Luku 10: Aro
Ehralla ja Irinillä on käsissään
kepit, joiden päät on veistetty teräviksi. Vaaralliset aseet,
jotka iskeä saaliin niskaan. Minä en ole juuri metsästänyt, olen
pärjännyt sillä, mitä eteeni on tuotu. Meillä kotona jako
taistelijoiden ja metsästäjien välillä oli selkeä. Täällä en
ole siitä enää niin varma. Takapin selästä käsin minusta
tuntuu, että voisin olla niin metsästäjä kuin saaliskin. Arolla
siitä ei voi koskaan olla varma.
Aro on tuskaisen hiljainen. Jos se
päästäisi äänenkin, tuntisin oloni turvallisemmaksi. Edes
vuoritakapit eivät enää hörähtele, ne kantavat meitä täysin
rauhassa. Tuskin kuulen niiden sorkkien kopinaa maata vasten.
Täydellinen hiljaisuus. Onneksi hämärä ei ole ehtinyt vielä
laskeutua. Pimeässä vaistoni pettäisivät minut täällä.
Leirissä on käyty muutama
kaksintaistelu viimeisimpien päivien aikana. Ruumiita ei kuitenkaan
näy missään. Ei pienintäkään merkkiä siitä, että niitä
olisi koskaan tuotukaan aron reunalle. Ei edes kaluttuja luita. Ei
mitään. Aro on ottanut omansa. Hengitän raskaasti, vilkaisen
Konaita vieressäni. Pojan leukaperät ovat jännittyneet. Hän pitää
tiukasti kiinni takapistaan. Konai on pelkkä lapsi niin kuin
minäkin. Ei vielä edes viittätoista pimeää jaksoa nähnyt. Silti
minua raastaa nähdä hänet pelkäämässä. Hän näyttää enemmän
itseltään pelkoon kiedottuna. Lämpö risteilee rinnassani. Ehkä
se yrittää kertoa, että olen oppinut pitämään hänestä.
Jokin sähähtää. En ehdi reagoida,
ennen kuin näen pienen kissamaisen petoeläimen Irinin kepinnokassa.
Kehoni alkaa täristä, mutta pidän kiinni takapista. Eläin allani
ei ole kissapedosta millänsäkään. Alan hiljalleen ymmärtää,
miksi juuri takapeita käytetään arolla metsästämiseen. Irin
nostaa pedon takapinsa selkään. Kaikki tapahtuu nopeasti. Kukaan ei
sano mitään. Olemme vaienneet kuin äänettömästä sopimuksesta.
Hiljaisuuteen pitää vastata hiljaisuudella.
Kohtaamme kolme muutakin eläintä,
kaikki muodoltaan tuttuja, villejä. Kauriseläimiä. Ei enää
yhtäkään petoa. Ehran ja Irinin olemukset ovat voimakkaiden
metsästäjien. Heitä ei saalistaisi kukaan. Sisimpäni sykkii sekä
kauhusta että kunnioituksesta.
Pahinta on tiedostaa, että pedot
eivät ole se, mitä Akvamarin kansa arossa pelkää. Aron pelossa on
kyse jostakin aivan muusta. Se on miltei luontoa itseäänkin
suurempaa. Jotakin käsittämätöntä ja nimetöntä. Jännitys
istuu kehossani ja odottaa tilaisuutta laueta. Se tietää, mitä
odottaa. Kun sitä ei kuulu, jännitys jää vain risteilemään ja
särkemään raajoja. Konain ilmeestä päätellen hän kokee samaa.
Ehra ja Irin ovat kokeneempia, heidän ilmeensä eivät värähdäkään.
Käännymme takaisin, kun meillä on
tarpeeksi riistaa. Minä ja Konai olemme mukana pelkkänä taakkana.
Ilman takapeitamme olisimme molemmat jo juosseet pois kauhusta
mykkinä. Pahinta ei koskaan ole se, mitä kohtaa, vaan se, että
joutuu odottamaan.
Kun erotan Akvamarin korkeat punaiset
kalliot kaukaisuudessa, sydämeni lakkaa hakkaamasta niin lujaa. Koti
on edessä. Oli se sitten mikä hyvänsä. Jännitys on istunut
sisälläni liiaksi, tiedän, etten kestäisi sen painoa enää
kauan. Sitten, aivan lähellä kallioita ja polkua, tuttua maaperää,
takapimme pysähtyvät. Kaikki samaan aikaan. Ne eivät liikahdakaan,
höristelevät vain korviaan. Erotan, kuinka reunimmaisin takapi,
Ehran oma, korottaa kaulaansa nähdäkseen. Ehra tekee kädellään
eleen. Irin vaihtaa hänen kanssaan katseita. Me emme ole yksin.
Ehran käden liike kertoo meille, että
emme saisi tehdä mitään. Pysymme paikoillamme, minä ja Konai, ja
pidämme eläintemme karvasta lujaa kiinni. Näen, kuinka kireinä
Konain rystyset ovat. Siitä on kauan, kun olen nähnyt vastaavaa
kauhua kenenkään ruumiissa.
Yhtäkkiä Ehran takapi kaatuu. Se
alkaa huutaa. En ole koskaan kuullut takapien päästävän
minkäänlaista ääntä. Ääni hakkaa tiensä ruumiiseeni eikä
lähde sen onkaloista koskaan. Rikottu, vihlova ääni. Kuolevan
eläimen viimeinen huuto. Ehra ehtii hypätä Irinin takapin selkään,
mutta riistasta osa tippuu maahan. Kukaan ei jää nostamaan sitä.
Erotan silmäkulmassani liikettä. Raajoja. Väärissä asennoissa,
luonnollisina, mutta kammottavina. Ihmisenkaltaisia. Minä en tiedä
ainuttakaan sanaa sille, mitä näen. Takapi jää maahan, enkä
erota muuta kuin verisen suihkun ja hurjia, vääntyileviä raajoja
sen ympärillä. Jäljelle jää vain takapin huuto. Kun se lakkaa,
äänet kaikkoavat täysin.
Takapimme juoksevat niin lujaa, että
minun täytyy painautua omani kaulaa vasten ja pitää niin tiukasti
kiinni, että se sattuu. Konai kulkee vierelläni, ehdin katsoa häntä
silmiin ja lukea äänettömän kauhun niistä. Älä katso
taaksesi, hänen huulensa muodostavat. Ensimmäistä kertaa
elämässäni haluan tehdä juuri kuten Konai sanoo. En katso
taakseni ennen kuin olemme taas polulla, riittävän matkan päässä
arosta. Kun pääsemme pois, takapit rauhoittuvat, kulkevat jälleen
normaalia tahtia. Vain minun sydämeni jaksaa yhä juosta.
”Ovatko kaikki kyydissä?” Ehra
kysyy silmät suurina. Hänen kasvoiltaan näen, että vastaavaa ei
ole tapahtunut pitkään aikaan.
Minä ja Konai nyökyttelemme.
Kerrankin Konai on täysin hiljaa.
”Jatketaan.”
”Mitä se…” minä takeltelen.
”Mitä se oli? Olivatko ne… ihmisiä?”
Niin Ehra kuin Irinkin pudistelevat
päätään. Arolle ei mennä yksin. Ei ilman eläintä. Mutta nyt
eläimenkin kimppuun on hyökätty.
”Meitä oli liian monta”, Irin
huokaa. Hänen äänestään kuulee, että hänkin on hengästynyt.
”Olisi pitänyt mennä pienemmällä joukolla.”
”Tehty mikä tehty”, Ehra
murahtaa. ”Takapia meillä ei olisi ollut varaa menettää. Aja ei
tule pitämään tästä.”
Ehra pitää tiukasti kiinni Irinin
vyötäisistä. He mahtuvat molemmat yhden eläimen taakse. Toisin
kuin me, takapit eivät vauhkoonnu. En uskalla arvata, miksi juuri ne
kaikista Avamarin eläimistä ovat tottuneet arolla kulkemiseen.
Me palaamme kotiin hiljaisuuden
vallitessa. Mikään hiljaisuus ei kuitenkaan ole täydellisen
äänetöntä enää aron jälkeen. Täällä kuuluu aina lintujen
varoitusääniä, tuulen laulua kallioissa ja pienissä puissa.
Elämän ääniä. Hetkessä ymmärrän, kuinka paljon rakastan
kotiani. Oli se sitten mikä tahansa. Koko matkalla en vilkuile
takaisin suuntaan, josta olen kotoisin. Kauhu on lamauttanut
ruumiini, en kykene kaipaamaan. Pystyn keskittymään vain luonnon
ääniin, jotka ovat kaikki ainutlaatuisia, kaikki niin ihmeellisiä.
Ensimmäinen ryhmän jäsen, jonka
näen palatessamme, on Asael. Miehen kirkkaat silmät ovat suuret ja
katseensa kysyvä. Hän ei ole tullut lähelleni kertaakaan sen
jälkeen, kun todisti hajoamistani luolassa. Nyt hän katsoo minua
kuin haluaisi koskettaa, silittää minuun turvan. Ymmärrys leviää
kivuliaana kehooni. Tämä mies on nähnyt saman kuin minä ja
palannut elossa takaisin. Asael kohtasi aron yksin, ilman mitään.
Kylmät väreet täyttävät kehoni. Hetkessä kadun sitä, että
torjuin hänet.
Asael jää taaksemme, kun menemme
leiriin. Irin ja Ehra pudistelevat miehelle päätään, olen
näkevinäni huvittuneisuutta heidän ilmeissään. Suuttumus täyttää
kehoni, vaikka olen itse kääntänyt Asaelille selkäni jo kerran.
Mies, joka on selvinnyt pahemmasta kuin se, mitä me juuri
todistimme, on voimakkaampi kuin kukaan niistä, jotka tappavat
toisiaan kaksintaisteluissa.
Leiriaukio kuhisee ihmisiä. Heidän
näkemisensä sytyttää lohdun liekin sisälleni. He ovat tavallisia
ihmisiä. Lujia ja väkivaltaisia, mutta vain tavalla, joka on
ihmisille ominaista. He ojentelevat käsiään meitä kohti ja
keräävät hämmästynein katsein naisten metsästämän riistan
turvaan. Heidän raajansa eivät vääntelehdi suuntaan ja toiseen,
he eivät liiku kuin kuumeinen massa, josta voisi erottaa
inhimillisiä piirteitä, jos haluaisi. Ruumiini vapisee yhä. Se,
mitä juuri todistin, jää asumaan kehooni iäksi.
Konai ja minä laskeudumme takapien
selästä samaan aikaan. Silitän eläimen turpaa vielä kerran,
mutta en uskalla enää painautua sen lämpöön, sillä pelkään,
etten nousisi siitä enää. Sellainen lämpö ei tunnu enää kaiken
jälkeen samalta. Päästän eläimen pois, se kirmaa muiden kanssa
korkeammalle maastoon ja katoaa kallioiden taa. Konai vaihtaa
kanssani katseita. Me nyökkäämme toisille niin pienesti, ettei
kukaan muu voi nähdä sitä. Emme puhuisi tästä muille
ikäisillemme koskaan.
Aja seisoo leiriaukion reunalla.
Kuulin hänen toruvan Ehraa, joka pelasti mieluummin oman nahkansa
kuin takapin hengen. Ajan sanoista kuultaa silkka pettymys. Hänen
mielestään takapi oli naista tärkeämpi. Hän antaa kuitenkin
naisten olla ja kääntyy minun puoleeni. Ei Konain. Poikansa Aja
sivuuttaa täysin. Hän katsoo suoraan minuun, enkä tiedä, mitä
hän kuvittelee minun ajattelevan. Halusiko hän, että minä näen
sen? Arolla vallitsevan mielettömyyden. Kuhisevan hulluuden. Käännän
pääni pois. Tämä ei ole minun maailmani. Ne ihmiset, jotka
haluavat minun tekevän jotakin tällaista, eivät voi tahtoa mitään
muuta kuin hajoamistani.
Jätän leirin sikseen, ehtisin
kohdata Ajan äänettömät vaatimukset ja Konain kanssa odottavan
keskustelun myöhemminkin. Kulkiessani polkua ylös vilkaisen
ainoastaan kahta naista, joiden kokemuksen ansiosta me olemme yhä
hengissä. He pitävät toisistaan tiukasti kiinni, mutta näyttävät
jo hengittävän normaalisti. Elämä jatkuu. Vain minä olen yhä
kiinni jossakin, jota en voi ymmärtää.
Olen aikeissa kulkea luolaani ja
katsoa, kykenenkö vihdoin huutamaan, joko melu sisälläni on käynyt
niin sietämättömäksi, ettei se enää pysy sisällä. En
kuitenkaan ehdi poiketa polulta ennen kuin Asael kävelee minua
vastaan. Hän ojentaa kättään minua kohti. Vihdoin ymmärrän,
ettei käsi vaadi mitään. Ei se vaatinut edelliselläkään
kerralla. Mitä Asael olikaan sanonut samankaltaisuudestamme? Ja
minä käänsin hänelle selkäni.
Annan Asaelin tulla iholle. Olen
riittävän kiinni kauhussani, jotta ruumiini sallii sen. Ymmärtävän
kosketuksen. Asael vie kätensä olalleni, ja vasta, kun joku koskee
minuun pyyteettömästi, minä hajoan. Valahdan polvilleni hänen
edessään, mutta hän pitää minusta kiinni, silittää kuin
tuntisi sisimpäni. Kauhu pyrkii kurkkuuni, vapisen maassa aikani
ennen kuin kehoni antaa ylen. Asael pitää silti kiinni. Viimeinen
asia, jonka muistan ennen pimeää, on Asaelin luja ote kehostani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti