Tulisielu: luku 44

Luku 44: Ogre

Tyhjyyttä on vaikeampaa kuvailla kuin tunteita. Tyhjyys ei ole pelkkää ilmaa keskellä ei mitään, se on paikka. Ja siellä on useita surun mentäviä reikiä, joihin voi kadottaa itsensä, jos ei ole tarpeeksi tarkkana.

Ogre ei enää tiedä, missä niistä rei’istä on. Hän on kiertänyt ne kaikki läpi, tuntenut jokaisen tunteen tai jättänyt tuntematta. Sama se. Hän ei enää tunne pelkoa, hän on muuttunut siksi. Hän näyttää enemmän kuolleelta kuin elävältä, hänen pahin pelkonsa on asettunut häneen asumaan.

Uusi ympäristö korostaa kaikkea sitä huonoa, jota hänestä löytyy. Ogre kestäisi usvastasyntyneiden uudet, inhoon peittyneet ilmeet, jos auringonvalo ei heittäisi keltaista keilaansa samoille kasvoille. Ogre ei siedä sen valoa ihollaan, vaikka tiedostaa olevansa lähes kokonaan vastuussa siitä, että taivaalla loistaa nykyään pelkästään Aurinko.

Kuun puuttuminen ei pelkästään tee hänen pelostaan – kuolemasta, kuolevaisuudesta – totta. Se myös palauttaa hänet lähes suoraan vanhoihin hetkiin, inhottavan tarkkoihin muistoihin aikojen alussa, jolloin Kuu valitsi hänet omakseen. Kaiken sen muistaminen tuntuu väärältä auringonvalon alla, aivan kuin hänen muistonsa olisivat täysin kiellettyjä. Hän ei tahdo ajatella Kuuta enää, sillä ei ole mitään merkitystä hänen kuolevaisen sielunsa elämässä. Hän ei tarvitse Kuuta.

Ja tarvitsemiseenhan se kaikki aina perustui, pelkkään naurettavaan tarpeeseen jostakusta toisesta, joka piti Ogren elämää käsissään hänen puolestaan. Kuu huolehti aina voimillaan, etteivät Ogren siivet tippuisi. Oli aina Kuun henkilökohtainen tehtävä estää Ogren joutuminen Lasiaan. Olento, joka oli luonut Lasian rangaistukseksi itsekkäille ja julmille olennolle, piti itse suojissaan kaikkein itsekkäintä olentoa.

Ogre ei kuitenkaan osaa tuntea pienintäkään syyllisyyttä omasta itsekkäästä toiminnastaan. Se on hänen silmissään ollut aina täysin oikeutettua, aivan kuin elämä olisi hänelle paljon arvokkaampaa kuin kenellekään muulle. Elämä hänen rakastamassaan Avarissa on aina ollut hänelle suurempaa ja tärkeämpää kuin mikään, se jättää jälkeensä muiden olentojen tarpeet ja halut. Ja ennen kaikkea, Kuu antoi itsensä kulua loppuun ennen kuin puuttui Ogren tekoihin. Itsekkyyttä ei voi parantaa, pelkoa voi.

Tosin myöhäistä siihen on enää puuttua. Kuuta ei ole olemassa, ja Ogre on nyt tiukasti kiedottu pelkoonsa ja maailmaan, jota joskus rakasti. Auringonvalon sävyttämä, oranssin- ja kullanhohtoinen Avar ei ole hänelle autuus, siitä puuttuu kaikki kuunvalon suoma. Usvapolku ei ole enää usvapolku, mikään ei tunnu oikealta. Vääryyttä näkyy jokaisessa pienessäkin valonpilkahduksessa ja maahan tippuvassa, vihreässä lehdessä.

Ogren elämä on jatkunut vaiheittain Kuun kuoleman jälkeen. Ensimmäisenä tuli luonnollisestikin pelko. Se täytti ruumiin jokaisen osan ja teki kaikesta sietämätöntä. Hengityselimet olivat täynnä mustia matoja, jotka suuntasivat syvemmälle Ogren sisään, sisäelimien ympärille alkaen syödä jokaista elintoimintoa pois. Siltä pelon vastaanottaminen tuntui. Kuhisevia matoja hänen sisällään, niitä ei saanut pois, ne piti hyväksyä samalla, kun ne nakersivat viimeistä sisäelintä.

Kun matovaihe oli ohi, Ogren oli aika kokea murskaavan pelon vaihe. Se lähestyi häntä ylhäältä, peitti kaiken alleen. Hän ei enää muistanut nimeään, Kuun olemassaoloa tai usvastasyntyneitä, hän muisti vain sen, että kuolema odottaisi häntä yhdessä niistä rei’istä, jotka oli sijoitettu tyhjyyden eteisaulaan.

Pelon vaiheita on useita, ja Ogre kävi ensimmäisinä päivinä ja illan jälkeisinä pimeinä hetkinä läpi niistä jokaisen. Niiden jälkeen hän asettui pysyvästi sellaiseen metsän kolkkaan, jossa oli harvoin edes käynyt. Kuulammen viereinen, sankka metsäkaistale suojeli häntä muiden usvastasyntyneiden syytöksiltä, muttei omien pelkotilojen luomilta kauhukuvilta.

Ja nyt, ajan kulkuun väistämättä jo tottuneena – tai turtuneena – Ogre ei voi enää muuta kuin hyväksyä pilatun maailman ympärillään. Kuolemaa hän ei kykene koskaan hyväksymään, mutta nyt, kun Kuun menosta on kulunut jo tarpeeksi aikaa, Ogre on jo turtunut omaan kuolevaisuuteensa. Se ahdistaa, mutta se ei saa häntä itkemään hysteerisenä ja huutamaan vailla tietoa siitä, mitä näkee tai kokee. Siinä tilassa Ogre ei hallinnut tunteitaan. Hän muuttui tunteikseen.

Sielulintuja hän näkee edelleen. Aina satunnaisin väliajoin, kun hän uskaltautuu muiden usvastasyntyneiden luo, hän näkee isoissa joukoissa linnun kalloja ja luisevia siipiä. Mieli muistaa, että kyseessä on ainoastaan pelon aiheuttama harhakuva, keho ei. Keho pakenee paikalta ja palaa tuttuun tärinäänsä.

Nyt, kun usvastasyntyneet ovat palanneet Lasiasta takaisin Avariin, Ogre tuntee olonsa surkeammaksi kuin koskaan. Muiden onni ei ole häneltä pois, kyse ei ole siitä. Hän on vain ollut riittävän kauan erossa vanhoista, suoraan aikojen alkuun hänet takaisin heittävistä kasvoista. Pelkkä vilkaisukin Ianosiin tai Melitasiin saa hänet muistamaan jokaisen vanhoina aikoina tapahtuneen asian, jota kukaan ei enää uudella kielellä vaivaudu sanomaan. Kun on ollut vanhimpana Avarissa, ei osaa enää suhtautua siihen, että hänen kanssaan maailmaan syntyneet olennot enää palaisivat.

Heidän mukanaan palaavat muistotkin. Niiden sekalaisessa pinossa on päällimmäisenä se yö, jolloin hän ja Kuu ottivat ensimmäisen väärän, yhteisen askeleensa.

* * *

Taivas hehkuu purppuraa ja indigonsinistä. Niiden leikkauspisteessä väri sekoittuu tuhanneksi eri sävyksi, muokkaa ympäristön yhdeksi upeaksi väriloiston jatkumoksi. Maailma avautuu heidän yläpuolelleen kauniina ja riipaisevan todellisena. Heidän ja taivaan välillä ei ole rajoja, purppurakaistale voisi koska tahansa kurottaa alemmas ja sipaista heidän hiuksiaan.

Metsäkaistale on usvan peittämä. Tiivistyneet pisarat täplittävät puiden lehtiä ja saavat puut näyttämään usvan suojelemilta. Kun puuton kaistale alkaa, taivas suorastaan hyökkää heidän iholleen, niin lähellä se tuntuu olevan.

Kuu on vielä inhimillinen, usvastasyntyneen kaltainen. Hänen kasvonsa ovat kuulaat ja inhonsa puhdas ja vaalea. Hopeanhohtoinen. Silmissä loistaa kaikki se valo, josta maailma saa elämänsä. Kulmat ovat tummat ja kaartuvat symmetrisinä silmien ylle. Pitkät, suorat ja syvänmustat hiukset soljuvat silkin lailla selkään asti.

Kuu on pitkä ja upea. Hänen olemuksensa on harteikas ja aistikkaalla tavalla miehekäs taittamatta kuitenkaan liikaa syvään maskuliinisuuteen. Kuu näyttää täydelliseltä olennolta.

Hänen rinnallaan on se kaunein, se pahin virhe, jonka Kuu aikoo antaa tapahtua. Sillä on vielä lyhyet mustavalkoiset hiukset ja keltaiset silmät, joista näkee, että se tietää. Se on tehnyt mielessään jo tuhansia siirtoja ja aikoo pistää ne kaikki Kuun syyksi.

Kuu antaa sen tehdä niin. Sillä on jo valta hänestä, vaikka heidän kehonsa eivät ole vielä koskettaneet toisiaan eivätkä mielet hiponeet sitä täydellisen yhteyden tilaa, johon he vielä tulevat pääsemään. Uusi tunne on Kuulle kipinöivä ja yhtä värikäs kuin purppuran ja indigon taivaalle luoma kaistale. Kuu aikoo ottaa tunteesta kaiken irti, tuntea sen loppuun kunnes siitä huomaa, että se on todella käytetty niin tarkasti kuin vain mahdollista. Kuu tahtoo rakastaa.

Ja se toinen antaa hänen tehdä niin. Se tulee vapaasta tahdostaan lähemmäs Kuuta, kun tämä ottaa ensimmäisen merkitsevän askeleen. Se on puhunut Kuulle jo kaikesta, Kuu on kuunnellut ja tiennyt jo silloin, että sen toisen olemassaolo muuttuisi hänen ainoaksi pakkomielteekseen. Rakkaammaksi kuin Avar, usva tai mikään maailmassa. Kun rakkautta tuntee, sitä lakkaa hetkeksi muistamasta, kuka on tai miksi on. Sitä muuttuu tunteeksi, jota ei kuvitellut koskaan tuntevansa. Siksi rakkaus on yhtä pelottavaa kuin viha, eikä missään nimessä sen vastakohta.

Kuu painaa huulensa sen toisen omia vasten ja tietää, että olemassaolo on merkityksellistä vain niin. Hänen oma persoonallisuutensa häviää tunteen alle, tahto ja auktoriteetti syöpyvät suurempansa tieltä. Kuu tietää jo silloin, miten hänelle tulee käymään, mutta se ei haittaa häntä, onhan tunne saanut jo syövyttää kaiken muun pois.

* * *

Ogre on jo liian tyhjä tunteakseen surua sen yön muistosta. Hän ei koskaan sanonut Kuulle rakastavansa tätä, sillä ei koskaan tuntenut mitään muuta kuin himoa. Rakkautta hänen sydämensä ei Kuun syleilyssä tunnistanut, ei ottanut omakseen.

Ja nyt Ogre istuu samaisella metsäkaistaleen jälkeen löytyvällä pienellä aukiolla. Pimeä hetki on jo saapunut, ainoastaan soihdun liekki valaisee hänen ajatuksiaan pimeässä. Ogre tietää, ettei voisi olla siellä päivällä. Vaaleansininen, auringonvalossa kylpevä taivas ei kurottaisi käsiään hänelle samalla tavalla kuin menneiden aikojen purppuran ja indigon sävyttämä.

Yllätyksekseen Ogre huomaa, ettei hän ole yksin. Pimeässä muut aistit terävöityvät, kuulo kertoo heti lähestyvistä askeleista. Uusien jalkojen askelluksesta päätellen tulijalla ei ole turhaa kiirettä, tämä käyskentelee tasaisin askelin. Ogre ei vaivaudu osoittamaan tulijaa soihdullaan, tämä osaisi tulla hänen luokseen muutenkin.

”Ogre, anteeksi, että minä tulen vasta nyt”, kuuluu matala, rikottu ääni, johon Ogre ei osaa nopeasti yhdistää kasvoja. Hän ei muista enää vanhan maailman olentoja. Kun tulija askeltaa hänen vierelleen, hän tunnistaa vaalean kiharapilven ja ruskeat silmät. Koristeellinen viitta ja kaapu sen alla ovat tulleet jälkikäteen, samoin terävyys laihoilla kasvoilla.

”Melitas”, Ogre vastaa sävyttömästi. Hän ei ole ennen Auringon syntyäkään ollut erityisemmin tekemisissä tämän miehen kanssa. Hän muistaa lähinnä kaikki ne vihaiset huudot ja aggressiivisen ruumiillisen kielen, jota Melitas jakoi ympärilleen ollessaan syytettynä Auringon synnystä. Ogrea ei harmita, että Melitas joutui vastuuseen kaikesta siitä. Häntä ei ahdista edes se, että Melitas seisoo hänen vierellään tietäen nyt tasan tarkkaan, että Ogre oli aikanaan vaikuttanut Auringon syntyyn itsekkyydellään. Melitasin olemuksesta ei kohdistu häneen minkäänlaista uhkaa, hän kykenee seisomaan entinen arvokkuutensa kruununa otsallaan.

”Olen ymmärtänyt, että sinä olet sulkeutunut kuoreesi.” Pelastusyritys? Äänessä on liikaa toivoa. Sen tunteen Ogre on jo unohtanut.

Olkienkohautus. Hetki hiljaisuutta, kuluvia sekunteja. Juoksisivat nopeammin.

”Tiedän nyt paremmin osuudestasi kaikkeen. Siksikö sinä eristäydyt tällä tavoin?”

”Siksikin.” Ogre ei jaksa ajatella asiaa, eikä varsinkaan perustella sitä Melitasille, joka ei liity häneen millään tavalla. Hänen ei tarvitse saada kuulla.

”Tiedätkö, minusta sinä toimit väärin.” Moralisoijakin vielä. ”Nyt, kun olen saanut muistoni takaisin, en osaa enää nähdä sinua muussa valossa kuin surun ja ahdistuksen. Tule pois sieltä, sinä ansaitset parempaa.”

Ogre kohauttaa jälleen harteitaan. ”Kukaan muu tuskin ajattelee niin.”

”Ajatteletko sinä niin?”

Ogre ei vastaa. Hän harvoin enää ajattelee mitään, tyhjyyden aula pyörii hänen silmäluomiensa alla. Aulassa on kuvia lintujen kalloista.

Ogrelta kestää hetki ymmärtää, että Melitas jatkaa puolustuspuhettaan vielä. Tämä kertoo vielä, ettei halua Ogren vaipuvan samanlaiseen unohdukseen, jossa hän oli itse viettänyt useita satoja kuunkiertoja. Vaikka hänen unohduksessaan olikin kyse rangaistuksesta, hänen mielestään eksynyt sielukin voi päätyä samanlaiseen tilaan. Unohtaa tunteet ja merkitykset, kadota epätoivon ja pelon maailmaan.

Melitas taitaa lisätä vielä, että hän todella ymmärtää, millaista on seisoa altavastaajan asemassa. Hän voisi yrittää auttaa siitä leimasta pääsemisessä. Miksi Ogre haluaisi ripotella mitään pois harteiltaan? Jos muut haluavat pitää häntä syyllisenä kaikkeen, hän antaa heidän mieluusti ajatella niin. Antoihan hän samaisten olentojen pitää itseään johtajanakin. Leima kuin leima.

”Ogre, yritän tässä sanoa sinulle, ettet sinä ole yksin. Minä jaan tuntemuksesi. Kuu ei olisi halunnut, että sinulle käy näin. Hän ei olisi koskaan halunnut sinun hiipuvan.” Melitas siis tietää jo siitäkin. Sanat leviävät sairauden lailla, ne mädättävät kaiken. Kuusta puhuminen ei aiheuta Ogressa enää mitään. Muistoja on olemassa, mutta Kuu ja Ogre olivat samassa lauseessa valovuosia sitten. Se ei ole enää todellista.

Melitasin sanat katoavat tuuleen, se vie ne mukanaan ja kuiskaa ne jossakin jonkun toisen korvaan. Joku muu voisi saadakin niistä irti sen kaiken lohdun, joka niihin on kätketty. Ogre on jo kaiken sen ulottumattomissa.

Hän seisoo tyhjyyden aulassa, katsoo eteensä avautuvia reikiä ja ymmärtää, että ne reiät olisivat voineet olla joskus ovia, jos hän olisi herännyt siihen tosiasiaan aiemmin. Nyt reiät ovat vain reikiä, niistä ei pääse enää sisälle. Ovet eivät aukea.

Hän on eksynyt jo aulassa.