Luku 18: Rakkaudet (Ria)
”Mitä vittua?”
”Sen siniverisen penskan kanssa? Vesta? Ei saatana, mä menen repimään sen kurkun auki vaikka itse.”
Reaktiot Milon kertomaan ovat niin rajuja, että hetken koko Kaninkolo peittyy huutoon. Minä pidän paikkani hiljaisena sivustakatsojana ja muistelen iltaa, jolloin Oliviaksi nimitetty tyttö tuli tapaamaan Rossia. Vilkuilen Rossia sivusilmällä, ja kun hän viimein nostaa suuren kouransa puhuakseen, koko kehoni jännittyy.
”Mä näin Olivian silloin, kun paska lensi kattotuulettimeen ja kaduilla riehuttiin. Se yritti saada meitä nyittyä Medean riveihin”, Ross tunnustaa. Hänen äänensä hiljentää koko tilan. Hetken kaikki tuijottavat häntä.
”Olivia? Kuinka se vittu kehtaa”, haavoittunut Milo sihahtaa ensimmäisenä.
”Vitun petturihuora!”
”Paskiainen!”
”Hei, riittää!” Alva seisoo ryhdikkäänä ja hiljentää kaikki pelkällä tuimalla katseella. ”Ette ala huorittelemaan ja osottelemaan meidän entistä ystäväämme vain siksi, että se on tehnyt elämänvalinnan.”
”’Elämänvalinnan’?” Milo sähähtää. ”Sellaiseksiko sä sitä kutsut?”
”Voitte olla Oliviasta ihan mitä tahansa mieltä, mutta mä en hyväksy mitään huorittelua, aight?”
Kuohunta lakkaa. Moni vilkuilee kengänkärkiään ja seiniä.
”Mä lähden tapaamaan Vestaa nyt heti”, Alva julistaa. ”Ria. Tuu sä ainakin mukaan.”
Myös muutama muu ilmoittautuu selustaksi, kolme sellaista, keitä en vielä tunne. Alva nyökkäilee hiljaa. Huomaan tuntevani hienoista harmitusta siitä, ettemme mene Alvan kanssa kahdestaan, mutta ymmärrän, että hän tarvitsee kokeneita avukseen.
”Me ei mennä kovistelemaan tai osoittelemaan aseilla, okei? Mä tahdon yksinkertaisesti vain tietää, mitä se meinaa.”
”Alva. Musta Vestan asioihin sotkeutuminen on aiemminkin aiheuttanut isoja ongelmia. Sinuna en menisi. Se on niin pirun ailahtelevainen ja meillä on isompiakin asioita mietittävänä kuin Vestan jutut”, Ross sanoo meidän pakatessa itseämme kohti Avenueta.
”Joku sen tyyppi kävi Milon kimppuun. Ja kaikki, mitä se tekee, vaikuttaa myös meihin. Se on naapureita. Se saattaa myös nykiä tän alueen tyyppejä matkaansa. Mä haluan tietää, what’s up.”
”Alva. Oo varovainen. Vesta on muuttunut viimeaikoina ja sä tiedät sen.”
Mitä ikinä Ross ja Alva miettivätkään, minä en pysty lukemaan sitä heidän eleistään. He katsovat toisiaan pitkään ennen meidän menoamme. Ross käskee monta kertaa Alvaa olemaan varovainen.
Matkalla mietin vain sitä, miten Alva reagoi kertomukseeni ystävästä. Hänen silkka huolensa ja lämpönsä. Miten onnekkaita ihmiset ovatkaan, kun saavat jakaa tällaisen ihmisen kanssa elämänsä. Silti en saa mielestäni sitä, mitä hän sanoi. Ihmiskauppa. Hyväksikäyttö. Vaikka minun ystävänihän oli täydellinen.
Avenue on roskaista aluetta. Sen kautta ruvetaan lähestymään sitä ihmiskunnan jäteastiaa, jonne edes kuningas ei vaivaudu lähettämään miehiään siistimään paikkoja. Ihmisiäkin lojuu kaduilla. Sen näkeminen ei koskaan lakkaa hätkähdyttämästä minua. Ihotauteja ja irronneita hampaita. Virtsanhajuisia katuja. Hyvinvointi virtaa vain ylöspäin, niille, joilla on varaa siihen.
Kun jokin jysähtää kylkeeni ja maailma kiepsahtaa ympäri, hetken näen vain valkeaa. Kipu leviää kehoon kyljestä. En ehdi tehdä mitään, kun joku kiskotaan jo päältäni. Tuijotan häkeltyneenä, kuinka Alva ja kaksi muuta kiskovat tärisevän miehen päältäni.
Toinen mies iskeytyy takaapäin vasten Alvaa. Mies yrittää napata Alvan itseään vasten ja hapuilee tämän vyötäisiä ja haaroja. Koko kehoni läpi hulmahtaa kauhu. Ei. Seis. Lopettakaa. Silmäni räpsivät ja pääni nykii. Kehoni muistaa jotakin, jonka mieleni on painanut syvälle.
”Hei likka et antas vähän…” mies henkii Alvan niskaan.
”Mikä vitun likka? Mä en oo muija.”
”No eikö sulla pillu ole? Antasit vähän.”
Alva saa kätensä vapaaksi ja hutkaisee miestä kyynärpäällä suoraan nenään. Alva ei jää odottelemaan tämän tokenemista vaan potkaisee tätä polvella alavatsaan. Miehestä lähtee tukahdutettu huudahdus, kun Alva potkaisee uudelleen.
”Sä et vittu oleta kenenkään sukupuolta”, Alva sihahtaa. Kaksi muuta ovat saaneet toisen miehen juoksemaan karkuun. ”Aioitko sä raiskata mut?”
Mies ynisee. Alva potkaisee häntä suoraan haaroille. Värähdän miehestä lähtevää huutoa.
”Aioitko sä vittu raiskata mut?”
”Alva, meillä ei ole aikaa tähän”, toinen seuralaisistamme sanoo.
Hetken Alvan silmissä kytee. Hän tuijottaa miestä kuin tahtoisi vielä pistää tämän nippuun, mutta päätyykin vain kävelemään pois paikalta ja pyyhkimään kasvonsa käsivarteensa. Alvan lihaksikkaita, tatuoituja käsivarsia katsoessani tajuan, että en ole koskaan ajatellut hänen sukupuoltaan. Sellaisia asioita ei ole tapana ajatella aktiivisesti, ne kuuluvat jokaiselle itselleen. En ole ajatellut Alvaa sen pahemmin naisena kuin miehenäkään. Ehkä kysyisin häneltä itseltään.
”Pitäisi tappaa joka ikinen saatanan ahdistelija”, Alva sihisee kulkiessaan.
”Yeah, right, mutta ei just nyt eikä helvetissä Avenuella. Tiedät, mitä Vesta sanoo, jos telot tyyppejä sen alueella.”
”Sen joku äijä pahoinpiteli Milon.”
”Vestaa ei koske samat säännöt kuin meitä kuolevaisia”, Alva mutisee.
Voin vain kuvitella, mitä se tarkoittaa hänen sanomanaan.
”Alva… Alva.” Hipaisen Alvan käsivartta.
”Joo?”
”Miten me löydämme Vestan?”
”Trust me, mä tiedän.”
Päädymme syrjäiseen ja savuiseen pieneen pubiin. Erotan Vestan pitkän ja kalpean hahmon jo kaukaa. Vesta on sen näköinen ihminen, jonka tunnistaa missä tahansa. Kaikista hurjista yksityiskohdista huolimatta minulla ei ole aavistustakaan, millainen hän todella on.
Vesta huomaa meidät heti. Hän heilauttaa pitkää valkomustaksi värjättyä ponnariaan ja hymyilee. Tällä kertaa huulipuna on aivan mustaa. Vesta ei katso meistä ketään muuta kuin Alvaa. Sekin kertoo hänestä riittävästi.
”Onko sulla lupaa vaan tassutella tänne miten sua huvittaa? Mä luulin, että me ollaan sovittu asioista”, Vesta sanoo. Hän on Alvaa yli pään pitempi ja osaa käyttää pituuttaan edukseen.
”Petturi.”
Vesta hymyilee leveästi.
”Mmh, mä odotinkin, milloin sä kuulisit.”
”Anna mä arvaan. Se tarjosi sulle jotakin diiliä.”
”Ei, beibi, mä tarjosin sille diiliä. Sillä oli se sun entinen kaveri mukana, Olivia. Vilkuili mua siihen malliin mustasukkasena, että taitaa olla Olivia saanut pesää.”
En erota Alvan ilmettä. Vestan ylimielinen hymy pysyy. En ymmärrä tätä ihmistä. Hän tuntuu kerrasta toiseen yhtä voitonriemuiselta. Mistä tällainen ylemmyydentunto saa polttoaineensa?
