sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Kirje itselleni

Hei siellä, pikkulintu.

Ei tarvitse sanoa mitään. Ei ole hätää. Sä lähetit mulle kauniita sanoja sieltä tänne, kolmen vuoden päähän. Tämä on nyt sulle sinne, takaisin, koska ajat ovat limittyneet ja tiedän, että kuulet. Sä näit mut silloin, etkö nähnytkin? Uskalsit katsoa niin pitkälle. Sulla on niin kirkkaat silmät. Tähtiä niiden toisella puolella.

Me ollaan kuljettu paljon yhdessä. Nähty ja koettu. Se, mitä sä tulet seuraavaksi kokemaan, muuttaa sut kauttaaltaan, syvemmältä kuin sä olisit osannut arvata. Eikä mikään siitä ole hyvää tai huonoa, se vain tapahtuu. Pidä itsestäsi kiinni, sä olet selvinnyt ennenkin. On vain tuuli, joka puhaltaa, meren pehmeät aallot. Vesi on sun koti, tuuli sun veli, puut siskoja. Kuuntele niitä. Kuuntele itseäsi. Kyllä sä tiedät. Sä olet sade ja sä olet aurinko, sun ei koskaan tarvitse olla vain yhtä, ei koskaan tarvitse päättää. Ole kaikki. Elä, elä, elä.

Mä olen kamalan ylpeä susta. Sä uskalsit valita jotain, jota sä itse halusit. En sano sulle, että sun olisi pitänyt valita toisin tai rohkeammin. Sä teit mitä sä silloin pystyit, ja sä teit oikein. Sun seuraava kesä on sun ensimmäinen kesä elossa, aivan kuten sä kirjoitit mulle. Voikukkakesä. Elä ja huuda, anna mennä, ole niin paljon kuin pieni ihmiskeho kestää ja sen ylikin. Sä olet muutakin kuin sulle piirretyt rajat. Älä koskaan unohda sitä.

Lukio on multa nyt ohi, mutta sullahan se vasta alkaa. Muhun on sattunut. Mä olen käynyt niin syvällä pimeässä, että tukehduin siihen, luulin sitä osaksi itseäni. Mä olen antanut pahoinpidellä itseäni niin monen ihmisen toimesta niin pahasti, että osa sulista ei koskaan kasva takaisin. Osa musta on ikuisesti paljas ja rikki eikä ikinä parane. On pelottavaa kulkea joka päivä niin paljaana, tietoisena siitä, että kuka vaan voi iskeä suoraan eikä mulla ole mitään itseni suojaksi. Haluaisin sanoa, että opin. Haluaisin sanoa, että en kadu. Mutta mä en voinut tietää. Mä ymmärrän sua, kun sä teet ne kaikki valinnat. Sä et tiennyt. Sä olit pieni ja sä kokeilit siipiäsi. Se, että niitä koeteltiin, ei tarkoita, etteivätkö ne kestäisi. Olen oppinut olemaan sulle sun paras ystävä. Ei hätää, pieni lintu, me ollaan vasta alussa. Kyllä me vielä lentämään opitaan.

Paljaus on osaltaan myös mun isoin vahvuuteni. Mä olen auki revitty, mulla ei ole enää suojaa, mutta mä olen lempeä. Se on mun isoin vahvuuteni. Sä opit sen vielä. Sä opit sen todella hyvin. Älä pelkää mennä päin. Ole itsellesi armollinen. Mäkin olen jo oppinut kiinni siihen. Pidä silmät auki ja anna kaiken tulla. Sä kestät kyllä.

Jotain jää aina taa. Sille ei mahda mitään. Sä et voi pitää kaikkea käsissäsi. On asioita, jotka lipuu pois ilman, että haluat, ja osa jotakin siltä väliltä. Ei ole hyvää ja huonoa, mutta senhän sä jo tiedätkin. Älykäs olento. Älä luovu sydämestäsi. Älä anna periksi. Susta on juuri siihen, mitä sä vain itse päätät.

Maailma on meidän kanssa. Me puhutaan sille usein. Tähtitaivas, aurinko, joki, rankkasade. Suuri ja loputon universumi. Se tietää, se on vanhempi kuin me ja me ollaan siinä ja se meissä. Luota siihen. Tulet oppimaan, miten kaunista ja merkityksellistä kaikki lopulta on. Katse vain tähtitaivaalle, kyllä sä tiedät. Tai tulet tietämään ihan pian. Limittyneet ajat, ystävä rakas. Me ollaan yhtä niin kuin maailmakin.

Avaa silmät. Avaa siivet. Älä pelkää, sä olet niin paljon ja niin lujaa. Mä olen täällä sua vastassa.

Ylioppilas 30.5.2020

Ylioppilas






















30.5.2020

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Takaikkuna


Sulla oli kirkkaat silmät ja jotakin sinistä päällä, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Aurinko piirsi raitoja sun poskille ja mä tiesin heti, että sä olisit se, jonka huiviin haluaisin kietoutua syksyn maalatessa puut oransseiksi, sä olisit se, jolle ostaisin liian kalliin joululahjan ja nauraisin, kun sä avaisit sen kirkkaat silmät säkenöiden.

Sä ajattelit samoin. Sun täytyi ajatella, sillä katsoit mua pitkään kulkiessamme toistemme ohitse, jäit viipyilemään hetkeen kuten minäkin. Sä ja sun uskomattomat silmät. Silloin mä ajattelin, että jos en saa sun kaltaista miestä, missään ei ole enää mieltä, auringon lämpö on pelkkä kaiku ja jouluna ajattelisin vain sitä lahjaa, jota en sulle voinut ostaa.

Mutta onneksi sä ajattelit samoin sinä kesäisenä päivänä, kun linnut lauloivat ja me kohtasimme ensikertaa. Siitä alkoi yhteinen pelimme. Katseita, ahtaita kauppakäytäviä. Vahingossa tönäisimme toisiamme, hipaisimme kuin niin olisi tarkoitettu. Tiesin, että olit mukana leikissä, sen näki tavastasi kääntyä katsomaan seuraavallakin hyllyllä.

Miten olenkaan ehtinyt rakastaa sua sen jälkeen. Miten paljon olemmekaan kokeneet. Auringonnousut ja -laskut ovat juosseet tahdissamme, maailma on suonut niin monta yhteistä joulua ja juhannusta, kaikki merkityksettömiä ilman sua. Mä tunnen sut parhaiten maailmassa, rakkaani, prinssini. Paremmin kuin kukaan muu.

Tiedän, kuinka salilla käyminen on sulle pakkomielle. Menet sinne tiistaisin ja torstaisin, viivyt kolme tuntia, tasan, ei hetkeäkään vähempää, teet kaikkesi ollaksesi täydellinen mies. Ja olethan sä. Minun upea mieheni. Tiedän, että näet ystäviäsi harvoin. Puhut minulle kovin vähän heistä. Olen nähnyt heistä vain ne, jotka käyvät kanssasi joskus sunnuntailenkeillä.

Tiedän rakkautesi pähkinäsuklaaseen. Tuot sitä joka kerta kaupasta tullessasi. Olet aina niin inhimillinen. Minun kaunis mieheni, joka sipaisee kiharia hiuksiaan korvan taa, hymyilee vinosti, jos joku kehuu. Käy aina lauantaisin saunassa. Soittaa pitkiä puheluita niille ystäville, joita ei koskaan näe. Rakastaa työtään yli kaiken. Herää joka aamu ennen kuutta ja juo kaksi kupillista kahvia. Kaikki pienet asiat, kaikki yksityiskohdat, ja minä muistan selkeimmin sen auringon täplittämän iltapäivän, kun kohtasimme.

Mä rakastan sua enemmän kuin mitään muuta, ja tiedät sen. Eräänä iltana, kun olen viipynyt työssä pitkään ja katulamput korvaavat jo tähdet taivaalla, kävelen kohti kotia, pysähdyn takaikkunalle. Makuuhuoneen taa. Yllätän sut. Sä olet varmasti jo laittanut illallisen pöytään, teet sen usein. Ilahdutat mut sillä tavalla. Nyt on mun vuoroni. Tulen ikkunasi taa, näen siluettisi jo kaukaa. Voimakkaat kädet, siro lantio. Upea. Minun kaunis mieheni.

Sä näet mut. Katseemme kohtaavat. Jälleennäkeminen pitkän työpäivän jälkeen. Rakkaani. Olen tässä, jälleen luonasi. Sä saavut pihalle, käännät päätäsi, ojennat kätesi ottaaksesi mut syliisi, rakastaaksesi mua jälleen.

”Mitä helvettiä? Kuka sä olet?”
Rakas. Odota hetki. Puhutaan.
”Kuka helvetti sä olet? Hei, miksi sä… Voi perkele, mun vaimo ja lapset on tuolla sisällä! Eteenpäin et kyllä tule! Hei? Sano jotain!”

Voi, kulta. Sä olet niin uskomattoman rakastunut. Kiihkeä. Me ollaan yhdessä. Ollaan aina. Sä et vain tiedä sitä vielä.