Tulisielu: luku 10

Luku 10: Syytösten aamunkoitto

Niar on ensimmäinen, joka huomaa sen. Siipien havina on erilaista kuin yhdelläkään päiväkulkijalla. Niar tuntee jokaisen päiväkulkijan jo, ja hänen ylleen nouseen henkilön siipien liikehdintä on erilaista kuin yhdelläkään heistä. Paljon sulavampaa, luonnostaan kaunista. Niar tuntee henkensä salpautuvan, kun hän näkee henkilön laskeutuvan eteensä.

Hän tietää heti, kuka henkilö on. Valkoisen- ja mustankirjavat hiukset kimaltelevat nousevan Auringon valossa, keltaiset silmät ovat intensiivisemmät kuin yksikään Niarin koskaan kohtaama silmäpari. Ogre. Yksi ensimmäisistä usvastasyntyneistä, koko kansan rakastama olento. Niar on kuullut ainoastaan puheita Ogresta, mutta nyt, kun tämä seisoo elävänä hänen edessään, hän ymmärtää todella puheiden merkityksen. Ogre on upea. Ei pelkästään ulkonäöltään vaan myös koko olemukseltaan. Häntä tarvitsee vain katsoa, ja tuntee jo kyynelten kihoavan silmiin ja sydämen hakkaavan. Hän uhkuu sellaista syvempää ja vanhaa voimaa, jollaista yhdessäkään muussa usvastasyntyneessä ei enää ole.

Niar vihaa reaktiotaan. Hän tahtoisi kumartaa tai kääntää selkänsä, muttei kykene tekemään mitään. Jokainen Kainin Ogresta sanoma ajatus palaa hänen mieleensä, mutta mitä pitempään Niar katsoo Ogren keltaisia silmiä, sitä vähemmän hän tahtoo muistella Kainin ajatuksia. Ne lakkaavat merkitsemästä. Jokainen paha sana Ogresta katoaa hänen hohteeseensa. Ensimmäistä kertaa Niar on kiitollinen siitä, ettei ole yökulkija. Hän ei kestäisi katsella tällaisen olennon liikehdintää yöstä toiseen.

Kun Ogre hymyilee ja avaa suunsa puhuakseen, Niar tuntee kaiken pahan katoavan sydämestään. Pitkään aikaan hänestä ei ole tuntunut yhtä puhtaalta.

”Tervehdys, Niar”, Ogre sanoo, ja Niar ymmärtää hänen äänensä yhtä kauniiksi kuin ulkomuotonsakin. ”Minun ei kuuluisi olla täällä nyt, eihän?”

Niar muistaa kaiken, mitä on ajatellut Ogresta. Kaiken sen katkeruuden, kaikki ne muunnellut totuudet. Hän ei saa sanaakaan suustaan.

Ogre naurahtaa Niarin reaktiolle. Hänen on täytynyt elää tarpeeksi kauan tottuakseen sellaiseen. ”Älä huoli, minä en piinaa sinua kauaa. Olen täällä puhuakseni kaikille päiväkulkijoille.” Niar onnistuu nyökkäämään vastaukseksi.

”Tahdon kuitenkin puhua ensin suoraan sinulle”, Ogre sanoo, eikä Niar keksi yhtäkään syytä, miksi kaikkien rakastama usvastasyntynyt puhuisi suoraan hänelle. Tai keksii, keksii muutamankin, mutta katkaisee ajatuksen ja keskittyy Ogren puheeseen.

”En tiedä, onko sinulla kykyä havaita sitä, mutta kuunvalolle on tapahtunut iso muutos”, Ogre sanoo. Hänen sanansa voisivat toisille korville olla suuri loukkaus, mutta Niar on kuullut pahempaakin. On ymmärrettävää olettaa, ettei Niar kykene tuntemaan asioita samalla tavoin kuin muut. Hän ei ole usvastasyntynyt.

Yllätyksekseen Niar huomaa nyökkäävänsä. Nyökkäys on arka, ja hän toteaa vetävänsä aran ja hämmästyneen miehen roolinsa loppuun asti. Ajatella ehtii jälkikäteenkin.

”Eikä sinulla ole ajatustakaan, mistä moinen voisi johtua?”

”Te syytätte minua”, Niar toteaa katsellen jalkoihinsa. Hän on huomannut muiden tekevän hämillään niin, ja ominut eleen itselleen. ”Voin vannoa teille, että vaikka olen moisen ilmiön havainnut, en ole syyllinen siihen.” Sen hän sanoo sydämestään, tarkoittaen sitä suurimmaksi osaksi. Hän ei ole tehnyt Kuulle mitään, ei ainakaan suoraan.

”Uskon sinua”, Ogre vastaa hymyillen tavalla, joka kertoo Niarille, että hän tarkoittaa sanomaansa. Niar on oppinut tunnistamaan eleitä hyvin, hän voisi väittää itseään hyväksikin tunteiden tulkitsijaksi.

”Entä oma epäilynne?”

Ogre naurahtaa jälleen. Hän näyttää edelleen yhtä upealta ilo kasvoillaan. ”Huomasit siis, ettei ensimmäinen kysymys ollut lähtöisin minulta itseltäni?”

Niar nyökkää jälleen. Hän ei enää välitä arasta roolistaan, hän on siirtynyt jo seuraavaan. Tämä tuntuu varmemmalta, huomattavasti helpommalta lähestymistavalta.

”Epäilen vahvasti, että teillä on riittävästi kokemusta ja älyä siihen, että tunnistatte totuuden sen nähdessänne. Minä en ole syyllinen tapahtumiin, enkä liiemmin tiedä niiden kulusta. Tiedän vain sen, mitä tunnen. Ja minä tunnen kuunvalon vähentyneen.”

Suru käväisee Ogren kasvoilla. Se ei sovi niille lainkaan. ”Niin”, hän sanoo hiljaa. ”Se todella on vähentynyt, jos jopa päiväkulkijat tuntevat sen.” Hän sanoo sanat enemmän itselleen kuin Niarille, ja hetken Niar huomaa, miten hänen katseensa siirtyy ajattomuuteen. Ogre on hetken mielensä sisällä, miettii jotakin sellaista, jota ei aio sanoa ääneen. Niaria huvittaa. Häntä naurattaa tietää, mitä Ogre ajattelee.

”Minun täytyy saada kaikki päiväkulkijat samaan paikkaan. Keskimmäinen portti kävisi”, Ogre ilmoittaa. Hänen katseensa palaa tähän maailmaan, muttei tunnu vieläkään rauhoittuneen. Niar huomaa, ettei Ogre pidä siitä, miltä Avarissa näyttää päivänvalossa. Päivänvalohan on kuitenkin kaiken pahan keskittymä. Päiväkulkijat eivät vain enää mieti sitä.

* * *

Kaikki näyttää Zenithin silmissä niin järjestetyltä, ettei hän voi muuta kuin tuijottaa. Hän näkee Ogren lepattavan kauniilla siivillään keskimmäisen portin yläpuolella. Hän tietää myös toisen totuuden tapahtumista – sen, miten Ogre oli samaisen aamun valjetessa puhutellut Niaria. Tapahtuma tuntuu Zenithistä niin teeskennellyltä, ettei hän osaa edes iloita siitä, että näkee Ogren ensimmäistä kertaa.

Myyttinen Ogre on juuri niin upea kuin Zenith on kuullutkin. Hän on pitkässä, tuulessa heilahtelevassa laahuksessaan niin majesteettinen näky, että jopa Zenith menee sanattomaksi. Siltikin hän pakottaa itsensä muistamaan, mitä Niar on kertonut Kainin ajatelleen Ogresta. Sellaiset ajatukset eivät voi syntyä tyhjästä. Äkkiä Ogre ei näytäkään yhtä kauniilta.

Kerrotaan, että Ogre on luopunut maallisista käsitteistä, kuten sukupuolestaan, jo aikoja sitten. Sellaiset määritelmät eivät sovi häneen lainkaan, sillä hän on ikuinen, täydellinen luomus, jota itse Kuukin vaalisi aikojen loppuun saakka. Mikään ei ole täydellistä, Zenith sanoo itselleen ajatuksissaan. Hän pakottaa isoveljensä kuvan mieleensä, jotta sydän ei hakkaisi, kun Ogre alkaa puhua. Kaunis lumous on särjettävä.

”Olen tullut keskuuteenne tuomaan uutisen, jonka tekin varmasti jo olette sisimmässänne aavistaneet.” Ogre pitää harkitun tauon. Hänestä huomaa, että hän on tottunut puhumaan suurelle yleisölle. Yksikään päiväkulkija ei sano mitään. ”Kuunvalo on vähenemässä. Kuun läsnäolo ei tunnu Avarissa enää samalla tavalla, hänen rakkautensa ei ylety meihin enää yhtä vahvasti.” Viimeisten sanojen kohdalla Ogren ääni murtuu hieman. Vain niin vähän, että Zenith ehtii kuulla sen.

Nyt päiväkulkijat eivät enää malta olla hiljaa. He kuiskivat toistensa korviin, osa huutaa jo ääneenkin. Muutama väittää Ogren syyttävän heitä, toiset katsovat väittäjiä kauhuissaan. Zenith näkee muutamien metrien päässä äitinsä, jolla on yhtä tutkiva ilme kuin tyttärellään. Ogre puhuu vielä muutamia minuutteja, kertoo tapahtumasta ajallisesti. Mitään Zenithille uutta tietoa ei tule. Ei muuta kuin se, että Ogren ääni on koko lopun aikaa omituisen etäinen, aivan kuin hän eristäisi itsensä tapahtumasta pystyäkseen puhumaan siitä. Zenith miettii, mistä se voi johtua.

Kun Ogre on viimein laskeutunut suurilla siivillään Marmoreaan, alkaa kaaos.

Zenith lentää mahdollisimman nopeasti takaisin punaiselle järvelle. Hänellä on muutamia minuutteja aikaa olla yksin ja sulatella asioita päässään, ennen kuin joko Niar tai hänen äitinsä saavuttaa hänet. Suunnitelma kehittyy lähes valmiiksi Zenithin mielessä. Xanderin tapaaminen salaa vain vahvisti sitä, ja Ogren ilmestyminen viimeisteli sen. Zenith tietää tismalleen, mitä tehdä, eikä ajatus lämmitä häntä lainkaan.