”Olivia saa tehdä yksityiselämässään mitä sitä lystää. En mä omista ketään mun joukoista, ne on mun ystäviä. Jos joku tahtoo lähteä, niin sitten lähtee. Mutta mitä sä oikein teet? Sun tyyppi kävi mun sakkiin kuuluvan pojan kimppuun. Se jätkä on seitsemäntoista. Miksi sun korstot käy kovistelemassa alaikäisiä jonkin rikkaan pennun kapinan takia?”
”Se oli puoliksi vahinko”, Vesta sanoo yhä hymy kasvoillaan. ”Ketään ei pitänyt hakata, mutta mun porukat on vähän sellaisia. Kyllä sä tiedät.”
”Tiedän, mutta en hyväksy, että mun sakkia hakataan huvikseen.”
”Siksikö sä täällä olet? Jonkun teinin vuoksi?”
”Mä välitän mun porukasta. Joka ikisestä. Niitä ei pahoinpidellä.”
”Ah, saint Alva. Unohdin. Anyway. Mulla on diili Medean kanssa. Likka oli autuaan pihalla. Tää on meidän tilaisuus, etkö sä ymmärrä? Hyppää mukaan. Me voidaan ohjailla sitä penskaa ihan miten sattuu. Sekin on jotain perkeleen seitsemäntoista ja ihan hukassa. Se ei ymmärrä katujen menosta mitään. Nyt sillä on linnassa joku soluttautuja, ja jos oot nähnyt, mitä sille on tehty linnassa…”
”Siis, odota. Mikä soluttautuja?”
”Joku täkäläinen jätkä. Helios tyyliin.”
”Siis mitä vittua? Mähän tiedän sen.”
”No joka tapauksessa, se on nyt linnassa soluttautuneena. Aika pahalta näyttäis, koska se dude on nyt vedetty mukaan johonkin kuninkaan propagandasotkuun. ’Katsokaa vitun roskat, tekin pääsette oikeisiin töihin, olkaa kuten tämä Helios tässä’. Suunnilleen niin.”
”Jumalauta.”
Onko joku kapinaan kuuluva todella linnassa? Täysin hengenvaarallista, mutta huomaan, että se herättää Alvassa ajatuksia. Alva vetää syvään henkeä ja huokailee.
”Totta kai sä tahdot vain hyötyä siitä siniverisestä penskasta”, Alva huokaa.
”Tää on täydellinen mahdollisuus! Ymmärrät varmaan. Se on niin pihalla, että sille voi sanoa ihan mitä vaan.”
”Vieläkö sen suunnitelma on kaataa nykyinen hallinto?”
”Yeah, ja ryhtyä itse kuningattareksi.”
”Se olisi voinut vaan murhata isoveljensä. Ei siihen mitään tällaista kapinasotkua tarvita. Miksi ihmeessä se on ruvennut kapinajohtajaksi?”
”Ehkä sillä on oikeasti moraalit ja iso sydän.”
”En usko sitä hetkeäkään. Tämä on ansa. Vesta, älä vitussa ryhdy tähän.”
”Ryhdyin jo. Anna mä leikin mun kentällä miten mua huvittaa.”
”Ei kun ihan oikeasti. Se aikoo jotain. Jos se tahtoisi vain syöstä veljensä vallasta, se olisi voinut tehdä sen ihan linnastakin käsin.”
”Se vaikutti niin sinisilmäiseltä, että se varmaan oikeasti uskoo tollasen söpön kapinatouhun iskevän ihmisiin.”
”Älä luota siihen naiseen. Se tekee jotain vielä.”
Vesta heilauttaa kättään välinpitämättömästi.
”Se on totaalisen vaaraton. Se tarvitsee kaiken aseistuksensakin mun kautta, ei tollanen pärjäis tässä maailmassa hetkeäkään ilman apukäsiä.”
”Olen aika varma, että se kusettaa sua tavalla tai toisella.”
Vesta on pitkään hiljaa.
”Mutta beibi, se ei taida olla sun ongelma enää. Eihän?”
”En mä kestä katsella vierestä, kun sä vaan tuhoat itsesi tällaisella.”
”Miten sä voit yhä kaiken tän ajankin jälkeen välittää?”
Alva ei sano mitään. En tiedä, mitä Vesta tarkoittaa sanomalla noin.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Vesta taputtaa Alvaa olalle.
”Mä puhun mun tyypeille, että eivät käy hakkaamassa sun lapsilaumaasi enää.” Vihaan alentavaa sävyä hänen äänessään.
”Mutta jatkat yhteistyön tekemistä sen penskan kanssa?”
”Beibi, se ei ole enää sun käsissäsi”, Vesta sanoo. Jokin hänen ilmeessään on pelottavan intiimiä. Vesta sipaisee Alvan poskea, Alva ei peräänny. En uskalla kääntää katsettani, vaikka on päivänselvää, että todistan jotakin, jota minun ei kenties pitäisi.
”Mä en sitten tule pelastamaan, jos jotain sattuu”, Alva sanoo hiljaa ennen kuin kääntyy.
”Of course, darling”, Vesta nauraa. ”Palaillaan!”
”Palaillaan. Pidä tyyppisi kurissa.”
Koko kotimatkalla kukaan ei sano mitään. Vasta Kaninkolossa Alva vetää minut huoneeseeni ja halaa lujaa. En tiedä, mistä halaus tulee, miksi hän tekee niin yhtäkkiä. Alva rutistaa minua niin kovaa, että uskon hänen tarvitsevan sitä itse. Halaan häntä takaisin, tunnen hänen jänteikkään ja kovan kehonsa.
”Vesta on mun eksä”, Alva puuskahtaa istuessaan sängylleni risti-istuntaan. Hätkähdän. Entinen kumppani?
”Hah, tiedän, että se on vähän yllättävää. Me oltiin tosi kummallinen pari ja siitä on jo kaksi vuotta”, Alva hymähtää. Hän pudistelee päätään. ”Me poltettiin kuluneella patjalla röökiä hylätyn kauppakeskuksen lattialla ja tatuoitiin toisiamme. Ihan hullua aikaa, oltiin molemmat aika sekaisin.”
Tämä selittää intiimin tunnelman heidän välillään. En koskaan tiedä, kuinka tällaisiin asioihin kuuluu reagoida. Minun on helppoa nähdä nämä kaksi yhdessä. Heissä molemmissa on samaa hurjuutta, mutta Vestassa se on kovaa, häntä ei voi lähestyä.
”Mä ihastuin aluksi sen intensiiviseen persoonaan ja ajatuksiin, mutta mitä pitempään sen kanssa oli, sitä selkeämmäksi tuli, että Vesta on tosi jäykkä ihminen. Hänen ajattelunsa ei kehity, hän ei osaa tai halua nähdä muita näkökulmia kuin omansa. Ne piirteet, joihin alussa ihastuin, osoittautuivatkin tosi jumittaviksi ja jäykiksi.”
Tyydyn jälleen vain nyökkäilemään.
”Se taisi ottaa meidän eron raskaammin. Mulla oli jo elämäni heartbreak takana, joten mä pärjäsin. Olin vaan huolissani Vestasta, oon edelleen. Sillä ei oo juurikaan yhteyttä omiin tunteisiinsa. Pelkään, että se tuossa uhossaan ja riehumisessaan vielä tuhoutuu. Se on aika paska tyyppi, mutta en mä toivo sille pahaa.”
”Alva… Sinä olet tosi hyvä ihminen.”
Alva hymyilee irvistäen.
”Mä en usko hyviin ihmisiin. Mut mä koitan tehdä valintoja, joiden takana voin seisoa.”
”Sanoitko, että sinulla oli jo sydänsuruja ennen Vestaa?”
Alva on pitkään hiljaa.
”Oli eräs mies.”
Mies? En tiedä, miksi se saa minut hätkähtämään niin kovin. Huomaan tuijottavani kehoani. Pieni ja mitäänsanomaton. Apua. Alva pitää siis miehistäkin.
”Mä voisin puhua siitä joskus toiste, jos sopii.” En ole koskaan kuullut Alvan ääntä yhtä hiljaisena ja hauraana. Alva on kaikkea muuta kuin hauras. Tämä asettaa jotakin pysyvästi paikoilleen. Alvallakin on jotakin, joka on sattunut liikaa. ”Se mies on syy sille, miksi mä olen nykyään tän alueen vartijana. Mä niin ikään perin sen duunin.”
”Okei. Kiitos, kun kerrot tästä minulle.” Vastaukseni on typerä ja lattea, se ei merkitse mitään.
”Mun seurusteluhistoria on vähän tynkä, en yleensä seurustele. Mulla ei ole virallisesti tarvetta sille, mun kaikki ystävyyssuhteet on enimmäkseen queerplatonisia. Voi apua, miksiköhän ihmeessä mä selitän tätä sulle, kun tässä olisi varmaan tärkeämpiäkin asioita puhuttavana.”
”Kerro vain. On ihanaa, kun puhut itsestäsi.”
”Ria… Meidän pitäisi ennemminkin puhua susta.”
Hätkähdän. Alva huomaa jännittyneisyyteni ja ojentaa kättään. Tartun siihen tiukasti.
”Sun ei ole pakko puhua siitä, jos sä et tahdo. Mutta muista, mitä mä sanoin. Ja nyt, kun tuntuu, että olen menettämässä kaikki mun elämässä, mä oikeasti tahdon, että sä voit luottaa muhun. Nyt ja tulevaisuudessa.”
”Menettämässä?”
”Vesta tapattaa itsensä tuolla menolla. Eikä se ole ollut oma itsensä vuosiin. Ei mulla ole ollut romanttisia tunteita sitä kohtaan aikoihin, mutta en voi sille mitään, että välitän edelleen. Mä välitän aina kaikista loppuun saakka. Mun tunnenappi ei mene koskaan off-asetuksille.”
Juuri tästä syystä olen alusta asti pitänyt Alvasta. Hän saattaa näyttää hurjalta ja käyttäytyä kovasti, mutta kun hänet oppii tuntemaan, hän on suurisydämisin tuntemani ihminen. Yritän olla ajattelematta ystävääni. Hänen lämpimiä käsiään. Kaunista hymyään. Ehkä Alva on oikeassa hänestä. Mitä minulta menisi, jos antaisin Alvan olla oikeassa ystävästä? Olen koko elämäni pitänyt ystävää auttajana ja pelastajana. Elämäni on ollut hänen varassaan.
Hän kuollut. Koeta nyt muistaa. Et voi enää olla kiinni hänessä.
”Ria. Kaikki ok?”
”Joo”, hengähdän.
”Varmasti?”
Nyökkäilen.
”Tiedätkö… Musta tuntuu joskus, että mä olen tosi, tosi yksinäinen. Vaikka mulla on paljon ystäviä ja musta aidosti pidetään ihmisenä. Silti. Se Olivia, josta moni on puhunut, oli joskus meidän porukassa. Mulla on monesti sellainen olo, että kaikille ihmissuhteille ja diileille on aikaraja. Tää maailma on niin fucked up, että aina kaikki päättyy selkäänpuukotukseen tai siihen, että porukka keksii jotain muuta. En ymmärrä, miten Rock jaksoi tätä jatkuvasti ja pysyi aina niin vahvana.”
”Rock?”
Alvan ilme on häkellyttävän nolostunut. En muista nähneeni hänen kasvoillaan koskaan aikaisemmin vastaavaa. Hän koskettaa kulmalävistystään muutaman kerran kuin peittääkseen hämmennystään.
”Mies, joka hoiti tätä aluetta ennen mua.”
Minulta kestää hetki tajuta.
”Se sinun ensimmäinen rakkautesi?”
Alva virnistää ja nyökkää.
”Yeeeah… Hän juuri. Hän oli todella kunnioitettava ihminen.”
”Olen pahoillani.”
”Kiitti, mutta ei mulla ole hätää. Rock on aina mun kanssa. Enkä mä ole surrut aktiivisesti aikoihin. Oon kiitollinen siitä, että sain tuntea jonkin sen kaltaisen tyypin.”
”Alva… Rakastiko hän sinua myös?”
Alvan hymy on lempeä, eikä se ole minulle osoitettu. Se on sisään päin kääntynyt ja pieni.
”Rakasti.”
Yhtäkkiä keskustelu tuntuu valtavan suurelta. Tuijotan käsiäni. On niin paljon elettyä elämää, jossa en ole ollut lainkaan osallisena. Olen maannut sohvalla ja antanut vanhempien naisten silitellä tukkaani samalla, kun Alva on elänyt ja kokenut.
”Ria… Ei mitään hätää. Saanko halata sua?”
”Saat aina halata minua.”
Alva nappaa minut tiukkaan rutistukseen.
”Sori tää avautuminen.”
”Ei… Kiitos. Kiitos tosi paljon. Tahdon tietää lisää ihmisestä, joka pelasti minut.”
”En mä sua oo pelastanut. Autoin vain.”
”Alva… Kiitos silti.”
”Kiitti itelles, penska. Sä oot ollut mahtava lisä meidän porukkaan. Mennäänkö katsomaan, mikä meno muilla on tuolla? Tahdon mennä jututtamaan Miloa, jos se ois vaikka jo paremmassa kunnossa.”
”Toki.”
Alva nappaa minua kädestä kuljettaessaan Kaninkoloon. En tiedä, mistä lähtien hänen kosketuksensa on saanut minut kihelmöimään näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti