Luku 37: Edelleen sinä (Medea)
Minä valvon katsellen parvekkeelta merelle, kun erotan jonkin lähestyvän linnaa. Pieni piste tulee kokoajan lähemmäs, kunnes kuunvalo paljastaa minulle sen olevan ihminen. Linna on kauttaaltaan vartioitu, sisälle ei enää veljeni ja Helioksen paon jälkeen ole mitenkään mahdollista päästä meren kautta. Kun hahmo tulee lähemmäs, olen erottavinani kauttaaltaan märän tumman hiuspehkon ja mustan ihon. Hätkähdän.
Tämä on unta.
Tuijotan kalpeita käsiäni. Ne eivät haihdu tai katoa. Tämä ei ole unta. Tiedostan, että linnaa kohti uiva voi olla kuka tahansa. Kyllä tästä kaupungista löytyy tummia pörröpäisiä naisia, minä kuvittelen omiani, minä haaveilen naisesta, jota en voi enää saada. Silti kietaisen rikkaanpunaisen kevyen yöasun ylleni ja juoksen paljasjaloin linnan alimpiin kerroksiin. Minun on päästettävä tulija sisään ja saatava harhautettua vartijat hetkeksi pois.
Kytken turvatoimet hetkeksi pois päältä, ihan hetkeksi vain ja käsken vartijat hetkeksi pois linnan alimmalta merenpuoleiselta parvekkeelta. Erotan tumman hahmon yhä vain selkeämmin meressä, ja kun näen hänen kasvonsa, kaikki veri pakenee minusta ja on kylmä ja –
”Olivia!”
Minä tiedän, että se on hän.
”Olivia!!”
Kädet täristen kurotan reunan yli, enkä välitä, vaikka neuvosto saisi kuulla tästä, kukaan ei voi pitää minua erossa Oliviasta. Onko hän todella tullut tapaamaan minua tänne asti, vaikka tällaisesta toiminnasta voisi päästä helposti hengestään?
”Olivia!”
Paniikki laulaa suonissani, minä tarvitsen Olivian tänne välittömästi. En ehdi ajatella, juoksen käytävään ja kiskaisen kokonaisen verhon alas. Ihmetelköön jälkikäteen, mitä hallitsija on tällä kertaa saanut päähänsä, minä en ole enää lapsi, minä olen nuori nainen ja niin rakastunut, että sattuu. Viskaan raskaan verhon parvekkeen laidan yli. Hädin tuskin jaksan pitää kiinni verhosta. Tunnen, kuinka Olivia tarttuu siihen ja kiskoo itsensä ylös. Tämä on kuin sadusta, ja tiedostan, kuinka irvokasta se on. Tämä ei ole satua, tämä on kaukana sellaisesta.
Se todella on hän. Käteni tärisevät, kun hän nousee parvekkeen laidan yli ja katsoo minua suoraan silmiin. Maailman kaunein nainen. Vettä tippuva ja kasvot täynnä jotakin niin suurta, etten kykene sisäistämään sitä. Emme sano mitään. Minä nappaan häntä kädestä, juoksutan huoneeseeni siitä huolimatta, että matkallamme on palveluskuntaa. Heidän ei tarvitse välittää. Minä en välitä. On vain yksi ajatus.
Kun huoneeni ovi lämähtää kiinni, Olivia vetää minut tiukasti itseään vasten ja suutelee. Emme sano vieläkään mitään, hän vain suutelee ja painautuu lujaa minua vasten. Märkä kangas on tarttunut ihoon, hänestä putoilee pisaroita päälleni. Kun hän vetäytyy aavistuksen ja ottaa kasvoni kosteisiin käsiinsä, minussa on pelkkää rakkautta ja suunnatonta melankoliaa siitä, että koskaan annoin hänen livetä otteestani.
”Vittu sun kanssas…” Olivia huokaisee.
”En voisi paremmin kiteyttää.”
”Oot ärsyttävän kaunis, tollanen jumalatar. Voi helvetti. Mä aion panna sua nyt.”
Olivian suoruus on asia, johon olen aina tuntenut suurta vetoa hänessä. Riisun kalliin oloasuni ja suorastaan raastan Olivian vaatteistaan. Minua itkettää nähdä hänet paljaana, hän on niin uskomattoman kaunis joka paikasta. Hänen kehonsa tuntuu pehmeämmältä kuin ennen, annan käsieni juosta kuumeisina hänen rinnoillaan ja vatsallaan. Rakastan kaikkea hänessä ja tunnen halua polvistua tämän tunteen edessä, niin pieneksi se minut vetää.
Minä olen hänen edessään täysin paljas ja avoin ja hänen armoillaan. Olivia kaataa minut sänkyyn. Hänen pörröinen, märkä tukkansa kutittaa poskiani, kun me suutelemme. Seksi on intohimoista ja nopeaa, en ole koskaan tullut yhtä nopeasti kenenkään kosketuksesta. Olivia on kaikessa niin varma ja luja.
Kun makaamme huohottaen toistemme vieressä hikisinä ja märkinä, tajuan, että siitä todella on kuusi vuotta, kun viimeksi näimme toisemme. Kuusi vuotta ja kaikki tämä lataus ja silmitön kaipaus. Minun petokseni. Hänen päätöksensä. Mitä minä voisin hänelle vielä sanoa?
”Mä rakastan sua”, Olivia parahtaa silkkaa epätoivoa äänessään. ”Mä rakastan sua…”
”Minäkin sinua.” Suutelen häntä. Emme ole koskaan suudelleet yhtä intohimoisesti ja lujaa.
”Voi vittu, Medea. Voi vittu.”
”Sanos muuta.”
”Mä en todellakaan tiedä, miten tässä näin kävi.”
”Mitä sinä oikein tulit tänne toimittamaan? Pitikö sinun salamurhata minut yöllä, kun nukun? Aika heikkoa kapinallisuutta, olisit kuollut tai joutunut tyrmään.”
”Akka noukki mut vittu verholla merestä, ootko vähän dramaattinen?”
”Se sentään toimi!”
Olivia vain nauraa ja pudistelee pörröistä päätään. Minä imen itseeni jokaisen yksityiskohdan hänestä; tuon nenänpään, nuo pehmoiset, pyöreät posket, nuo ruskeat silmät ja pitkät ripset. Olivia on niin kaunis makoillessaan siinä peitto päällään minun vieressäni.
”Anna minulle anteeksi”, huomaan kuiskaavani. Olenko kaikki nämä vuodet sittenkin toivonut vain hänen anteeksiantoaan? Olivian silmiin syttyy murhe.
”Tiedät kai, ettei se ole mun anteeksi annettavissani? Mikään siitä.”
Nielaisen.
”Tiedän.”
”Ja Medea… Me taidetaan molemmat tietää, ettet sä ole pahoillasi.”
En niin. En saa sitä sanotuksi. En ole pahoillani, en osoita vähäisintäkään katumusta. Minä tahdon vain takaisin tämän naisen, jota rakastan niin paljon.
”Medea… Millainen sä oikeasti olet? Mä olen kaikki nämä vuodet uskotellut, että rakastuin vaan mielikuvaani susta. Siihen, mitä sä esitit kapinallisille olevasi. Mutta kun mä en ole saanut mielestäni sitä, kun sä iskit veitsen sen äijän palleihin. Pyöritän sitä mielessäni kuin jotain vitun rikkinäistä kuvaa ja ajattelen sua. Ei taida olla mullakaan kaikki kunnossa.”
Haukon henkeäni.
”Mietitkö sinä oikeasti sitä?”
”Se muutti jotain mun pääkopassa.”
”No, toki…”
”Miten se sai mut vaan rakastaan sua enemmän? Ihan kuin mussa ois herännyt joku saamarin äidinvaisto. Mun tekee mieli pitää susta huolta.”
”Olen sinusta hieman huolissani.”
”No niin mäkin!”
Painan päätäni tiukemmin tyynyyn. Olivia silittelee tukkaani.
”Sulla on melkoinen letti nykyään. Näytät kuninkaalliselta. Sä kyllä aina näytit, et kuulunut yhtään tonne kaduille.”
Hymähdän.
”Ja sinusta on tullut hurjan paljon kauniimpi.”
”Sä et oo vaan nähnyt mua hetkeen, oot ehtinyt unohtaa.”
”Silti. Jokainen sentti sinussa on minulle kallis.”
”Noooh, saattaa olla, että niitä senttejä on tullut pari lisää tässä välissä…”
Suukotan hänen poskeaan.
”Parempi minulle. Enemmän rakastettavaa.” Suutelemme. ”En voi uskoa, että olet siinä.”
Painan pääni Olivian kaulakuoppaan ja tunnen, kuinka kyyneleet tulevat. Minä en pysty tähän enää. Olivia kuulee itkuni ja ottaa sen syliinsä, pitelee sitä; suruani ja kaipuutani.
”Rakas… Me saadaan tää jotenkin meneen. Eikö saadakin?”
”Olen niin pahoillani, että… että.”
”Sshh kulta. Sshh…”
Itken pitkään hänen sylissään, vaikka sen pitäisi varmasti olla toisin päin. Minähän tässä olen satuttanut häntä. En tiedä laisinkaan, millaisissa oloissa hän on viettänyt nämä kuluneet vuodet. Hänhän olisi voinut vaikka kuolla.
Olivia suutelee kyyneliä silmäkulmistani.
”Rakas, mä haluan sut edelleen. Vastoin kaikkia odotuksia, mä haluan sut. Mutta mä haluan myös oppia tuntemaan sut, ihan oikean sinän ton kaiken alla. Mä tiedän, että sua pelottaa näyttää se mulle, koska mä en todennäkösesti pidä kaikesta, mitä siellä nään. Mut mä haluan oppia tuntemaan sen kaiken.”
”Olivia… Sinä et rakasta minua enää, jos näet.”
”Sun ansiosta mun kaltaisten ihmisten elinoloista tuli täyttä helvettiä. Me eletään täydessä kaaoksessa tuolla ja Vestan porukat saa tehä mitä niitä lystää, kun yhtäkkiä Vestalla meneekin hyvin teidän pikku jekkujen ansiosta. Se ja sen vitun napit. Niin että enköhän mä rakas vihais sua jo, jos oisin vihatakseni. Tavallaan mä vihasinkin. Mutta vielä enemmän vihaan itseäni, koska en saa sua mun mielestä, vaikka sä oot syy mun jokapäiväselle paskalle.”
Olivia huokaa syvään. Huomaan olevani aivan kylmissäni.
”Vaikka eihän mikään siitä sun vika ole. Tän maan hallinto on ollut paskana jo vuosikaudet, se oli sitä jo sun veljes ja isäs ja varmaan saakeli isoisäskin aikana, tätä tää on, monarkia ansaitsis muutenkin jo kuolla. Elintasokuilu on ja pysyy.”
”Olivia…”
”Kai mä oon sit ihan vitun typerä. Mä en ajattele kenestäkään samalla tavalla, enkä oo koskaan ajatellutkaan. Vaikka me ollaan vaan oltu näin… Me ei edes ehditty olla pitkään yhdessä. Ja silti. Silti…”
”Älä jätä minua.”
Olen uneksinut hänen tuoksustaan vuosia. Haaveillut hänen tunnustaan sormieni alla. Ja ennen kaikkea olen kaivannut hänen lujia, mutta lempeitä sanojaan, hänen tapaansa nähdä maailma ja kohdata se niin suoraan. Pystypäin. Rehellisenä. Sellaisena kuin hän on. Hän on maailman kaunein ihminen, enkä pääse hetkeksikään unohtamaan sitä.
Olivia kiepsahtaa puoliksi päälleni ja silittelee poskeani.
”Miten mä voisin koskaan elää sun kanssa ilman, että petän ja poljen kaiken, mitä mä olen? Kerro mulle, rakas. Me ei voida elää suhteessa siten, että sä olet kuningatar ja mä… jotain, jonka sun koko valtios tahtoo tuhota.”
”Älä pakota minua valitsemaan.”
”Minkä välillä? Massamurhan vai mun? Hankala valinta, kieltämättä.”
”Olivia kiltti.”
”En ole.”
Huokaan. Ei hänen tarvitsekaan olla. Räpyttelen viimeisiä kyyneliäni pois, ei minun kuulu itkeä ja nojata hänen sääliinsä. Hän ei ole minulle mitään velkaa.
”Kun mä palaan täältä sinne, minne mä kuulun, mä en todellakaan tiedä, mitä mä aion tehdä. Mä haluan sut helvettiin tän maan johdosta, mä haluan tän koko paskan maan tasalle. Ja samalla mä haluan vaan napata sut mun syliin ja ajaa jollain vitun siistillä veneellä helvettiin täältä.”
”Voisimmeko me tehdä niin?”
”Ai paeta täältä?”
”Niin.”
Miten utopistinen ajatus. Vain saduissa paetaan auringonlaskuun ikäviä ja vaarallisiakin velvollisuuksia. Olivian katse on rehellinen. Näen, että hän on todella harkinnut sitä.
”Oletko tosissasi? Miten sellainen onnistuisi ilman, että meidät jäljitettäisiin? Vai antaisivatko kaikki muka meidän vain olla? Emme me voi sellaista tehdä. Tahtoisitko sinä muka sitä?”
”Mä en tänne tullessani tiennyt vielä yhtään, mitä mä tahdon. Kaikki nää fiilikset vain ottivat musta vallan, kun mä näin sut taas. En ole erityisen ylpeä itsestäni. Mulla on ollut sua ihan sietämätön ikävä.”
”Onko meidän pakko tietää vielä mitään? Voin järjestää niin, että pääset aina tulemaan tänne. Keksitään joku keino. Annan sinulle jonkin varapuhelimen. Vaihdetaan niitä sitten jossakin kohdassa ja hävitetään vanha.”
”Medea…”
Tiedän kuulostavani epätoivoiselta. Miten mitään tällaista voi edes yrittää rakentaa, kun poliittinen tilanne on sellainen kuin se on? Ja silti. Nuo tummat silmät. Hehku niiden pohjalla.
”En anna sinun lähteä täältä ilman, että tiedän sinun palaavan. Me emme millään voi puida kaikkea sitä läpi yhdessä yössä.”
Olivia on hetken hiljaa.
”Mutta voimmeko me puida sitä ollenkaan? Onko tässä mitään puhuttavaa?”
”On. Vannon, että on. Sinähän halusit tietää, millainen minä olen.”
”Niin haluankin. Mutta mä tarkoitan, että… että vaikka mä oppisinkin tuntemaan sun joka puolen, mä kuulun silti jonnekin ihan muualle. Syntyjäni. Sä tiiät sen.”
Painan Olivian pään rintaani vasten ja silittelen.
”Anna minä ihan pienen hetken ajan haaveilen siitä, että olisin syntynyt sinun kaltaiseksesi.”
Olivia henkäisee.
”Sitäkö sä toivot?”
”Joskus.”
”Voi rakas.”
Me hiljenemme. Yö loistaa huoneeseen sisään, minä tuijotan kuun kirkasta siluettia taivaallla. En tiedä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu, mutta Olivia on nyt tässä ja minä rakastan häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti