Paperitaivas: luku 2

Luku 2: Paniikki (Ria)

Sireenin ääni sekoittuu huutojen ja aseiden kakofoniaan. En erota, mistä yksi ääni alkaa ja mihin toinen loppuu, ne kaikki huutavat päässäni samanaikaisesti enkä kykene sammuttamaan niitä. Oma hengitykseni rahisee, vai onko se jonkun muun, päässäni on niin täyttä, en saa henkeä, en pysty tähän, en pysty.

Missä hän on? Minne hän meni?

Minun ystäväni meni kulman taakse. Sanoi hakevansa meille ruokaa. Ajantajuni on sotkussa, en ymmärrä, mikä hänellä kestää. Äänet kiljuvat kovempaa, jossain joku laukaisee pommin. Minusta lähtee hysteeristä ininää. Kehoni on lamaantunut, pitäisi kyetä nousemaan, mutta kaikkialla leijuu punaista savua. En erota itseäni kaiken tämän melun keskeltä.

Yritän nousta ylös, mutta keho ei toimi, kaikki raajani tuntuvat lyijynraskailta. Sattuu. Missä hän on, miksi hän ei jo tule? Maa vavahtaa kerran, erotan toisen kulman takana kuninkaan kultamerkeillä varustellut asut ja massiiviset aseet. Kuninkaan miehiä. En saa happea. Nouse ylös! Katso, tuo kulma tuossa, mene sen taakse, pysähdy ja katso ympärillesi. Leipomon takana on se hylätty talo, jossa kerran nukuit. Juokse sinne. Hengitä. Rauhassa.

Olen kuin ohjelmoitu kone, joka tekee vain sen, mitä käsketään. Ruumiissani ei ole vähääkään tuntoa jäljellä, olen kaukana itsestäni, kiinni kaaoksessa ja metelissä. Kun juoksen kulman taakse kohti leipuria, väistelen ihmisiä automaattisesti. En tiedä tekeväni niin, annan itselleni mekaanisia käskyjä ja keho tekee, kuten ne sanovat. Leipurin kohdalla kehoni tekee äkkipysähdyksen. Kulmalla on jotakin.

Verta –

Hän. Verinen sotku, vääntyneet, taittuneet raajat. Lasittuneet silmät, ammottava kolo keskellä rintaa. Vaaleat hiukset veren tahrimat. Veritäpliä kasvoissa. En saa happea. Ei. Tämä ei ole hän. Minun ystäväni on kaunis ja eloisa ja lämmin, ei kuoleman kangistama. Tuijotan käsiäni. Jokin pyörii ja kieppuu, en tunnista omaa ruumistani. Menen lähemmäs, kosketan verisiä latvoja kädet täristen. Kuljetan kättäni kylmälle poskelle, tunnustelen. Maailma värisee. Jossain välkkyy valoja, jotka heijastuvat hänen kasvoilleen.

Sitten minä ymmärrän.

Ei se ole hän. Räpyttelen silmiäni. Tällä tytöllä on pitkä nenä ja kapeat silmät. Kalvakka iho, ei lainkaan pisamia. Se ei ole hän. Päässäni suhisee.

Etkö sinä nyt voi muistaa? Hän kuoli kaksi kuukautta sitten. Jokainen vastaantuleva ei voi olla hän. Hän on kuollut.

Hyperventiloin tienkulmassa, en tunne ruumiini rajoja, on kylmä ja ääniä on edelleen liikaa. Hän on kuollut kaksi kuukautta sitten. Niin. Hän on poissa. Tällä ruumiilla edessäni ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Olen yksin.

Kakofonia kaduilla on silti todellinen. Pysähdyn vetämään henkeä. Muistan ystäväni kerran kertoneen minulle, kauan ennen kuolemaansa, että paniikissa kannattaa keskittyä eri aisteilla tavoitettaviin asioihin ympärilläni. Vedän syvään henkeä.

Näkö. Ruumis. Verta. Neonvalot. Alati ohitse juoksevat ihmiset, jotka eivät pysähdy, ei ketään kiinnosta. Voisin olla vaikka tappanut tämän ihmisen edessäni, mutta satoja ihmisiä kuolee tänään, ketään ei kiinnosta. Aseistetut kuninkaan sotilaat ovat jo toisaalla, mutta paniikki jatkuu silti.

Haju. Vertavertaverta.

Kuulo. Kuolen, jos tämä melu ei kaikkoa.

Kun olen pääsemässä makuaistiin, huomaan jonkun pysähtyneen kohdalleni. Siristän silmiäni. Päässä jyskyttää, hetken ajan alitajuntani on tyrkyttämässä vieraalle ystäväni kasvoja. Hän kuollut. Koita nyt muistaa.

Ihminen edessäni on keskimittainen ja tumma. Neonkeltainen tukka on leikattu siiliksi, kasvoissa on useampi lävistys.

”Hei, tyyppi, onks kaikki hyvin? En muista nähneeni sua täällä ennen.”

Vedän hetken henkeä, en vieläkään täysin sisäistä, missä olen. Vilkaisen ruumista. Se ei edelleenkään ole ystäväni.

”Sun tuttuko?” keltatukkainen nyökkää kohti maassa viruvaa tyttöä. Pudistan päätäni.

”Tiedätkö sä, missä sä olet?”

Nyökkään.

”Okei, no, pärjäätsä?”

Pärjäänkö minä. Suhteellista. Ainahan minä pärjään, tavallaan.

”Alva! Vauhtia!” huutaa joku kadun takaa.

”Mene edeltä!” keltatukkainen huutaa. Alva. Kiva nimi. Sopii hänelle.

”Sä näytät vähän eksyneeltä. Ootsä varma, että kaikki on hyvin?”

En vieläkään sano mitään.

”Kuninkaan tyypit meni jo idemmäs. Meidän pitäs olla turvassa, jahka porukka täällä lakkaa teilaamasta toisiaan. Ok mut mun pitää mennä, seuraa tai oo seuraamatta. Kuulit mun nimen. Löydyn Ridgestä, kysyt vaan Alvaa niin ne siellä tietää kertoa, mistä mut löytää.”

Alva heilauttaa käsivarttaan hyvästeiksi ennen kuin juoksee sinne, minne hänen seuralaisensa katosi. Käsivarressa on tatuointeja, en ehdi erottaa niiden kaikkien muotoja. Vasta hänen mentyään ymmärrän, että en sanonut hänelle sanaakaan koko kohtaamisemme aikana. Lyön itseäni poskelle. Herätys, Ria.

Vilkaisen vielä kerran vierelläni lojuvaa ruumista. Suljen sen auki harittavat silmät, huokaan hiljaa.

”Anteeksi”, sanon sille noustessani ylös. Päässä hakkaa edelleen, mutta melu on alkanut sekoittua sameaksi kaiken taustalle. En enää erota ääniä toisistaan, niitä on liikaa. Hoipertelen leipurin ohi seuraavalle kadunkulmalle. Olen aikeissa kävellä kohti valtatietä, kun jossain räjähtää. Näkökenttäni sumenee, jokin laite piipittää kaukaisuudessa. Yritän tarpoa savun läpi, kun paineaalto työntää minut maahan. Hetkeen en erota maata taivaasta, on vain kieppuvia valoja ja savua ja armoton asvaltti; kaikki kiinni toisissaan.

Jyskytys päässäni on sietämätön. Yritän nostaa päätäni, mutta kipu pakottaa minut kiinni kovaan asvaltiin. Syljen verta maahan, yritän tunnustella, sattuuko kehooni, mutta kaikki kipu tuntuu kaukaiselta. On vain ilmassa leijuva savu ja sen pistävä haju, jota hengitän keuhkoihini.

Nouse ylös. Kuolet, jos jäät tänne. Ne löytävät sinut ja teurastavat.

Yritän kammeta itseni ylös, mutta käteni eivät toimi. Joka niveltä pakottaa, päässä jyskyttää edelleen. En erota kaupungin valoja, olen keskellä savupilveä, jonka keskeltä erotan vain kaatuneita ihmisiä, jotka eivät enää nouse. Verenmaku suussa yritän saada itseni ylös, mutta kaikki tuntuu kaukaiselta.

Erotan kauempaa liikettä. Siluetti keskellä hämärää savua. Jos se tulee päästämään minut päiviltä, minulla ei ole mitään, millä puolustaa. En ole koskaan eläessäni laukaissut asetta, hädin tuskin edes pidellyt sellaista. Ystäväni hoiti sen aina puolestani.

Jokin siluetissa on tuttua. Vahva, voimakas keho, vahvat hartiat ja käsivarret. Kun erotan neonkeltaisen tukan savun keskeltä, kyyneleet kihoavat silmiini.

”Hei, skidi, mä arvasin, että sä olisit vielä täällä”, Alvan aavistuksen käheä ääni toteaa. Hän kumartuu luokseni ja vilkuilee ympärillemme. Lävistetyt huulet irvistävät. ”Okei, tää on vitun rumaa. Pääsetsä yksin ylös?”

Minusta pakenee nyyhkäys.

”Mä nostan sua harteista. Kokeillaan, toimiiko sun jalat. Ei paineita, mutta meidän pitää päästä aika pirun äkkiä täältä.”

Jalkani tärisevät liikaa. Alva tukee minua harteista, tunnen hänen jännittyvät, vahvat lihaksensa. Jalkani nytkähtävät, yritän peittää kivun vihlauksen, mutta ynähdys pakenee minusta jo.

”Me tehdään nyt niin, että mä kannan sut. Pystytkö pitelemään kiinni, jos otan sut reppuselkään?”

Nyökkäilen. En vieläkään ole puhunut hänelle sanaakaan. Kuka lähtee keskelle räjähdystä pelastamaan tuntematonta ihmistä? Alva kyyristyy edessäni ja nappaa minut selkäänsä. Raajani tärisevät, mutta pystyn tarttumaan häntä kaulasta.

”Oookei, ootsä tukevasti siellä? Pidät nyt kiinni sitten.”

Alva alkaa kuljettaa minua reippain askelin ulos kaaoksesta. Palavia autoja, savuavia taloja. Ruumiita kuin rikottuja nukkeja. Tällaisissa maisemissa minä olen kasvanut. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi joutunut kohtaamaan tämän silmästä silmiin. Savun tuntu jää kiinni iholle, se on lähtemätön ja raskas.

”Miksi sinä pelastit minut?” huomaan kuiskaavani vasten Alvan niskaa. Kuulen huvittuneen hymähdyksen.

”Onpas sulla muodollinen puheenparsi. Luulin, että sä oot täkäläisiä”, Alva sanoo. En osaa vastata. En tiedä, mistä olen kotoisin. ”Skidi, en mä sua pelastanut. En vaan voi jäädä katsomaan vierestä, kun lapsi tapattaa itsensä. Minkä ikänen sä olet?”

Nielaisen.

”Neljätoista.”

”Aight, ei sun ikästen kuulu kuolla mellakoissa.”

”Minun ikäisiäni kuolee mellakoissa jatkuvasti.”

”Niin kuolee.” Alvan ääni on iloton ja raskas.

Sen jälkeen vaikenemme. Alva vie minua kohti kaupungin sisempiä osia. Jokin sisälläni käskee sulkemaan silmät kaikelta siltä kaaokselta, jota todistamme, mutta en tahdo unohtaa. Kaikki nämä rikotut talot ja runnoutuneet ihmiset ovat tärkeä muistutus siitä, missä olen ja miten tämä maailma toimii. Kiedon tahtomattanikin käsiäni tiukemmin Alvan kaulaan ja pidän silmäni auki.