maanantai 27. huhtikuuta 2020

Vapaa ihostaan: luku 13


Luku 13: Varoitus

Luolassa kaikuu. Taputan käsiäni yhteen vain kuullakseni, kuinka ääni kimpoilee seinästä toiseen. Ääni ei tahdo minulta mitään. Toisin kuin kaikki ne huudot, jotka tunkeutuivat sisääni ja täyttivät minut, kun Aja piirsi kasvoilleni merkit. Nyt olen osa ryhmää. Osa mielettömyyttä tavoittelevien ihmisten elämää. Mutta minulla ei ole vielä lettiä. Ei kunniaa eikä suojaa. Vien käteni hiuksilleni, tunnustelen, ovatko ne kasvaneet jo riittävän pitkäksi, jotta voisin haastaa jonkun taisteluun kanssani.

Oletko varma, että tt...tahdot haastaa jonkun?”
Asaelin ääni saa minut hätkähtämään. Vien kädet tahtomatta eteeni, kehoni suojaksi. Sitten pulssini rauhoittuu, silmäni tunnistavat Asaelin kostean luolan hämärässä.
Mm...minun pitäisi varmaankin o...nnitella sinua.” Asael nyökkää kohti merittyjä kasvojani. ”Ensiriitti on… vv...vähintäänkin erikoinen täällä päin.”

Asael istuutuu kylmälle kivelle. Minä en tee mitään istuakseni hänen viereensä. Hänen aiemmin minulle antamansa läheisyys ei tunnu enää yhtä helpolta lähestyä. En uskalla vain käpertyä toiseen ihmiseen. Olen liian hereillä kyetäkseni siihen. Kipu kolottaa ruumiissani, mutta ei kipu ole pahinta. Siihen minä olen jo tottunut.

Nyt, kun minut on vihdoin hyväksytty joukkoon, kannattaako minun haastaa joku kaksintaisteluun?”
Tt...tahdotko sinä letin?”
Letit tarkoittavat täällä samaa kuin siellä, mistä minä tulen. Eli tahdon.”
T...turvaa. Ensimmäinen letti tarkoittaa… turvaa.”

En ole vieläkään ehtinyt laskea kaikkia Asaelin lettejä. Hän on ollut turvassa pitkään. Istuudun lopulta häntä vastapäätä, en liian lähelle, jotta muisto kosketuksesta ei iskeydy kehoani vasten. En kykene nyt koskemaan ketään.

Tt...tiedätkö, miksi letit ovat niin… tärkeitä täälläkin?”
Ne kertovat, kuinka monta on saanut tapettua kaksintaisteluissa. Sitähän te täällä haluatte. Voimaa. Mitä enemmän lettejä, sitä voimakkaampia olette. Sitä lähempänä tyhjyyttä.” Miten monta Asaelin onkaan täytynyt päästää päivistään. Minun on mahdotonta kuvitella hentoa ja kalpeaa Asaelia taistelutantereelle iskemään toisia hengiltä.
Minä kk...kysyn sinulta uudelleen sitten, kun olet… voittanut itsellesi muutaman”, Asael sanoo sipaisten sormillaan omia lettejään.
Onko täälläkin niin, että ilman ensimmäistä lettiä on vielä vaarassa?”

Asaelin kasvot vääntyvät irveen. Minulta kestä kauhistuttavan pitkään ymmärtää, että hän hymyilee. Ilmeessä on niin paljon kipua, että se miltei säteilee minuun. Mitä Asael ajattelee?

On”, Asael nyökkää.
Eli jos joku nyt tahtoisi tappaa minut, hän voisi tehdä sen.” Väristyksiä. Yksi inhottava sääntö lisää. Sama kuin entisessä kodissani. Letit ovat kaikki. Arvokkuus ja valta. Täällä niitä varten tarvitsee vain liata kätensä vereen.
E...en ole tainnut kertoa sinulle, kuinka minusta tuli… tällainen.” Asael kohottaa katseensa. Silmiä ympäröivät juonteet ovat syventyneet. Hän on silti valtavan kaunis, kuin paljas kallio kuunvalossa. ”Tahdotko sinä… kuulla? E...n kerro, jos et tahdo. Ss…se ei ole kaunista.”

Ruumiini on vasta toipunut arosta. Sitä syvältä leikannut pelko on siirtynyt sivummalle, kipu on vallannut paikkansa takaisin. Huomaan nyökkääväni. Olen vältellyt Asaelia liian pitkään. Tällä puolella Akvamaria hän on ainoa, joka katsoo minua kuin olisin vielä ihminen. Oma itseni. Annan hänen kertoa.

Asael istuu eri tavalla kertoessaan. Ajatusten raskaus istuu hänen lihassaan. En uskalla mennä lähemmäs. Asael tarvitsee oman tilansa.
Ss...sinä tiedät, että ketään sellaista, joka on ansainnut lettejä, ei saa tappaa.”
Nyökkään. Letittömän saa tappaa koska tahansa. Sitä ei välttämättä katsota hyvällä, mutta aina joskus kateellinen ikätoveri päätyy hakkaamaan ystävänsä päätä kiveen, jotta tämä ei koskaan kehittyisi huippuunsa. Olen todistanut sitä lapsuudessani. Maailman karu laita. Minä olen kasvanut selustaani turvaten.
Siitä on nn...nyt kolme pimeää jaksoa. Ss…siitä, kun johtajamme poika yritti tappaa minut, vaikka minulla oli jo lettejä vaikka millä mitalla.”

Kulmani kohoavat, suuni avautuu tahtomattani. Konai.
Hh...hän iski minua takaa päin. En tiedä, kuinka en… huomannut sitä. Mutta en huomannut. Olisin voinut kuolla.”
Mutta hän ei kuollut.
Aja oli paikalla. Hän näki, mitä tapahtui.”
Huomaan hengähtäväni.
Kuinka Konai on sitten vielä hengissä? Jos letillisen kimppuun käy, pääsee itse hengestään! Niin se menee kaikkialla!” Säännöt, joihin olen kasvanut kiinni. Jotka eivät ole muuttuneet täälläkään minnekään. Aja on pitänyt kaiken sellaisen, joka sopii hänen tavoitteisiinsa.

Asaelin silmäluomet näyttävät raskailta. Hän räpyttelee hitaasti.
Minä annoin hänen elää.”
Ei. Asael, ei…
Ss...sanoin Ajalle, ettei hänen tarvitse… tappaa omaa poikaansa.”
Vaikka Konai yritti tappaa sinut!”
Asael vain hymyilee. Mies, joka on legenda. Mennyt leganda. Lempeys huokuu hänestä, se korventaa ihoani.
Vv...vaikka hän yritti tappaa minut.” Asael pyyhkii valkean suortuvan kasvoiltaan. Hän vetää syvään henkeä. ”En tahtonut turhaa kuolemaa. Lempeyteni säästi hänen henkensä. Ja hän… maksoi takaisin tekemällä minulle tämän.”

Tämän. Hänen nykyisen tilansa. Sanat, jotka eivät tule ulos ilman suhisevia, katkeilevia äänteitä. Kivun, joka ei irtoa ruumiista, vaikka sitä kuinka juoksisi pakoon. Arolla koetut kauhut. Kaksikymmentäkahdeksan auringonnousua. Muistaako hän niiden määrän vain siksi, että hänen oli keskityttävä johonkin pysyäkseen kiinni itsessään?

Kuinka hän…?”
Hän huijasi minua.” Asael naurahtaa enemmän itselleen kuin millekään muulle. ”Hän ajoi minut arolle. Kk…kuvittelin, että hän olisi minua vastassa.” Asael pudistaa päätään. ”Tavallaan hän olikin. Hän… tappoi takapini ja…”
Asaelin ääni katkeaa kokonaan. Voimakas ruumis värähtää, painuu hetkeksi kasaan kuin kouristellen. Kohtaus on ohi hetkessä, mutta se jättää jälkensä. Asael näyttää pelkästään väsyneeltä.
Ja nyt minä olen tt...täällä vain, koska Aja ei voi häätää miestä, joka armahti hänen vv...vääryyttä tehneen poikansa. Aja ei tiedä, että Konai on aro-onnettomuuteni takana. Hänen ei tt...tarvitsekaan tietää.”

Minä kykenen vain tuijottamaan suuttumus ruumiissani. Poika, jonka kanssa olen elänyt täällä, on tehnyt Asaelille jotakin peruuttamatonta. Vain siksi, ettei hän kestänyt jäädä kiitollisuudenvelkaan kenellekään. Aja on oikeassa. Konai on liikaa. On aina ollut. Ja nyt Asael on pelkkä varjo siitä legendasta, joka hänen piti olla.

Mutta älä… ajattele, että tämä olisi minulle pelkästään kamalaa”, Asael sanoo kohottaen ääntään. ”Nyt voin vain jj…jättäytyä syrjään. Se on lohdullista. Niin valtavan lohdullista.”
Rintaani kouristaa, mutta en kykene tekemään sille mitään. Ruumiini on jumissa, se ei kykene kurottamaan kohti Asaelia, vaikka jokin minussa tahtoo tehdä niin.
Miksi sinä kerrot minulle kaiken tämän?”
Kk...koska sinä olet kuten minä.” Asael hymyilee. ”Ja koska sinä olet nyt ryhmän täysivaltainen jäsen. Alat pian kkk...kerätä lettejä. Varo sitä poikaa. Hän näkee kaiken uhkana itselleen.”

Minä tiedän sen. Muistan suunnattoman raivon ja uhman, jotka iskivät Konaista iholleni heti ensimmäisinä päivinäni täällä. Siihen on vain niin paljon helpompi tuudittautua kuin Ajan ristiriitaisiin, vuoroin helliviin, vuoroin satuttaviin otteisiin. Konain viha on raa’asti sitä, mitä se on. Paljasta ja rumaa. Minä osaan käsitellä sitä.

Kiitos”, kuiskaan Asaelille. En vieläkään kykene menemään lähemmäs. Asael hymyilee minulle. Hän ymmärtää sen.
Minäkin haluan kertoa sinulle vielä joskus jotakin.”
Sanat on sanottu. Ne kumpuavat syvältä. En tiennyt niiden tulosta ennen kuin ne ovat jo ulkona.
Mutta en vielä. Myöhemmin. Jos voit ottaa sen vastaan.” Tuijotan taas käsiäni. Pian niiden veri näkyisi Asaelillekin. Tahdon kertoa hänelle. Aivan todella tahdon. Sitten en ole enää täydellisen yksin. Sitten olen taas joku.
Asael vain hymyilee minulle. Tiedän, että hän ottaisi minut vastaan, jos antaisin. Ja annankin. En vain aivan vielä. En ole siihen valmis näin pian.

Kun kävelen luolan suulle aikeissani juosta takaisin leiriin ja kohdata päivän harjoitukset, kuulen nimeni Asaelin huulilta. Se sopii hänen suuhunsa. Hänen kirkkaisiin, vääntyneisiin äänteisiinsä. Haluan sen pysyvän hänen hallussaan vielä pitkään.

Kheri.”
Käännän päätäni.
Minä voisin… auttaa sinua. Jos haluat.”
Kohotan kulmiani.
Pysymään itsessäsi.”
Naurahdan.
Eikö tämän ryhmän ideana ole ennen kaikkea irrottaa meidät itsestämme?”
Asael hymyilee. Ilme on sietämättömän surullinen.
Me olemme… molemmat lempeitä. Minä voin auttaa sinua. Ttt...tekemään siitä aseen. Kiltteydestäsi.”

Lempeä. Kiltti. Ehkä se on totta. Ehkä sille, etten vain kykene hyväksymään tätä mielipuolista, kovaa maailmaa, täytyy olla jokin nimi, jotta se tarkoittaisi jotakin. Huomaan nyökääväni Asaelille. Hänen läsnäolonsa saa minut pysymään itsessäni. En tiedä, mitä haluan. Haluanko olla Ajalle se tyhjä kuori, jota hän minusta koulii, vai itselleni joku aivan muu. En voi tietää. Mutta haluan kuulla Asaelin lausuvan nimeni yhä uudelleen ja uudelleen.

Tule taas lll...luokseni, kun olet valmis.”
Hyvä on.” Minä tulen.
Ss...sitten voimme… puhua siitä, mistä halusit minulle puhua.”
Jälleen uusi nyökkäys.
Ota aikasi. Tahdon sinun… kuuntelevan itseäsi.”
Huomaan hymyileväni.
Minä teen niin.”

Ja minä juoksen takaisin leiriin kääntymättä enää taakseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti