Epilogi: Sade
Istun korkeimmalla kalliolla ja
katson, kuinka veri pyyhkiytyy pois sormistani. Se valuu veden
piiskaamalle kivelle ja haalistuu pois. Veri, jonka kuvittelin jäävän
iäksi, on nyt mennyt. Se ei enää palaa. Minä en enää kulje sen
luokse eikä se minun, ja nyt tiedän, että niin on parempi.
Taivas myrskyää yhä kaikella
raivollaan. Minä olen joku muu. Ehkä oma itseni, vihdoin. Veri on
valunut pois ja sisimpäni on tyyni. Ei ole enää huutoa
huudettavaksi. Se ei ole kuollut, se on tullut kokonaan pois.
Mennessään se ei jättänyt sisintäni tyhjäksi kuten luulin. On
paljon värejä, joita en ole koskaan nähnyt, paljon ääniä, joita
en ole koskaan kuullut. Kokonainen ihmiselämä koettavaksi. Uskon
hymyileväni sen edessä.
Moni jää taa. Moni, jota en
pelastanut. Surullisia ihmisiä, jotka tekivät omat valintansa. Minä
tein omani. Tämä on nyt minun elämäni ja minun kehoni, jota en
aio enää hylätä. Teen siihen kotini, otan sen takaisin kaikella
sillä lempeydellä, jota kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt ottaa
vastaan. Se kaikki on nyt minun.
Kaikki alkaa aina sateesta. Istun yhä
kalliolla ja annan taivaan sataa harteilleni. Otan vastaan sen, mitä
sillä on antaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti