Takaikkuna

Sulla oli kirkkaat silmät ja jotakin sinistä päällä, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Aurinko piirsi raitoja sun poskille ja mä tiesin heti, että sä olisit se, jonka huiviin haluaisin kietoutua syksyn maalatessa puut oransseiksi, sä olisit se, jolle ostaisin liian kalliin joululahjan ja nauraisin, kun sä avaisit sen kirkkaat silmät säkenöiden.

Sä ajattelit samoin. Sun täytyi ajatella, sillä katsoit mua pitkään kulkiessamme toistemme ohitse, jäit viipyilemään hetkeen kuten minäkin. Sä ja sun uskomattomat silmät. Silloin mä ajattelin, että jos en saa sun kaltaista miestä, missään ei ole enää mieltä, auringon lämpö on pelkkä kaiku ja jouluna ajattelisin vain sitä lahjaa, jota en sulle voinut ostaa.

Mutta onneksi sä ajattelit samoin sinä kesäisenä päivänä, kun linnut lauloivat ja me kohtasimme ensikertaa. Siitä alkoi yhteinen pelimme. Katseita, ahtaita kauppakäytäviä. Vahingossa tönäisimme toisiamme, hipaisimme kuin niin olisi tarkoitettu. Tiesin, että olit mukana leikissä, sen näki tavastasi kääntyä katsomaan seuraavallakin hyllyllä.

Miten olenkaan ehtinyt rakastaa sua sen jälkeen. Miten paljon olemmekaan kokeneet. Auringonnousut ja -laskut ovat juosseet tahdissamme, maailma on suonut niin monta yhteistä joulua ja juhannusta, kaikki merkityksettömiä ilman sua. Mä tunnen sut parhaiten maailmassa, rakkaani, prinssini. Paremmin kuin kukaan muu.

Tiedän, kuinka salilla käyminen on sulle pakkomielle. Menet sinne tiistaisin ja torstaisin, viivyt kolme tuntia, tasan, ei hetkeäkään vähempää, teet kaikkesi ollaksesi täydellinen mies. Ja olethan sä. Minun upea mieheni. Tiedän, että näet ystäviäsi harvoin. Puhut minulle kovin vähän heistä. Olen nähnyt heistä vain ne, jotka käyvät kanssasi joskus sunnuntailenkeillä.

Tiedän rakkautesi pähkinäsuklaaseen. Tuot sitä joka kerta kaupasta tullessasi. Olet aina niin inhimillinen. Minun kaunis mieheni, joka sipaisee kiharia hiuksiaan korvan taa, hymyilee vinosti, jos joku kehuu. Käy aina lauantaisin saunassa. Soittaa pitkiä puheluita niille ystäville, joita ei koskaan näe. Rakastaa työtään yli kaiken. Herää joka aamu ennen kuutta ja juo kaksi kupillista kahvia. Kaikki pienet asiat, kaikki yksityiskohdat, ja minä muistan selkeimmin sen auringon täplittämän iltapäivän, kun kohtasimme.

Mä rakastan sua enemmän kuin mitään muuta, ja tiedät sen. Eräänä iltana, kun olen viipynyt työssä pitkään ja katulamput korvaavat jo tähdet taivaalla, kävelen kohti kotia, pysähdyn takaikkunalle. Makuuhuoneen taa. Yllätän sut. Sä olet varmasti jo laittanut illallisen pöytään, teet sen usein. Ilahdutat mut sillä tavalla. Nyt on mun vuoroni. Tulen ikkunasi taa, näen siluettisi jo kaukaa. Voimakkaat kädet, siro lantio. Upea. Minun kaunis mieheni.

Sä näet mut. Katseemme kohtaavat. Jälleennäkeminen pitkän työpäivän jälkeen. Rakkaani. Olen tässä, jälleen luonasi. Sä saavut pihalle, käännät päätäsi, ojennat kätesi ottaaksesi mut syliisi, rakastaaksesi mua jälleen.

”Mitä helvettiä? Kuka sä olet?”

Rakas. Odota hetki. Puhutaan.

”Kuka helvetti sä olet? Hei, miksi sä… Voi perkele, mun vaimo ja lapset on tuolla sisällä! Eteenpäin et kyllä tule! Hei? Sano jotain!”

Voi, kulta. Sä olet niin uskomattoman rakastunut. Kiihkeä. Me ollaan yhdessä. Ollaan aina. Sä et vain tiedä sitä vielä.