Tulisielu: luku 43

Luku 43: Xander

Jonakin kauniina aamuna sinä tulisit ja tekisit maailmasta täyden, tekisit jokaisesta aamusta merkityksekkään ja antaisit elämälleni kirkkaamman valon kuin Aurinko koskaan pystyisi antamaan.

* * *

Xanderille rakkaus on aina ollut se suurin tunne, se ensimmäinen oven raotus, joka myöhemmin avasi koko oven apposelleen. Ensin se riisui lasit ja maskin hänen kasvoiltaan, sitten piirsi haparoivan hymyn hänen kasvoilleen ja lopulta päästi naurun ulos vankilastaan.

Hänen elämästään ei koskaan pitänyt tulla rakkaustarinaa. Osittain siitä ei tullutkaan. Hänellä oli myös muita arvoja – maailma oli tuhoutumassa, ystävyys muihin usvastasyntyneisiin oli syntynyt ja vanhat haaveet kihisivät pinnan alla. Se kaikki oli todellista, mutta niin oli rakkauskin.

Xander on elänyt Auringon todellisuudessa jo tarpeeksi pitkään tottuakseen vääränlaiseen valoon ihollaan. Hän ei vielä nauti siitä, mutta se tuntuu joka aamu hivenen siedettävämmältä. Muutkin hänen ympärillään tottuvat hiljalleen, ja se lisää hyvää oloa. Päivä kerrallaan, pimeys siinä aamujen välissä. Vain pimeinä hetkinä Xander antaa itsensä vaipua hetkeksi epätoivoon ja itkeä kaikkea sitä, joka on menetetty. Eli on Lasiassa, tilapäisesti mutta silti liian usean kilometrin päässä hänestä. Kuun maailma on poissa, kuunvalo ei enää koskaan piirrä reittiään hänen iholleen. Tuli hohkaa kasvoille hänen istuessaan punaisen järven rannalla. Hän istuu siellä, vaikka lupasi joskus itselleen, ettei koskaan enää menisi sinne. Siitä hetkestä ei ole kauaakaan aikaa, mutta hänestä tuntuu, että hän on kuoriutunut kotelostaan useita kertoja sen jälkeen.

Ja maailma muuttuu, niin hänkin. Piinaavan hitaasti. Aivoja ei valaise euforia vaan heikko liekki, joka ei riitä sytyttämään Xanderin sisintä tuleen. Usvastasyntyneet ovat olleet hänelle kiitollisia kaikesta, Zenith on kannustanut ja jopa Niar on virnistänyt hänelle ohimennen. Liv ei enää puhu, ja Iscario säpsähtää joka kerta, kun kävelee usvapolulla hänen ohitseen. Siinä pitäisi olla aineksia onneen.

Siitä kaikesta puuttuu jotakin. Ydin on poissa, polttavin ja tärkein tunne kieppuu yksinäisenä häkissään eikä tule vapautetuksi. Eli Eli Eli, hän ei ole täällä. Xanderin sydän vääntyy joka pimeyden hetki, ottaa uusia, toinen toistaan irvokkaampia muotoja liekin muodostaessa sille ruman varjon järven ylle.

Näennäinen toivo kuplii yhä silloin tällöin Xanderin sisässä. Niinä harvoina hetkinä, kun hän antaa sen syödä muut tunteet pois, hän tuntee olonsa tyhjemmäksi kuin koskaan.

* * *

Kaikki tulee joskus loppuunsa. Odotuskin.

Sinä eräänä tavallisena, Auringon valaisemana aamuna taivas täyttyy valosta. Sinä aamuna Xander tietää, että hänen käsityksensä aamusta ei koskaan tule olemaan sama. Hän tulee vastedes rakastamaan auringonvaloa, joka sirottuu hänen entisen Marmorean portin reunalla sijaitsevaan nukkumapaikkaansa.

Jokainen Lasiassa joskus astellut laskeutuu alas. Isä, äiti, Melitas, tuhansia tuntemattomia kasvoja. Eri näköisiä, muotoisia ja värisiä usvastasyntyneitä. Kaikki valon ympäröimiä. Xanderin elämä siirtyy lopullisesti vaiheeseen rakkaustarina, kun hän huomaa Elin pienen, miltei heiveröisen kehon leijuvan alas, lähelle entistä Kuun temppeliä. Eli ei tietenkään loista Auringon suomaa valoa sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta Xanderin silmissä valo miltei rikkoo näkökentän.

Tärkein tunne pääsee vapaaksi vankilastaan, puiset kalterit palavat sen tieltä. Se pistää Xanderin juoksemaan kovempaa kuin hän olisi koskaan kuvitellut osaavansa juosta. Siivilläkään hän ei juoksisi yhtä nopeasti. Ympäristö muuttuu hänen ympärillään, havumetsä muuttuu lehtimetsäksi ja joki alkaa seurata häntä. Se laajenee, mitä lähemmäs hän pääsee Kuun temppeliä. Nopeammin ja nopeammin, ilmavirta repii korvia rikki ja sattuu silmiin. Hän juoksee ja juoksee, kunnes näkee maassa lyhistyneenä kaiken valon hänen pienessä maailmassaan.

Eli. Eli on täällä. Xanderin juoksu pysähtyy, eikä hän edes huomaa huohottavansa. Hän kumartuu maassa makaavan Elin luo, luulee tämän satuttaneen itsensä tippuessaan taivaalta. Tuossa täydellisessä olennossa ei kuitenkaan ole mitään vikaa, ei pienintäkään haavaa hennossa ruumiissaan. Onni kuplii Xanderin sisällä, se muuttaa joka sekunti muotoaan ja muuttuu pian kyyneliksi, jotka tippuvat kiteiden lailla hänen rinnalleen. Eli ei ole muuttunut, vaikka hän on käynyt laihemmaksi ja hänen silmänsä ovat muuttuneet väsyneemmiksi. Eli on yhä Eli. Hänen sydämensä hymyilee Xanderille, ja onni räjähtää Xanderin sisällä. Kaikki valo maailmassa on heidän.