Vapaa ihostaan: luku 19

Luku 19: Toinen

Seuraava, jonka haastan kaksintaisteluun, on tyttö. Lujat kädet, niitäkin lujempi katse. Niin kova, että hänessä olisi potentiaalia Ajan kaltaiseksi liikkuvaksi ruumiiksi. Tyttö ottaa haasteeni vastaan ylpeyttä eleissään. Hän on varma voitostaan. Tiedän, mitä hän ajattelee. Edellisellä kerralla, kun haastoin jonkun, hajosin täydellisesti. Hän kuvittelee sen olevan voittonsa. Hän unohtaa, että hakkasin sen pojan kasvot tunnistamattomiksi.

Mikään minussa ei tahdo kohdata uudelleen sitä tilaa, joka minua taistelutantereella odottaa. Tiedän kuitenkin, että se on ainoa keino jatkaa eteenpäin. Jos en kohtaa sitä, mitä jätin itsestäni tantereelle, minä en voi jatkaa siitä eteenpäin. Asael on jo silittänyt pelkoni hetkeksi hiljaiseksi.

”Sinä pilkkaat minua”, Konai sanoo, kun kuulee päätöksestäni syöksyä jälleen kohti uutta kaksintaistelua. ”Sinä voisit aivan yhtä hyvin taistella minun kanssani, mutta sinä sen kuin välttelet minua. Milloin me olemme viimeksi harjoitelleet yhdessä? Sinä harjoittelet kaikkien muiden kanssa!”

Ajan sanat kaikuvat korvissani. Haluan sinun tappavan poikani.

”Ei vielä”, minä sanon vailla iloa äänessäni. En tule riemuitsemaan päivästä, jolloin ihomme kohtaavat kuoleman merkeissä.

”Ei vielä? Kheri, minä olen odottanut kokonaisen pimeän jakson ylitse! Minä tahdon taistella sinun kanssasi!”

Anelu ei sovi Konaille. Hän ei ole ihminen, jonka kuuluisi polvistua pyyntöön. Hän on pelkästään raaka, hänen kuuluisi vaatia minua, painaa jälleen pääni pinnan alle. En tahdo tuntea orastavaa sääliä ketään sellaista kohtaan, jonka joudun tappamaan.

”Et sinä tahdo minun kanssani taistella”, sanon hiljaa. Niin hiljaa, etteivät ohikulkevat kiinnitä siihen mitään huomiota. Konai ei antaisi minulle sanojani anteeksi. ”Jos sinä voitat minut, sinulla ei ole sen jälkeen enää sisältöä elämässäsi. Sinä tarvitset aina jonkun, johon vertailla itseäsi.”

Hän tarvitsee minua vielä pitkään. Hän ei olla olemassa ilman jotakuta, jota painaa alas olemassaolollaan. Konain silmät siristyvät, kädet jännittyvät. Hän katsoo, kuuleeko kukaan meitä. Yrittää tehdä sen salassa, mutta ei onnistu siinä.

Konai tulee lähelle, ei kosketa, mutta antaa tietää, että on siinä, etäisyydellä, jossa hänellä on suurin valta minuun. Tunnen hänen hengityksensä kasvojani vasten. Hän on vain hivenen minua pitempi. Olemme pelottavan samanlaiset. Minä ymmärrän, miksi hän on ottanut minut veljekseen, kilpakumppanikseen.

”Katsokin, että en kuule tuota suustasi enää koskaan, tai sinä pääset hengestäsi”, Konai kuiskaa vasten kasvojani. En liikahdakaan. ”Ei enää ikinä.”

Hän vetäytyy taaemmas, kohottaa merkitsevästi kulmiaan. Ja silloin minä avaan suuni.

”Minä tiedän, mitä sinä teit Asaelille.”

Konailta lähtee jotakin irti. Koko keho on täysin holtiton, näen pelkkää jännittynyttä, kiristynyttä kauhua jokaisessa raajassa.

Konai tarttuu minua kovakouraisesti ranteesta ja ryhtyy kiskomaan perässään. Elämäni täällä on pelkkää toisten seuraamista. Konai vie minut kauimmaiselle harjoittelukentälle. Sieltä näkee suoraan kauas arolle.

”Sinä todella kerjäät päästä hengestäsi”, Konai murahtaa. Minun on lähes mahdotonta ottaa tosissani poikaa, jonka silmissä olen nähnyt syvempää surua kuin kenelläkään täällä. ”Minä en tiedä, mitä sinä ole tehnyt sen rahjuksen kanssa, mutta minä…” Raivo pyyhkii Konain yli, hän sulkee silmänsä, puree hampaansa yhteen.

”Sinä olet sietämätön. Täysin sietämätön!” Konai ärähtää. Raivo ei pyyhi pois kauhua. Olen saanut otteen. Minäkin osaan leikkiä tätä leikkiä. ”Huolimatta siitä, mitä se mies onkaan sinulle kertonut, voin vannoa, että hän ei mahda minulle mitään. Hän on täällä pelkästään äitini armosta.” Hän sanoo sen kuin armo olisi kamalinta, mitä osakseen voi saada. Hän ei tiedä.

”Meidän ei tarvitse tehdä tätä näin, Konai”, minä sanon ja ojennan Konaille rannettani. Satuta, jos tahdot. Tartu käteeni, jos ymmärrät. Konai lyö käteni pois. Hyvä on. Sinä olet tiesi valinnut. Minä en voi enää auttaa. Näen jo, kuinka hukun hänen vereensä niinä öinä, joina en pääse pakoon itseäni.

”Ei ole mitään ’tätä’. Olet ymmärtänyt väärin”, Konai sihahtaa. ”Minä en voi sietää sinua. Siinä kaikki. Me taistelemme vielä.”

Konai kyyristää selkäänsä. Hän näyttää hyökkäävältä eläimeltä. Haavoitetulta pedolta, joka puolustautuisi keinolla millä hyvänsä. Sanojeni on täytynyt loukata häntä syvästi. En ole siitä pahoillani.

”Äläkä puhu sille miehelle”, Konai sanoo tuijottaen minua riittävän pitkään uhkaavasti. ”Hän on pelkkä vanhus, joka on saanut liian pahasti nokkiinsa arolla. Ei mitään sen kummempaa.”

”Sinähän sen aiheutit. Hänen kipunsa.” Eikä Asael ole vanha. Hänellä on nuoret silmät ja nuori, mutta kipeä keho. Ja lämpimät kädet.

Konai puree hampaitaan yhteen. Sihisee kuin arokissa.

”Olet kuunnellut liikaa hänen höpinöitään”, Konai sähähtää. ”Tekisit jotakin hyödyllisempää kuin notkuisit kiinni sellaisessa aivottomassa hölmössä. Eihän hän osaa enää edes puhua suoraan. Pelkkiä vääntyneitä äänteitä.” Konai värähtää. ”Karmivaa, jos minulta kysytään. Mikä hänessä on niin hienoa, että olet mieluummin hänen kanssaan kuin harjoittelemassa kanssani?”

Hänen katkeruutensa on mittavaa suhteutettuna siihen, että olen tuskin muuta tehnyt kuin harjoitellut viimeiset auringonnousut. Hän tahtoo vain olla tärkeä. En kykene katsomaan häntä näkemättä petettyä, surullista poikaa. En vieläkään voi koskettaa Konaita muulla kuin kivulla. Jos leikin, että se ei särje sydäntäni, kykenen elämään sen kanssa.

”Hyvä on, älä sitten vastaa.”

Vastasinhan minä. Sinä et vain osaa lukea sitä, mikä on kaikkein tärkeintä, ja siksi sinun äitisi ei tahdo sinun elävän.

”Katsokin, että se, mitä se hullu on sinulle kertonut, pysyy sinun sisälläsi. Muuten minä kaivan sinusta ulos kaiken muunkin.”

Tyhjiä uhkauksia. Pelkäävän, pienen pojan sanoja. Minä en sano mitään vastaukseksi.

*

Taisteluni ylpeäkatseisen tytön kanssa on ohi ennen kuin ehdin tiedostaa sen alkaneen. Raivo pysyy sisälläni, hoidan kaiken loppuun kunnialla. Mikään ei pääse räjähtämään. Tyttö taistelee hyvin, paremmin kuin moni. Paljon paremmin kuin se poika, jonka kallon halkaisin. Tytön tekniikka on kehittynyt, hän osaa väistellä tavalla, jolla en ole nähnyt monen väistelevän. Kiertoja, joita harrastavat vain ne, jotka viettävät kaiken aikansa harjoituskentillä.

Silti tyttö jää alleni, vien kädet hänen kurkulleen ja painan. Ei jatkettuja kynsiä ja hampaita niin kuin monella täällä. Minä en ole eläin. Kehooni sattuu kaikkialta, kun puristan tytön kurkkua. Tunnen, kuinka hän kakoo, taistelee hengestään. Koko ruumiini taistelee vastaan, tahtoo vain päästää irti, antaa tytön hengittää, mutta painan lujempaa, kunnes pyristely lakkaa ja tytön ruumis valahtaa hervottomaksi. Pakotan itseni katsomaan, kuinka elämä pakenee valjuista silmistä. Olen niin lähellä. Tämä on intiimimpää kuin mikään muu. Viimeinen loiste kuolevan silmissä.

Kun katse himmenee, vetäydyn oitis ruumiin päältä, en jää tilanteeseen kiinni. Käsissäni ei ole verta. Veretön kuolema on silti kuolema. Kehoni tietää, mitä on tehnyt. Kiedon toisen letin vapisematta hiuksiini. Merkiksi voitostani. Paranevasta asemastani. Askel lähempänä Konain kanssa taistelua.

Ruumiini tarvitsi tämän kuoleman. Sen täytyi saada päästää irti hetkistä, jotka vietin edellisen vastustajani kanssa. Voin kohdata tantereen Konain kanssa nyt, kun edellinen muistoni siitä ei ole minua kauttaaltaan halkova raivo, sen jäljessä kulkeva pelko. Veren pistävä haju kaikkialla ympärilläni.

Ihmiset huutavat riemusta, kun nostan tytön hervottoman ruumiin harteilleni ja ryhdyn kävelemään se mukanani kohti aroa. Enää huuto ei tunnu minusta miltään. Se ei täytä minua, kaikki reitit ovat kiinni. Suljetut. Heidän ulottumattomissaan. Ruumis painaa harteitani, mutta annan sen painaa, olenhan itse hengen riistänyt. Selviän vain, jos tunnen yhä kipua. Muuten ymmärrän liian tarkoin, mitä olen juuri tehnyt. Muuten en kykene elämään sen kanssa.