Luku 24: Tulenpunaista
Zenith
on ainan ollut ylpeä kyvystään organisoida asioita. Hän on aina
pitänyt suuresti siitä, kuinka hyvin osaa järjestää elämänsä
ja arvonsa.
Nyt, kun hän vaeltaa vielä itselleen tuntemattoman ajankin päästä
Lasiassa, kaikki se tuntuu menettävän
askel askeleelta merkitystään. Miksi hän ei koskaan lentänyt
siivillään enemmän? Kiertänyt taivasta, kun se vielä oli
mahdollista?
Lasia
on pelkkää epätoivoa, yhtä suurta rangaistusta siitä, mitä
usvastasyntyneet ovat tehneet. Totuus pyörii ajatuksena Zenithin
mielessä, mutta se jää irralliseksi kaikesta muusta. Se on pelkkä
sana, eikä se muuttuisi miksikään muuksi täällä.
Mutta
Zenith ei osaa tuntea pahinta
epätoivoa. Hänen päättäväisyytensä loistaa tulen lailla kaiken
sen sinisyyden ja harmauden keskellä. Vaikka kaikki Lasiassa
pyrkiikin heikentämään hänen valonsa ja tekemään hänen
päättäväisyydestään pelkän varjon, Zenith pitää kaikin
keinoin kiinni siitä, mitä hänellä on jäljellä. Hän painaa
paljaat jalkansa tiukasti kiinni Lasian kylmään, lumen peittämään
maahan ja keskittyy siihen, mitä hän on.
Hän
on punatukkainen nainen vailla siipiä, mutta silti yhtä olemassa
kuin olisi Avarissakin. Hänellä on edelleen yhtä suuri tahto saada
selville, mitä maailmalle tapahtuu. Jokainen Lasiassa vietetty
sekunti todistaa hänelle, että hänen on saatava selville totuus
Kuun heikkenemisestä. Jos Kuu heikkenee ja kohtaa loppunsa, Zenith
uskoo kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin Lasia. Hengettömäksi,
kylmäksi. Kuolleeksi.
Totuus Zenithistä itsestään on
monimuotoisempi. Hän ei tahdo ainoastaan selvittää, miksi Kuu
heikkenee. Hän tahtoo myös tutkia, onko olemassa muuta elämää
kuin elämä Kuusta. Niarin mukaan on. Taivaankappaleita on kaksi.
Jos Kuun heikkenemistä ei voi estää, voiko Avarin pelastaa muin
keinoin? Voisiko Aurinko auttaa?
Zenith
aikoo puhua Auringolle suoraan. Se ei voi tapahtua nyt, ei, kun hänen
jalkansa käyvät Lasian maalla. Hänen on ensin löydettävä
veljensä ja kuultava tätä. Vasta sen jälkeen hän uskoo olevansa
valmis Auringon kohtaamiseen.
Kun
Zenith pääsee syvemmälle metsään, hän huomaa pienen jäätyneen
puron. Veden näkeminen nostattaa hänen sisälleen tunteen, jota hän
ei ole koskaan aikaisemmin havainnut. Hän ei osaa nimetä sitä.
Ikävä.
Se
on syvää, vahvaa ikävää kaikkea sitä kohtaan, jota hänellä
joskus oli. Hän, joka ei koskaan osannut arvostaa hänellekin
annettua Avaria, tuntee nyt pistoja kehossaan silkasta ikävästä.
Hänen on pakko muistuttaa itselleen,
että hän on täällä vain käymässä. Hänestä tulisi
ensimmäinen usvastasyntynyt Lasiassa, joka on siellä pelkästään
suurempaa tehtävää suorittamassa. Hän ei kuulu sinne, ei, vaikka
jokainen Avarissa varmasti uskoo niin. Mitä he tällä hetkellä
mahtavatkaan puhua hänestä? Zenithistä, pahasta ja julmasta
Zenithistä, jonka kaikki sulat karisivat kerralla? Zenith kykenee
miltei näkemään, miten he pyörittelisivät päitään ja
ajattelisivat, että kyllä Kuun voimat ovat todella ehtyneet, kun
tällaistakin pääsee tapahtumaan. Zenithiä hivenen kylmää ajatus
siitä, miten hänen oma äitinsä reagoisi. Mitä äiti sanoisi, jos
joku kysyisi häneltä, miten hän on voinut synnyttää sellaisen
olennon?
Ajatuksen on katkeuduttava. Zenith on
saapunut pienelle lammelle, joka on sekin jäätynyt. Jääkiteet ja
huurtuneet pisarat tanssivat lammen pinnalla, kylmä usva kiertää
sen reunoja. Lampea reunustavat ohuet, tummansinisinä valkoista
taustaa vasten esiintyvät puut. Zenith on aina vieroksunut sinistä
ja valkoista, mutta nyt hän näkee ne ensimmäistä kertaa
harmonisessa valossa.
”Liekki.” Ääni saa Zenithin
miltei kompastumaan huurtuneeseen juureen, niin paljon hän
säikähtää. Hän kääntyy ääneen päin ja näkee pitkän,
koristeelliseen mutta kuluneeseen kaapuun pukeutuneen miehen.
Miehellä on hopeanharmaat, sotkuiset hiukset ja niin laihat kasvot,
että hänen on täytynyt olla kauan eristyksissä kuunvalosta.
”Punainen, kaunis liekki keskellä kylmyyttä.” Zenithiltä
kestää hetki ymmärtää, että mies puhuu hänestä.
Zenith
hymyilee miehelle. Se on ainoa asia, jonka hän voi tehdä olematta
epäkohtelias. Lasiassa toista olentoa ei tervehditä noin vain,
täällä kuka tahansa voi olla elänyt jopa kolme kertaa yhtä kauan
kuin Zenith.
”Sinä
et ole tainnut viettää kovin paljon aikaa täällä?” Miehen ääni
on karhea ja viehättävä, yhtä syvä kuin hänen silmiensä ruskea
sävy.
”Olet
oikeassa”, Zenith sanoo ja nyökää miehelle. ”Enkä toivoni
mukaan tulekaan viettämään.” Zenith tietää, että hänen
lauseensa edellyttää selityksiä. Hän haluaa katsoa, ymmärtääkö
mies kysyä.
Mies
kuitenkin hänen yllätyksekseen vain nyökkää. ”Niin, sinun
silmäsi eivät ole asettuneet.” Hän hymyilee. Hymy on väsynyt,
se venyttää kasvojen ihoa ja saa luun paistamaan läpi. Zenith
värähtää. Hän ymmärtää, että kuolema on aina näyttänyt
hänen visiossaan juuri tältä. Kalpealta, puolittaiselta versiolta
aiemmasta. Jos hän itse tulee viettämään täällä riittävän
kauan, hänkin alkaa pian näyttää samalta kuin tämä mies.
Punaiset,
lämpimät ja eloisat sävyt korvaantuvat harmaalla ja sinisellä.
Zenith menettäisi itsensä. Hänen
haluamansa kuolema ei olisi sellainen.
Ajatus
tuntuu liian pelottavalta käsittää, joten Zenith keskittyy siihen,
mitä mies hänelle sanoo.
”Et
näytä siltä, että kuuluisit tänne. Et ole levollinen etkä
peloissasi.”
”En
niin, minä en aio jäädä Lasiaan”, Zenith sanoo kuiskaten. Ääni
jää kiertämään lampea samalla tavoin kuin valkoinen höyry
kiertää sitä.
”Sinä
olet elossa.” Miehen hymy hyytyy, kasvot näyttävät jälleen
normaaleilta. ”Mitä elävä tekee täällä?”
Zenith
naurahtaa miehen sanoille. Hän ottaa askeleen lähemmäs tätä ja
kietoo huivin tiukemmin harteilleen. ”Minä olen täällä
etsiäkseni”, hän punnitsee hetken sanojen veli ja totuus välillä,
”veljeni. Jos olet nähnyt näköistäni, lyhyttä miespuolista
usvastatyntynyttä, olisin kiitollinen jos kertoisit.”
”En
ole nähnyt kuin yhden kaltaisesi, eikä hänellä ollut sinun
liekkihiuksiasi. Mutta täällä on toinenkin samanlainen.”
”Samanlainen?”
”Toinenkin tulisielu.” Mies ottaa
askeleen lähemmäs ja sipaisee punaisen suortuvan pois Zenithin
kalpeilta kasvoilta. ”Eräs nuori poika, jolla oli yhtä vahva
tahto kuin sinullakin. Hän tosin ei nähnyt sitä itse.”
Zenith miettii kaikkia nuoria poikia,
joiden tietää lähiaikoina siirtyneen Lasiaan. Hän ei keksi
yhtäkään, sillä lähiaikoina kovinkaan moni ei ole joutunut
poistumaan Avarista. Pojan on täytynyt olla yökulkija, sillä
Zenith ei muista yhdenkään päiväkulkijan edes tiputtaneen
sulkiaan pitempään aikaan.
Luonnehdinta vahvatahtoisuudesta
lämmittää kuitenkin Zenithiä. Hän oli jo ehtinyt pelätä
tahtonsa laimentuneen ja persoonallisuutensa liuenneen sinisen
sävyihin, joten laihakasvoisen miehen havainto saa hänet
hymyilemään. Hän on kuin onkin vielä oma itsensä.
Äkkiä
Zenith kumartuu ja nostaa lumen ja juurien keskeltä terävän kiven.
Hän vie sen hiuksiensa juureen ja viiltää, kunnes saa tulipunaiset
suortuvat irtoamaan. Tuuli tarttuu leikattuihin hiuksiin ja lähtee
kuljettamaan niitä eteenpäin, ne katoavat kaikkialle ympäristöön
värjäten sinisenkirjavan ympäristön tulipunallaan.
Zenith
nostaa katseensa uudelleen mieheen ja hymyilee tälle. Lämpimän
ruskeat silmät eivät katso takaisin yllättyneinä. Niissä on
enemmän hymyä kuin hänen suupielillään.
”Oikein
tehty”, hän sanoo ja nyökkää kohti Zenithin kädessään
pitämää kiveä.
”Tämä
paikka ei saa määritellä minua”, Zenith sanoo ja tuntee tuulen
tarttuvan uusiin, lyhyempiin hiuksiinsa. ”Tahtoni levitköön
muuallekin.” Hän katsoo suunnatonta määrää punaisia hiuksia,
jotka on levittänyt ympäristöönsä. Tuuli toivon mukaan vie niitä
kauemmaskin, tekee kaikesta hänen tahtonsa mukaista.
Mies
nyökkää. ”Mene ja etsi veljesi, tulityttö. Ja etsi myös se
kaltaisesi poika. Teissä kahdessa on riittävästi tulta sulattamaan
jopa Lasia ikijäästään.”
Zenith hymyilee miehelle vielä kerran
ennen kuin kääntää selkänsä, kietoo huivin entistäkin
tiukemmin ylleen ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan, joen
mukaan. ”Minä pelastan meidät kaikki.” Tai tuhoan, jos Kuuta
ei voi enää pelastaa, hänen alitajuntansa lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti