Luku 14: Pimeä jakso
Kaikki leirin ikäiseni pojat ovat
kokoontuneet yhteen. Päivä on korkeimmillaan, aurinko porottaa niin
kuumana, että joudun kulkemaan varjosta toiseen. Kukaan ei
harjoittele, ihmiset ovat kokoontuneet nurkkiinsa syömään ja
juomaan. Tuijotan kauempaa, kuinka Konai vääntelee käsivarsiaan
kuin kertoisi tarinaa. Kenties hän kertookin. En tiedä, millaista
urotekoa hän muille pojille sepustaa, mutta käännän katseeni
pois.
”Hän on niin täynnä elämää”,
kuulen tutun, etäisen äänen. Ääni ei yhdisty heti kasvoihin,
mutta kun käännyn, näen harmaahiuksisen vanhan naisen, jonka
kasvojen uurteet ovat syventyneet entisestään.
”Galina”, minä hengähdän.
”Te nuoret pojat olette niin
kuolemattomia.” Vanha nainen hymähtää.
”Minä en ole.”
”Etkö?” Galinan silmät
sulkeutuvat hänen hymyillessään. ”Vapautuminen vaatii uhrauksia.
Se ei ole sitä, että haluaa kaikin tavoin lakata olemasta. Siinäkin
on vielä tahtoa mukana.”
Huokaisen syvään. Galinan ääni ei
moiti minua. Hän ei ole niin kuin Aja. Hän on jo päästänyt irti
maallisista siteistään. Miten hänen kaltaisensa vanha nainen on
koskaan päätynyt tällaiseen paikkaan?
”Tuosta pojasta ei koskaan tule
seuraavaa johtajaa”, Galina sanoo hiljaa. ”Jo se, että tahtoo
aseman, on merkki epäonnistumisesta. Hän tuottaa äidilleen pelkkää
murhetta.”
Kohtaan Galinan iättömät silmät.
Hän ei katso minuun. On kuin hän ei katsoisi suoraan minnekään.
”Se, tuotatko sinäkin, jää vielä
nähtäväksi. Sinä olet seuraava legenda, nuori mies.”
Legenda? Sellaisenko Aja haluaa
minusta tehdä? Kirkkaan tähden, joka loistaa vain hetken ennen kuin
hajoaa eikä sen valoa saavuta enää kukaan?
”Pidä sinä, poika, huolta siitä,
ettei veljesi syökse tätä ryhmää tuhoon”, Galina sanoo. En
tiedä, miksi hän uskoo minulle mitään sellaista. ”Hänen
kiihkonsa on alkanut tarttua muihin nuorikkoihin. Aja ei ole lainkaan
mielissään siitä. En tohtisi kohdata sitä päivää, kun Aja
joutuu tappamaan oman poikansa hänen heikkoutensa vuoksi.”
Olen aikeissa sanoa, että Konai on
kaikkea muuta kuin heikko. Konai on harjoitellut koko elämänsä.
Sitten ymmärrän, mitä hän tarkoittaa ja huokaisen hiljaa.
”Tahdotko sinä minun haastavan
hänet kaksintaisteluun?”
”Minä en tahdo enää
mitään, poikaseni.”
Vanha nainen naurahtaa huomatessaan
ilmeeni.
”Älähän nyt”, hän nauraa,
”kyllä sinä vielä ymmärrät kaiken tämän.”
Tyhjyyden ja pimeyden hänen
kirkkaiden, iättömien silmiensä takana. Varmasti. Jos haluan
päästää itseni irti.
”Teille kaikille tässä on kyse
vapautumisesta”, minä kuiskaan, ”mutta minä olen aina
taistellut sitä vastaan. Olen aina pyrkinyt olemaan ihminen.
Muistamaan itseni. Kukaan teistä ei ole koskaan ymmärtänyt sitä.”
Galinan käsi pysähtyy omalleni.
Ryppyinen, muhkurainen käsi, sormet kapeat kuin linnunjalat.
”Juuri siksi sinun halutaan olevan
täällä”, Galina sanoo madaltaen ääntään. ”Sinusta tulee
vielä esimerkillinen vapautunut. Sinä olet ainoa, jolla on
potentiaalia.”
Puhuessaan Galinan katse harhailee
välillä muille pojille mahtailevaan Konaihin. Johtajan poikaan,
joka ei vastaa äitinsä odotuksia, vaikka on harjoitellut koko
ikänsä. Poikaan, joka on liikaa. Joka miltei tappoi Asaelin.
Sisälläni nytkähtää.
Galinan silmät suurenevat. Hän
päästää irti kädestäni.
”Sinähän taistelet vastaan
vieläkin”, Galina hengähtää. ”Vaikka olet jo jäsen. Vaikka
olet jo ymmärtänyt…”
Vanha nainen pudistelee päätään.
”Tiedätkö, miksi minä lähdin
aikanaan siitä ryhmästä, joka on lähempänä aroa, puiden
syleilyssä? Paikasta, jota sinä edelleen kutsut sydämessäsi
kodiksi.”
Galinan sanat sivaltavat ihoani. En
uskalla päästää ääntäkään.
”Minä uskoin Ajaan. Silloin vielä
nuoreen naiseen, joka lähti ja perusti oman ryhmänsä, jätti
taakseen kaiken, jonka tiesi.”
Galina raahustaa lähemmäs, kuljettaa
molemmat kätensä sydämelleni. Hänen liikkeensä ovat tautisia,
niissä on jotakin väärää. En näe ruumista ruskean kauhtanan
alla. En tahtoisikaan.
”Sinunkin kannattaisi uskoa häneen
ja hylätä sydämesi huuto.”
Huuto. Värähdän
kauemmas Galinasta ja hänen vääntyneestä ruumiistaan. Nainen vain
katsoo minua. Konai ja muut pojat kulkevat kauemmas, näen sen
sivusilmälläni. Menisin
hänen peräänsä myöhemmin. Kun katson Galinaa, mieleni täyttyy
kysymyksistä. Kuinka tämä nainen on päättänyt vain hyväksyä,
että hän tyhjenee, tulee ei-keneksikään? Miksi? En kuitenkaan
kysy mitään. Tiedän jo vastauksen. Sinä ymmärrät
myöhemmin. Niin paljon
ymmärrettävää. Ruumiini on solmussa.
”Vai
väitätkö, että pelko ohjailee sinua edelleen?”
Kykenen vain jäätyneenä
tuijottamaan vanhaa naista. Mistä hän on saanut tietoonsa tämän
kaiken? Näkeekö hän sen minusta noin vain, antaako kehoni itsensä
julki? Huuto lähestyy kurkkuani ja kuolee sinne.
”Vai niin…” Galinan ääni ei
ole uhkaava. Pelkästään toteava. ”Pelko kuolee kyllä. Se osaa
kuolla vain kerran, koska se ei voi syntyä uudelleen.”
Nielaisen. Nyt Galina katsoo suoraan
minuun.
”Luota Ajaan. Pelkoa ei ole
vapautuksessa. Vapautus on pelkkää tyhjyyttä. Vapautta. Sitten
sinun ei tarvitse olla enää mitään. Ei pelkoa eikä janoa.” Hän
pitää tauon. Liian pitkän. ”Eikä kipua.”
Likistyn vasten kuumaa kalliota
takanani. Galina ajaa minut nurkkaan. Liki itseäni.
”Kipu ei ole vihollinen, Kheri,
mutta jos se sinua lohduttaa, vapauduttuasi et tunne sitä enää
koskaan”, Galina sanoo. Sitten hän kääntää rikkinäisen
ruumiinsa eikä sano enää mitään. Vääntyneet kulmat ja ontuvat
askeleet eivät onnistu piilottamaan kaikkea kokemaansa kipua. Miten
paljon Galinan onkaan täytynyt raataa vapautuakseen.
”Galina…”
Nainen pysähtyy. Hetkeksi vain.
”Pimeä jakso on tulossa jälleen.
Sen näkee auringon kulusta. Aika etenee. Ole varuillasi.”
Galina
ontuu kallioiden taa, näen vain heiluvat, vapaat hiukset ja
repaleisen kauhtanan. Sydäntäni jäytää.
Aikani täällä on kulunut
niin nopeasti. Ilma on niin kuumaa, että se miltei sattuu. Minäkin
aistin pimeän jakson saapumisen. Viidennentoista minun näkemäni.
Olen vanhempi, mutta kehoni ei ole oppinut mitään. Se ei vieläkään
hyväksy tätä elämää edellisensä jälkeen. Valahdan kallioiden
väliin, likistyn niin pieneksi, ettei kukaan näe minua ellei tahdo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti