme puhumassa kaksin”, Anat tiedustelee. Nadiha nyökkää ja kääntyy kannoillaan.
Puhukaa siinä vain, minä siirryn naulakoille.” Nadiha tunnistaa äänensä, mutta ei sen outoa, latteaa sointia. Siinä on jotakin täysin väritöntä.

Anat ei jää katsomaan sisarensa perään. Hän kääntyy Beckan puoleen. Lyhyt, punatukkainen nainen katsoo häntä kulmiensa alta. Huoli on käsin kosketeltavissa.
Oliko hänen tuomisensa tänne järkevä idea?” Becka puhuu matalemmalta kuin yleensä. Hiljaa, jotteivat edes seinät kuulisi. Tässä maassa kaikella on kyky varastoida tietoa itseensä.
Oli. Nadiha on koko ikänsä kyseenalaistanut kaikkea. Hän on varmasti järkyttynyt vielä pitkän aikaa, hänhän on sentään käyttänyt edelliset kymmenen vuotta elämästään kaiken sen etsimiseen, mitä kuuli nyt muutamassa tunnissa.”

Beckan ilme ei muutu varmemmaksi, mutta hän ei väitä vastaankaan. Ilme pyyhkiytyy tyhjäksi kuin liitutaulu, joka on valmis uuteen kirjoitukseen.
Minullakin on eräs, jonka tahtoisin tuoda tänne. Eräs, jolla on hyvin suurta potentiaalia Linnuksi.”
Anat kohottaa kulmiaan.
Sinäkin tiedät hänet”, Becka kuiskaa, ”hän on sisaresi työtuttu, Acantha Leigh.”
Anatin punatut huulet raottuvat, henkäisy pääsee leijailemaan suureen tilaan. ”Becka, sinähän tiedät, millaisesta suvusta hän tulee. Mitä sinä oikein olet ajatellut?”

Becka vain naurahtaa ja heiluttaa käsiään sen merkiksi, ettei suostu kuuntelemaan vastaväitteitä.
Me perustimme Linnut yhdessä vuosia sitten. Luotathan sinä yhä minun ihmistuntemukseeni? Acantha tulee liittymään meihin ennemmin tai myöhemmin. Vietin edellisen yöni hänen luonaan. Hän luottaa minuun jo nyt.”

Epämiellyttävä aavistus kipuaa Anatin kehoa pitkin ja astelee ensimmäiseksi löytämästään reiästä sisään. Se kulkeutuu korvien kautta aivoihin ja levittää rihmansa kaikkialle. Anat ei pidä siitä, mitä uskoo. Becka on monta kertaa aiemminkin kertonut löytäneensä täydellisen ihmisen Lintujen jatkoksi. Se on aina päättynyt hyvin, mutta silti pelko levittää rihmojaan Anatiin.

Luottaisin vaikka henkeni sinulle, sinä tiedät sen.” Anat tarttuu Beckaa harteista. ”Tässä ei nyt ole kyse siitä. Acantha Leigh on sellainen ihminen, joka on koko ikänsä pyrkinyt täydelliseen puhtauteen. Hän on Varisten ajatusmaailman orja. Miten sellaisesta ihmisestä voi tulla kaltaisemme kapinallinen?”
Becka hymyilee. Hymy on itsevarmin koko maailmassa. ”Luota ihmistuntemukseeni. Acantha on täysin rikki, hajalla joka ikisestä saumasta. Minä korjaan hänet kyllä, saan hänet uskomaan itseensä ja siihen, mitä sanon.”

Anat päästää irti. Hänen inhottava aavistuksensa on osunut oikeaan.
Becka, tämä ei ole nyt sinun leikkiäsi. Tämä on totta. Et voi korjata jokaista rikkinäistä. Se ei toimi.” Anat miettii kaikkia niitä, joihin Becka on iskenyt silmänsä. Beckan maku ei katso sukupuoleen tai edes ikään, mutta on muutoin aina samanlainen. Becka kiinnostuu vain ihmisistä, jotka voi parantaa. Sitten, kun korjattavaa ei enää ole, ja he voivat lentää omin siivin, Becka kyllästyy. Becka ei ole ihminen, jonka voisi kuvitella omistavansa. Hänen vapaa luontonsa ei suostu sidottavaksi.

Älä nyt viitsi. Kyllä kai minä saan tehdä elämälläni, mitä haluan? Usko minuun, Acanthassa on enemmän potentiaalia kuin kenessäkään aiemmassa löydössäni.”
Entä, jos saatkin tytön pelastettua? Entä sitten? Etsitkö taas uuden? Becka, tämä ei kuulu minulle, mutta sanon tämän silti. Pidä mielessä, etten sano tätä Lintuna, vaan ystävänä.” Anat vetää henkeä. ”Sinun olisi korkea aika asettua aloillesi. Muutenkin kuin Lintujen suhteen. Et voi antaa sokean kiinnostuksesi ohjata itseäsi liikaa.”
Minä en tahdo asettua aloilleni”, Becka vastaa tyynesti ja kohauttaa harteitani. ”Miksi laskeutua alas, kun on siivet, joilla lentää?”

Pelollakin on siivet. Se levittää ne tiukasti Anatin ympärille. Huoli levottomasta ystävästä on aina ollut olemassa. Kenties jokin syvempikin. Anat tietää olevansa vain kateellinen siitä, että Becka osaa aina liikkua eteenpäin ja löytää uuden ihmisen elämäänsä. Uuden, jolla täyttää tyhjät kohtansa.

Ole varovainen. Leighin suku ei ole tunnettu suopeudestaan”, Anat sanoo lopulta. Becka vain nyökkää hymyillen. Hän ei suostu vastaanottamaan ystävänsä pelkoa. Kun Becka ottaa askeleen kävelläkseen pois, Anat tarttuu tätä nopeasti ranteesta. ”Becka… Onko tässä kyse siitä, että olet oikeasti kiinnostunut, vai siitä, että näet potentiaalisen jäsenen? Et saisi leikkiä kenenkään tunteilla.”
Becka naurahtaa. Hän ei näe eroa asioiden välillä. ”Molemmista. Hän on kaunis.”
Anat huokaisee syvään, mutta päästää irti. Hän on jo tottunut päästämään. Beckan ja hänen välillä on valovuosia, joita ei saa enää kiinni. Jalat siinä vain katkeaisivat, jos yrittäisi juosta perässä.

Siispä Anatkin kävelee pois. Hän kävelee Beckan rinnalla, mutta pitemmillä jaloilla kävelee nopeammin. Becka jää taakse, vaikka oikeastaan Anatista on tuntunut aina päinvastaiselta. Becka juoksee liian kauas, valitsee uuden revityn sivun ja korjaa sen tahmealla liimalla. Lopputuloshan ei ole koskaan ehjä, mutta kenties Becka on oppinut huijaamaan silmiään. Anat näkee totuuden, mutta hän on liian kaukana saavuttaakseen Beckaa. Ei Becka häntä kuule.

Anat kävelee sisarensa luo. Nadiha seisoo eteisessä pitkä takki yllään ja ojentaa Anatille tämän harmaan takkinsa. Anat ottaa sen vastaan ja sujahtaa siihen vaivattomasti. Becka vetää vain punaisen hupun päähänsä ja astelee ulos talostaan.

Anat, lukitse ovet, kun lähdette”, Becka huikkaa Anatille ja poistuu suurista valkoisista ovista maailmaan. Anat ja Nadiha jäävät vielä sisälle. Jollakin tasolla Anatista on aina tuntunut siltä, että hän jää sisäpuolelle ja Becka lähtee. Nadihasta vierellä ei ole juurikaan apua, sillä sisko on tällä hetkellä enemmän avun tarpeessa kuin Anat koskaan.

Anat ei pelännyt äidin näennäisissä hautajaisissakaan. Hän puri hammasta ja kuvitteli, että kenties äiti todella makasi arkussa. Enhar ja Nadiha eivät tienneet sen tyhjyydestä. Anat oli silloin jo kahdeksantoista ja töissä Ietassa. Hän tiesi, mutta leikki ettei muistanut asiaa, kun saatesanat sanottiin.

Millä oikeudella sinä jätit kertomatta, että olet johtajana täällä? Katseiden kiintopisteenä, heidän pienenä pyhimyksenään?” Nadiha sihahtaa. Ääni on vihainen, mutta liian yritteliäs. Anat tietää, ettei Nadiha oikeasti ole vihainen. Pelkästään peloissaan.
Mainitsin minä olleeni perustamassa ryhmää. Ja tulithan sinä tietoiseksi kaikesta muutenkin.”
Missä meidän äitimme on?”
Anat vaikenee kuten siihenkin asti.

Nadihan lasi menee rikki. Se on leijunut kiven yllä jo liian pitkään, nyt on sen aika räsähtää vasten kovaa ja armotonta graniittia. Kauan se onkin ehtinyt fantasioida rikkoutumisesta. Nyt, kun se todella menee pirstaleiksi, Nadiha yllättyy siitä, miten laimealta se tuntuu. Senhän piti räjäyttää hänet palasiksi. Raastaa mieli nurkkiaan myöten rikki.

Nadiha vain huutaa. Siihen hän on tottunut, sen hän oppi ennen nimeään. Ihminen huutaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi teokseen, niinhän se menee. Nadiha toivoisi tämän jäävän tähän, mutta tietää, että elämä jatkuu auringon noustuakin. Tuo petturi.

Sinä vastaat, kun minä kysyn! Sinä olet tiennyt kaikki nämä vuodet. Joka ikinen kerta, kun minä olen kysynyt, olet kääntänyt pääsi ja sanonut, ettei äiti ole enää täällä. Että minun pitäisi mennä eteenpäin. Ja silti sinä tiesit. Nyt minäkin tiedän, ja minä kysyn, ja sinä vastaat, koska sinä olet Variksen kirotussa nimessä sen minulle velkaa.”

Nadihan täristessä Anat napittaa takkinsa ja sulkee silmänsä hetkeksi. Käy läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot tilanteen päättymiseksi ja toteaa, että tilanteeseen on vain yksi ratkaisu. Anat avaa suunsa ja vastaa. Nadiha ottakoon vastauksen vastaan, jos todella uskoo pystyvänsä siihen.

Sinun pitää muistaa, että meidän perheessämme joka ikinen on joutunut vaikenemaan tästä. Myös isä ja Enhar, en pelkästään minä”, Anat aloittaa.
Älä vedä heitä tähän! Minä puhun nyt sinulle.” Nadihan ilme kieltää. Anat tietää, että hänen sisarensa puolustaisi heidän yhteistä veljeään, vaikka tämä leikkaisi Nadihalta kielen irti. Nadihan rakkaus riittäisi puolustamaan ilman kieltäkin.

Minä en ole voinut kertoa sinulle, koska Ietan lait ovat kieltäneet minua tekemästä niin. Kyllä, ne samaiset lait, joita tämäkin kokous rikkoi joka hetkellään. Olen pahin kaksinaismoralisti, jonka tunnen, mutta ainakin voin myöntää sen.”
Minua ei kiinnosta, miksi et ole voinut kertoa. Kyllähän minä sen tiesin. Mutta kerro minulle, missä äiti on.”
Anat huokaisee syvään ja katsoo sisartaan silmiin. Hän kohtaa kaksi harmaanviolettia vihan kurimusta. ”Äitimme on vangittuna Korallitalon ylimmässä kerroksessa. Siellä ovat kaikki muutkin entiset Musteenkantajat.”

Huudon ja nyyhkäyksen tapainen, syvältä vihlova ääni pääsee Nadihasta. Näyttää siltä kuin hän taipuisi kaksin kerroin kipunsa edessä. Nadihan ilme vääristyy, kyyneleet löytävät jälleen kasvoille. Armottomat purot silmäkulmissa. Ei tietä takaisin tiedostamattomuuteen. Totuus on tässä, vereslihalle revityssä sielussa. Sen sykkivässä ytimessä.

Äitiä siis pidetään kuin eläintä”, Nadiha kuiskaa ääni tuskasta raskaana. ”Hyvä.”
On Anatin vuoro tuntea pieni kivun vihlaisu sydämensä tienoilla. Anat tietää, että hänen sisarensa inhoaa Enessa Lenorieta aivan yhtä paljon kuin hän itsekin. Kaikilla kolmesta lapsista on omat syynsä. Anat vihaa siksi, että äiti käänsi hänelle selkänsä. Hän ei ollut tarpeeksi kiinnostava tai puhdas. Tai kenties Anat oli aina liian samanlainen.
Enhar vihaa edelleen, koska Enessan mielestä Enhar oli turha sekä hänen rakkautensa tiellä. Uhkakuva maisemassa. Enhar ei ole koskaan toipunut kaikesta siitä. Anat tietää, ettei Nadiha koskaan ymmärtänyt, miten paljon äidin suunnaton viha haavoitti Enharia.

Ja sitten on Nadiha. Äitinsä lempilapsi, kultaan kääritty ihme. Suvun jatkaja, Enessan omakuva. Se, jonka piti jatkaa elämää, johon Enessa olisi voinut jäädä. Nadiha ei vieläkään tiedä, miksi hänen äitinsä mieltyi juuri häneen. Nadiha oli lapsena osannut vain pelätä. Sitten pelkokin kuoli rauhan tieltä. Nadiha vain katsoi äitiä tämän silmiin ja tiesi, että äiti katsoi suoraan hänen ytimeensä. Näki kaiken. Kenties siksi Nadiha ei vieläkään pidä toisten silmiin katsomisesta.

Sinä et missään nimessä saa kertoa kenellekään siitä, mitä olet tämän illan aikana kuullut”, Anat lisää Nadihan hiljetessä.
Tietenkin”, Nadiha vastaa oitis. ”En oletettavasti edes Enharille tai isälle.”
Mitä kuvittelisit heidän sanovan? Minä olen rikkonut yhtä tärkeimmistä laeista perustamalla Beckan kanssa Linnut. Ei Varisten vastaisia järjestöjä saa olla olemassa. Sitä paitsi meidän on aina täytynyt olla hirvittävän varovaisia siitä, kenelle voimme kertoa. Meidän tavoitteemme voisi helposti sekoittua Musteviittojen kanssa, ja heihin emme ole koskaan olleet minkäänlaisessa yhteydessä.”

Nadihan ilme kirkastuu. ”Mikä tämän ryhmän ydintarkoitus on?”
Me löydämme totuuden musteesta. Ja puhtaudesta. Sitten, kun me tiedämme tarpeeksi, me sorramme Varisten ylivallan.”
Mahtipontista”, Nadiha huokaisee. ”Kerro minulle, Anat, miltä sinusta tuntui, kun katsoit äidin hautaa tietäen, että se on tyhjä?”
Varmasti paremmalta kuin isästä. Isä on edelleen täysin palasina. Hän ei ole vuosiin käynyt katsomassa äitiä, koska pelkää, että tämä on jo luhistunut pimeyteen.”

Nadiha tarttuu sisartaan ranteesta. Kasvoille palaa sama maaninen ilme, joka niillä on aina, kun Nadiha puhuu äidistään.
Käytkö sinä katsomassa äitiä? Tai Enhar? Saatteko te?” Jokaisen kysymyksen myötä Nadiha ymmärtää yhä vain paremmin, miksi Linnut on aikanaan perustettu. Eihän kansa tiedä lainkaan siitä, mitä Ietassa tapahtuu tai millaiset säännökset kahlitsevat siellä työskenteleviä. Täysin toisenlainen maailma valkoisten ovien takana.

Enhar ei käy koko kerroksessa, hän pelkää sitä kuollakseen. Minä puolestani käyn aina välillä, kun minun sallitaan. Vartiointi on hyvin tarkkaa”, Anat selventää.

Valinta jäädä koruntekijäksi painaa jälleen Nadihaa kohti pohjaa. Pohja ei ole vielä koskaan ollut lähelläkään, meri on loputtoman syvä. Nyt tuntuu siltä, että kivi alkaa lähestyä kohti maaliaan. Nadiha muistaa halunneensa jäädä koruntekijäksi toisin kuin muut sisarukset. Hän ei halunnut osaksi Ietan ilta-auringossa kimaltelevaa maailmaa. Vai oliko se hänen päätöksensä lainkaan? Oliko se sittenkin ollut äiti, joka oli toivonut tyttärestään itsensä jatkajaa? Tai kopiota.

Joka tapauksessa Nadiha on kantanut työnsä ylpeydellä. Yrittänyt olla ajattelematta sitä, mitä olisi voinut saada Ietassa. Palasen kamalasta totuudesta. Nyt se on hänellä joka tapauksessa. Mutta eihän se riitä. Nadiha ei vieläkään ole osa perhettään. Hän on pelkkä irrallinen pala, joka on vierinyt mäen alas. Muut palat jäivät ylös ja muodostivat omanlaisensa maailman. Nadiha on aina kuvitellut vievänsä äitinsä työn ylpeydellä eteenpäin. Nyt äidin palasta ei näy enää missään, se on himmennyt ja Nadiha on aivan yksin. Muut ovat muovautuneet omaksi kokonaisuudekseen, josta Nadiha on tietoisesti jättäytynyt pois. Se sattuu enemmän kuin tarpeeksi. Palasen reunat ovat hioutuneet teräviksi, mutta ne eivät satu sitä, joka yrittää koskettaa. Ne sattuvat palasta itseään.

Te kaikki muut olette siis aina tienneet.” Muuten se ei suostu tulemaan ulos. Nadiha ei osaa pukea sitä sen paremmin sanoiksi. Yksinäisyyttään, teräviä ja kipeitä reunojaan, jotka eivät enää salli hänen mahtua osaksi kokokuvaa.
Ennemmin tai myöhemmin kyllä”, Anat sanoo hiljaa. Hänen ylpeytensä on poissa. Pituus ja upea ulkonäkö on vain kuori. Sisällä Anat on jo kauan sitten nöyrtynyt. Hän ei ole ylpeä hiljaisuudestaan, ja kenties siksikin pyrkii nyt hyvittämään kaikkea sitä, mihin ei ole aiemmin pystynyt.

Lopulta toisistaan eriytyneet palaset poistuvat eteishallista. Toinen lukitsee oven perässään. Hetken he kulkevat täysin pimenneessä yössä, antavat katuvalojen levittää kelmeää hohdettaan jokaiselle mukulakiville. Anat pysyy loistavasti pystyssä korkeilla koroillaan. Nadiha vetää takkia tiukemmin ylleen, ettei kylmyys pääsisi luihin asti.

Kaduilla ei liiku juuri ketään. Kissa vilahtaa kulman takaa ja katoaa seuraavaan. Kylmä usva peittää osaa kaduista. Nadiha kävelee sisarensa rinnalla ja ajattelee kaikkea sitä, jota on saanut tietää. Maailma on niin hirvittävän suuri sitten kuitenkin.

Yhtäkkiä Anat pysähtyy. He ovat juuri ohittamassa Ietaa, sen lamppujen valaisemaa ulkoasua. Jykevää ja valkoista. Anat nappaa siskoaan hihasta kiinni ja vetää tämän lähemmäs itseään.

Oletko koskaan katsonut Korallitalon ikkunoihin?” Anat kysyy. Kenties nähnyt vilahduksia elämästä. Jos todella nostat katseesi, saatat nähdä heidät siellä. Menetetyt. Unohdetut. He, joiden annettiin mädäntyä.

Nadiha pudistaa pätäään. ”En niin tarkasti kuin olisi pitänyt. Sielläkö äiti on?”
Hiljempaa”, Anat kuiskaa.
Siellä siis.”
Vaalea pää nyökkää.

Sisarukset jatkavat matkaansa. Yöksi kylmennyt ilma on talven peruja, kevät ei ole vielä edennyt riittävän pitkälle suodakseen lämpöään öillekin. Pakkasen puolella ei kuitenkaan enää olla, joten kenelläkään ei ole oikeutta valittaa.

Lopulta Anat päättää kysyä vielä yhden kysymyksen. Pitkän yön jälkeen on virkistävää olla se, joka kysyy eikä aina se, joka saa vastata vaikkei oikeastaan omaa valtuuksia siihen.
Nadiha… Tekikö äiti sinulle koskaan mitään?”
Mitä sinä tarkoitat?”
Anat luo silmäyksen Nadihan alaruumiiseen ja irvistää. ”Kehollesi. Satuttiko hän sinua?”
Nadihan silmät suurenevat. Ilme kertoo Anatille vastauksen. Nadiha ei voisi valehdella vaikka tahtoisi. ”Variksen nimessä ei”, Nadiha sanoo ja Anat uskoo. Varikselle kiitos.

Olihan äiti pelottava, mutta ei hän sentään minuun fyysisesti käsiksi käynyt. Sellaisesta ei ollut koskaan pelkoa”, Nadiha vastaa ja hämmästyy siitä, että uskoo itseään. Hän ei koskaan pelännyt äidin nyrkkejä. Miksi hän olisi pelännyt, kun hän tiesi, että sanat olivat kuitenkin vahvempia?

Olen aina ollut niin tavattoman huolissani”, Anat myöntää lopulta. ”Niin huolissani, että olen paennut sitä kaikkea toisaalle, kun en ole voinut käsitellä sitä.”
Nadiha ymmärtää. Hänellä itselläänkin on paljon kaikkea sellaista kynsien alla, jota hän pakenee vielä kuollessaankin. Paperitaivaallakin hän vielä juoksisi karkuun itseään. ”Miten sinä ja Becka päädyitte perustamaan Linnut? Ja mistä moinen nimi?”

Nadiha alkaa juurruttaa itseään tähän iltaan. Totuttautua ajatukseen siitä, että äiti todella on yhä elossa ja maailma hengittää väärään suuntaan. Nadiha yrittää ymmärtää ensin sisartaan, sitten vasta maailmaa. He ovat lähestymässä kotia, keskustelunsa ehdotonta päätepistettä. Lenorien taloon ei tuotaisi yhtäkään kiellettyä ajatusta sisälle. Siksipä kirpeä ulkoilma saa kuulla kuultavansa vielä, kun he ovat ulkona eivätkä sisällä.

Minä ja Becka tapasimme sattumalta. Muistatko sen kesän äidin niin sanotun kuoleman jälkeen, kun vietin paljon aikaani Varjessa? Aluksi olin vain etsimässä sinulle koruaineksia, sitten aloin viipyä pitempiä aikoja. Siellä minä tapasin Beckan.”
Ja sen jälkeen tajusitte, että ajattelette samalla tavalla.”
Anat nyökkää. Nadiha erottaa lämmön hänen ilmeessään pimeässäkin. Siinä on jotakin vahvan intiimiä.

Sinä olet rakastunut häneen”, Nadiha sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen.
Anat päästää äänen, joka kuulostaa siltä, että hän tukehtuisi. ”Että kuinka?”
En ole hyvä tunteissa, mutta sinusta on aina ollut helppo lukea tiettyjä asioita.”
Voiko sellaisia asioita havaita?”
Et jäänyt kiinni silloin, kun katsoit häntä hetken liian pitkään tai kun lausuit hänen nimensä lämmöllä. Se oli sinun tapasi olla hänen lähellään. Pelokas, varautunut.”
Onko rakkaus sinusta pelkoa?”

Nadiha säpsähtää. ”En minä tiedä”, hän sanoo heti. Jos hän ajattelee liikaa, hän saa jälleen kerran juosta itseään kiinni. Tällaisia asioita ei kuulu miettiä.
Anat hymyilee ja huokaisee raskaasti. Huokaus on vuosien kipu. Kaikki ei pääse ulos kerralla, mutta nyt joku muukin sentään tietää. Nadihaan on sittenkin hyvä nojautua. ”En minä häntä rakasta sillä tavalla kuin sinä luulet. Beckaa on vain vaikeaa olla tarvitsematta sen jälkeen, kun hänet oppii tuntemaan.”
Hänellä on siis joku muu.”
On aina ollut. Joka kerta eri ihminen, mutta silti.”
Etkö sinä ole kateellinen? Minä olisin.” Nadiha nielaisee inhottavan tunteen alas. Se pistelee laskeutuessaan.

Olen tietenkin, mutta tiedän, ettei Beckaa voi saada ketään ikuisesti rakastamaan. Me olemme aina olleet ystäviä, ja uskon rakkauteni olevan pelkkää omistushalua. Minä tahdon pitää hänet ikuisesti vierelläni. En tahdo jakaa petiäni hänen kanssaan, ei se sitä ole. Haluan vain edes palasen siitä, mitä hän on.”

Nadiha ymmärtää. Becka on kuin tulta, joka poltti hänen käärönsä. Aivan oma lukunsa elämän kirjassa. Becka ei ole sellainen ihminen, jonka voisi unohtaa. Nadiha muistaa tavan, jolla Acantha Leigh oli jäänyt katsomaan Beckan perään. Olivatkohan ne kaksi koskaan menneet yhdessä illalliselle? Nadihasta ajatus on vähintäänkin hämmentävä.

Lopulta keskustelu ei enää jatku. Sisarukset eivät katso toisiaan, mutta he jakavat samat ajatukset. Nyt he kumpikin tietävät. Nadiha tulee kantamaan tätä iltaa ikuisesti mukanaan. Aika tulee näyttämään, onko se kirous vai siunaus.

Kiitos, että otit minut mukaasi”, Nadiha kuiskaa ja astelee kotinsa portaille. Anat seuraa perässä. Hän on päättänyt jäädä tänne vielä hetkeksi. Ietassa kaiken kantaminen tuntuu vielä raskaammalta.
Otan sinut seuraavallakin kerralla.”
Arvostan sitä.”

Nadiha avaa oven. He kumpikin astuvat sisään tietäen, että kaikki yön aikana koettu on jätettävä ulos öiseen sumuun. Keittiössä on valot. Kotiin on aina turvallista mennä, vaikka olisikin joutunut kannattelemaan maailman painoa välissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti