Vapaa ihostaan: luku 15

Luku 15: Ehdotus

Kun seuraava päivä ei koskaan alakaan, tiedän pimeän laskeutuneen. Auringosta näkyy vain väsynyt suiro kauas jäävän aron takaa. On kuin se ei uskaltaisi näyttäytyä, kuin se pelkäisi meitä. Aja pitää lyhyen ryhmäkokouksen ja jakaa ohjeita pimeässä metsästyksestä ja hengissä pysymisestä. Hän sanoo joukkoon sellaisia asioita, joille muut ikäiseni pyörittelevät silmiään kuin olisivat kuulleet ne kymmeniä kertoja. Tuijotan Ajan jäntevää olemusta ja mietin, ottaako hän sittenkin minut huomioon, ohjeistaako hän asioista vain, jotta minä oppisin.

Monen päivän kipu lepää ruumiissani, päätän kulkea kokouksen jälkeen putoukselle peseytymään. Polku on pimeyden verhoama, mutta silti kuuma paljaitten jalkojeni alla. Tämä maa ei viilene kunnolla edes silloin, kun sen aurinko viipyilee aron takana muutamia kymmeniä aamuja.

Pimeän jakson pimeys ei ole kuten yön pimeys. Yö on vain välitila, lepoa ja ajatuksia varten. Pimeän jakson pimeys on pelkkää pimeyttä. Mustuutta. Kelmeä valon irvikuva, pieni auringon kaistale tekee kaikesta sairasta. Mutta me olemme tottuneet. Pimeä jakso koittaa aina uudelleen, ja Akvamar on tottunut elämään sen alla.

Pysyn varuillani, kun kuulen askelia takaani. Konai juoksee minut kiinni kuin ei joutuisi lainkaan varomaan askeliaan pimeässä.

”Peseytymään menossa?”

Nyökkään. Tiedän, että hän erottaa sen.

”Minä myös”, Konai virnistää. Hän puhuu taas liikaa. On paljon sellaista, jonka voisi vain jättää sisälleen. Minä ajattelen tahtomattanikin Galinan eilisiä sanoja.

Perillä annan veden viedä itseni. Tasainen virtaus on lempeä ja saa hetkeksi ruumiini rajat katoamaan. Ei ketään kertomassa minulle, että minun pitäisi ymmärtää, ei ketään potkimassa minua maahan ilman varmaa tietoa siitä, kuolenko, jätänkö kehoni lopullisesti. Ei ketään koskemassa minua tavalla, jolla en halua. Pelkkää vettä, joka ympäröi minut kaikkialta.

Erotan veden liikkeistä, että Konai ui pitempää matkaa jossakin takaani. Konai saa tehdä, mitä haluaa. Suljen silmäni ja annan tasaisten aaltojen keinuttaa minua. On pimeää, vain kosken kuohu pauhaa. Sen ääni on minulle tutuin kaikista. Olen oppinut välittämään siitä. Juuri, kun tunnen liukenevani osaksi vettä, pääni painuu pinnan alle ja vesi täyttää keuhkoni kauhulla.

Olen kaksin pojan kanssa, joka yritti tappaa Asaelin, olen –

Olen pinnan alla. Kauhu kutittelee ruumistani, puristuu kurkkuuni, ja sitten minä muistan, mistä minä sen tunnen. Ensiriitistäni. Tapahtumasta, jossa nuoren täytyy ymmärtää, ettei vastustelu auta, että täytyy vain antautua, lakata olemasta mitään. Lakkaan rimpuilemasta, päästän irti kehostani, ja tyyneys tulee. Peittää minut kauttaltaan.

Sitten joku nykäisee minua. Nousen ylös, keuhkoni saavat happea sisälleen. Ruumiini ääret palaavat. Kun olen taas pinnalla, yskökset tulevat kuin kouristukset. Syljen pimeässä vettä sisältäni, pidän rannan kivistä niin lujaa kiinni, että henkeni voisi riippua niistä. Tunnen iskun selässäni. Konai hakkaa minua selkään, jotta saan kaiken veden ulos. Veden, jonka hän pani minuun.

On niin pimeää, että minulta kestää hetki nähdä Konain hymyilevän. Poika tuijottaa minua kuten Asaelia tuijotetaan. Kuten tuijotetaan jotakuta sellaista, jota tekisi mieli sääliä. Konai alkaa nauraa, enkä minä ymmärrä enää mitään. Hän läimäisee minua jälleen selkään, eleen on varmasti tarkoitus olla veljellinen. Yhdistettynä siihen, että hän on pitänyt minua juuri pinnan alla, ele tuntuu lähinnä pistelyltä ihon alla.

”Olisitpa nähnyt ilmeesi!” Konai nauraa. ”Älä nyt, minä vain pilailen!”

Konain silmät ovat yhtä mustat kuin maailma ympärillämme. Jopa maailmaa on helpompaa katsoa pitkään kuin kiihkoa Konain silmissä.

”Et kai sinä oikeasti kuvitellut, että minä yritän tappaa sinut?”

Hän, joka on aiheuttanut Asaelin kärsimyksen. Poika, joka on katsonut minua ensimmäisestä päivästä lähtien kuin saalista. Poika, jota kaikesta huolimatta uskon ymmärtäväni.

”Älä luulekaan”, Konai sanoo hymyillen. Hän tulee aivan lähelle. Kehoni muodostaa muurinsa valmiiksi. Kukaan ei tulisi tällä tavalla lähelle. Kivulla saa aina lähestyä, ei millään muulla. En osaa lukea Konain ilmeitä. Hän voisi yrittää mitä vain, ja minä olen kokenut jo tarpeeksi halutakseni enää ikinä ketään iholleni.

”Minä en tappaisi sinua nyt, kun sinusta on vihdoin tullut täysvaltainen jäsen”, Konai virnistää ja pukkaa minua rintaan. Muurini laskevat hiljalleen. Ei Konai lähestyisi minua siten. Konai on raakaa voimaa ja uhoa, ei mitään niin julman hellää, että hän osaisi. ”Minä tulin tänne vain yhdestä syystä.”

Kohotan kulmiani.

”Minä haastan sinut kaksintaisteluun. Seuraavana aamuna. Pimeässä. Sinä ja minä.”

Kaksintaistelu, joka päättyy toisen kuolemaan. Räpyttelen silmiäni. Minun pitäisi hyväksyä tarjous. Minun täytyy saada ensimmäinen letti voidakseni olla turvassa. En vielä tiedä, kuinka moni täältä olisi valmis painamaan pääni veden alle keskittymiseni herpaantuessa. Letti tekisi siitä kiellettyä. Mutta Konai? Taistelisinko minä Konain kanssa, Konain, joka on odottanut kaksintaisteluamme siitä lähtien, kun minä tulin leiriin? Hän näkee minussa pelkästään onnistuneen itsensä. Version, joksi hän ei voinut syntyä.

Pudistan päätäni. Minä en taistelisi Konain kanssa, en vielä. Hän saisi anella polvillaan, enkä minä taistelisi, koska nyt ei ole sen aika. Minä en tahdo tappaa häntä, on hän tehnyt mitä hyvänsä. Hän saisi taistelunsa, mutta ei vielä. Minä olen vielä liian kiinni itsessäni tappaakseni pojan, jonka kanssa olen saanut kasvaa kiinni tähän elämään. Vasta sitten, kun olen jo tyhjennyt tarpeeksi, kun olen jo lähempänä vapautumista, voisin tappaa jonkun sellaisen kuin Konain. Siitäkin huolimatta, että tumman pojan silmät ovat täynnä katkeruutta ja vihaa. Mutta eivät ne minuun kohdistu, vaikka hän niin uskoisikin. Hän vihaa tässä maailmassa jotain aivan muuta.

En tiedä, saako tässä ryhmässä kieltäytyä taistelusta rangaistuksetta. Konain tyrmistyksestä päätellen vastaukseni on sallittu, mutta ei pidetty.

”Mikset taistelisi kanssani? Pelkäätkö, että voitan sinut?”

En sano mitään. Tuijotan vain mustaa vettä ympärillämme.

”Sinäkö muka pelkäät! Sinähän tulit tänne kolmen letin kanssa!”

Konai heilauttaa kaksi lettiään selkään kuin häpeisi niitä edessäni. Vaikka eihän minulla ole nyt arvoa laisinkaan. Ei edes suojaa. Olen niin paljon vähemmän kuin hän tulee koskaan olemaan, eikä hän ymmärrä, että se on hänen onnensa. Minä toteutan hänen äitinsä toiveet suunnattomasti häntä paremmin, enkä ole siitä lainkaan riemuissani.

”Oli tekosyysi mikä hyvänsä, sinä taistelet minun kanssani vielä”, Konai sanoo ja pukkaa minua jälleen rintaan. ”Et voi kieltäytyä loputtomiin. Minä kysyn uudelleen ja uudelleen. Ja sinä vastaat vielä myöntävästi.”

Hän on oikeassa. Minä taistelen hänen kanssaan vielä, mutta en nyt. En tänä versiona itsestäni.

”Sinä olet erikoisin ihminen, jonka minä olen koskaan tavannut, Kheri. Sinä tunnut samaan aikaan näkevän aivan kaiken ja olevan täydellisen sokea. Ymmärrät asioita aivan omalla tavallasi. Sinä olet hiljainen. Niinhän kaikki ovat, sillä äidin mielestä sanat sitovat mieltä ruumiiseen, ja no, sinähän tiedät – meidän ei kuulu olla mitään.”

Konai puhuu niin nopeasti, että hän joutuu vetämään henkeä välissä.

”Mutta sinä olet aivan eri tavalla hiljainen”, hän jatkaa, ”aivan kuin hiljaisuus olisi sinun suojasi tätä maailmaa vastaan.”

Konai, joka on syntynyt sanojen kanssa, onnistuu iskemään ihoni alle. Hän on liian avonainen ja karkea sanoakseen mitään tarkoituksenmukaisesti. Hänen sanansa eivät pyri satuttamaan minua. Ne ovat vain sanoja. Silti tunnen ne rintakehässäni ja uskon ne todeksi.

”Ja minun äitini on jo valinnut sinut”, Konai sanoo hiljaa. Veli veljelle. Ihminen ihmiselle. Ensimmäistä kertaa pääsen koskettamaan surua Konain äänessä. Katkeruus on riisuttu, ääni ei enää huku siihen. Kaikesta riisuttuna se on ainoastaan surullinen. Tahtoisin koskettaa Konaita, mutta tiedän sen sotkevan kaiken. Nyt hän on pelkkä liikaa yrittävä, surullinen poika.

”Sinä täytät hänen ajatuksensa kaikkein parhaiten, enkä minä ihmettele sitä lainkaan. Sinä olet niin erilainen. En tiedä, johtuuko se siitä, missä sinä olet syntynyt.” Konai kohauttaa harteitaan. Syvä huokaus pakenee hänestä. ”Sinä nyt vain sovit hänen maailmaansa parhaiten.”

Yhtäkkiä minä olen pahoillani siitä, että olen täällä. Millaisen elämän Konai olisi saanut elää ilman minua?

Ei. Hän on syntynyt katkerana. Hän olisi aina löytänyt jonkun, jota kadehtia.

Kohotan käteni sipaistakseni Konain märkää tukkaa pois hänen kasvoiltaan. En ole hänen veljensä, mutta juuri nyt, pimeän auringon alla, minä voisin olla.

Konain käsi läiskähtää omalleni. Viha syttyy jälleen silmien taakse. Vetäydyn taaemmas, olen ylittänyt näkymättömän rajan. En tiennyt hänellä olevan sellaisia. Konai pudistaa villiintyneenä päätään ja hyppää vedestä suoraan rantaan.

”Älä yritä!” hän sähähtää vasten kasvojani. ”Minä en tarvitse sitä. Sääliäsi.” Hän sanoo sen kuin se raastaisi hänen ruumistaan kahtia. Minä ymmärrän häntä. Minä todella ymmärrän. En yritä enää koskettaa. Konai vetää muurit eteensä, vilkaisee minua raivoissaan ja juoksee suoraan polulle jättäen minut taakseen.

Nousen vedestä vasta, kun tiedän Konain ehtineen jo leiriin. En tahdo kävellä hänen tilaansa tarkoituksella. Astelen polkua kaikessa rauhassa, tarkkailen kaikkea, jonka pimeys on niellyt. Mutta pimeys ei ole paha, se ei tahdo viedä mennessään, se pitää vain hetken hallussaan. Kyllähän minä sen tiedän.

Kurkkuani kuristaa vielä leirissäkin. Tipun vettä, mutta en sano kenellekään mitään siitä, mitä Konai minulle teki. Se voisi saada Ajan räjähtämään, onhan hänen poikansa aiemminkin käynyt niiden kimppuun, jotka on kokenut uhaksi. Enkä minä tiedä, kuinka lujaa Aja on jo kiinnittynyt minuun. Konain äänestä päätellen kaikki on jo menetetty.

Kävelen suoraan pienen poikarykelmän luo. Osa taistelee harjoitusalueella keskenään, osa odottaa sivussa vuoroaan. Pimeässä erotan heidät toisistaan. Silmäni kulkevat läpi heistä jokaisen, arvioivat lihakset ja voiman. Sitten ne pysähtyvät. Hyvä. Tuo tuossa. Koputan poikaa olalle.

”Minä haluan, että sinä taistelet kanssani.”

”Tanner on täynnä, odota –”

”Kaksintaistelun. Seuraavana aamuna.”

Pojan suu avautuu. Silmät suurenevat. Muut pojat ympärillämme tuijottavat meitä pitkään.

”Tietysti.” Poika vetää henkeä. ”Totta kai.”

Käännyn sanomatta enää mitään. Pian minun ei tarvitsisi enää pelätä, että joku iskisi selustaani. Pian minulla olisi ensimmäinen lettini uudessa ryhmässäni, suoja kaikkea vastaan. Lisää verta kynsieni alle. Verta, joka ei koskaan lähtisi pois. Kun kävelen takaisin leiriaukiolle, huomaan silmänurkastani Konain seisomassa kallioiden vierellä. Pimeässäkin näen raivon leimuavan hänen katseessaan. Minä olen jo valintani tehnyt.