Luku 52: Paperinen taivas (Ria)
Puoli vuotta myöhemmin
Repaleinen taivas peittyy kaupungin savuun. Katolla tuulee silti, ilma tuntuu viileämmältä kuin katutasolla. Kun katsoo alas, maailma on pieni ja ihmiset sitäkin pienempiä. Katujen värikäs vilske sekoittuu tasaiseksi valojen ja värien massaksi.
”Sä olitkin jo täällä”, kuuluu hymähdys takaani. Alva kävelee mustissa vaatteissaan lähemmäs ja riisuu hupparinsa. Hän kietoo sen harteilleni ja painaa suukon poskelleni. ”Sä näytit olevan ihan kylmissäs.”
”No, ehkä vähän…”
”Mun tytön ei tarvitse jäätyä täällä yksinään.” Alva kaappaa minut syliinsä. ”Miten menee, baby girl?”
”Hyvin nyt, kun sinä olet siinä.”
Alva virnistää.
”Sun puhetapa on aina yhtä hurmaava.”
Alva vetää minut suudelmaan ja silittää niskaani hellästi samalla. Joka kerta hänen suudellessaan uppoan yhä vain syvemmälle hänen tuoksuunsa. Vain Alva voi tuntua tältä. Kaiken yhdessä koetun jälkeen tunnen yhä lempeitä vihlaisuja hänen ollessaan lähelläni ja kutsuessaan minua tytökseen.
”Mä rakastan tätä kaupunkia”, Alva sanoo yllättäen. Hänen ilmeensä on täysin vakava.
”Niinkö?” minä kysyn, vaikka tiedän sen kyllä.
”Musta ei koskaan olisi menemään High Towniin, ei edes nyt, kun linna on paskonut itse itsensä ja monarkian aika on ohi. Se ei vaan sovi mulle. Näiden katujen kasvatti on aina näiden katujen kasvatti. Ja to be honest, tää on mulle rakkain paikka koko maailmassa. Vittu, entä sitten, että sattuu ja pelottaa, se on tän maan laki ja en osais elää ilman jatkuvaa adrenaliiniakaan.”
Hymyilen. En usko, että Alvaa saisi koskaan asettumaan aloilleen. Muistan yhä sen säkenöivän kunnioituksen, jota tunsin häntä kohtaan meidän tavatessamme. Ja nyt saan olla se, joka tulee hänen lähelleen ja elää tuossa suunnattomassa lämmössä, jota hän kantaa muita varten. Alvalla on yhä suurin sydän, jonka tiedän.
”Uskotko sinä, että täällä tulee koskaan olemaan täysin rauhallista?”
”En”, Alva sanoo suoraan. ”Hallintokriisikin jatkuu varmastis seuraavat kymmenen vuotta. Niin kauan kun on ihmisiä, on sotaa ja kuolemaa.”
Nyökkään vaisusti.
”Mutta niin kauan me jaksetaan myös yrittää. Ihan vitusti liian pitkään me ollaan täällä vaan sohittu pimeään. Näinä kuluneina kuukausina ollaan ensimmäistä kertaa saatu jotain aikaiseksi.”
”Uskotko, että se riittää?”
Alva nousee hitaasti seisomaan. Hän kääntää päänsä taivaalle. Saasteisen kerroksen alta pilkottaa kaistale aitoa taivasta. Tumma yön katto tähtineen. Nousen Alvan vierelle, kiedon käteni hänen ympärilleen ja painan pääni hänen olalleen.
”Tiedän, että se riittää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti