Luku 13: Varoitus
Luolassa kaikuu. Taputan käsiäni
yhteen vain kuullakseni, kuinka ääni kimpoilee seinästä toiseen.
Ääni ei tahdo minulta mitään. Toisin kuin kaikki ne huudot, jotka
tunkeutuivat sisääni ja täyttivät minut, kun Aja piirsi
kasvoilleni merkit. Nyt olen osa ryhmää. Osa mielettömyyttä
tavoittelevien ihmisten elämää. Mutta minulla ei ole vielä
lettiä. Ei kunniaa eikä suojaa. Vien käteni hiuksilleni,
tunnustelen, ovatko ne kasvaneet jo riittävän pitkäksi, jotta
voisin haastaa jonkun taisteluun kanssani.
”Oletko varma, että tt...tahdot
haastaa jonkun?”
Asaelin ääni saa minut hätkähtämään.
Vien kädet tahtomatta eteeni, kehoni suojaksi. Sitten pulssini
rauhoittuu, silmäni tunnistavat Asaelin kostean luolan hämärässä.
”Mm...minun pitäisi varmaankin
o...nnitella sinua.” Asael nyökkää kohti merittyjä kasvojani.
”Ensiriitti on… vv...vähintäänkin erikoinen täällä päin.”
Asael istuutuu kylmälle kivelle. Minä
en tee mitään istuakseni hänen viereensä. Hänen aiemmin minulle
antamansa läheisyys ei tunnu enää yhtä helpolta lähestyä. En
uskalla vain käpertyä toiseen ihmiseen. Olen liian hereillä
kyetäkseni siihen. Kipu kolottaa ruumiissani, mutta ei kipu ole
pahinta. Siihen minä olen jo tottunut.
”Nyt, kun minut on vihdoin
hyväksytty joukkoon, kannattaako minun haastaa joku
kaksintaisteluun?”
”Tt...tahdotko sinä letin?”
”Letit tarkoittavat täällä samaa
kuin siellä, mistä minä tulen. Eli tahdon.”
”T...turvaa. Ensimmäinen letti
tarkoittaa… turvaa.”
En ole vieläkään ehtinyt laskea
kaikkia Asaelin lettejä. Hän on ollut turvassa pitkään. Istuudun
lopulta häntä vastapäätä, en liian lähelle, jotta muisto
kosketuksesta ei iskeydy kehoani vasten. En kykene nyt koskemaan
ketään.
”Tt...tiedätkö, miksi letit ovat
niin… tärkeitä täälläkin?”
”Ne kertovat, kuinka monta on saanut
tapettua kaksintaisteluissa. Sitähän te täällä haluatte. Voimaa.
Mitä enemmän lettejä, sitä voimakkaampia olette. Sitä lähempänä
tyhjyyttä.” Miten monta Asaelin onkaan täytynyt päästää
päivistään. Minun on mahdotonta kuvitella hentoa ja kalpeaa
Asaelia taistelutantereelle iskemään toisia hengiltä.
”Minä kk...kysyn sinulta uudelleen
sitten, kun olet… voittanut itsellesi muutaman”, Asael sanoo
sipaisten sormillaan omia lettejään.
”Onko täälläkin niin, että ilman
ensimmäistä lettiä on vielä vaarassa?”
Asaelin kasvot vääntyvät irveen.
Minulta kestä kauhistuttavan pitkään ymmärtää, että hän
hymyilee. Ilmeessä on niin paljon kipua, että se miltei säteilee
minuun. Mitä Asael ajattelee?
”On”, Asael nyökkää.
”Eli jos joku nyt tahtoisi tappaa
minut, hän voisi tehdä sen.” Väristyksiä. Yksi inhottava sääntö
lisää. Sama kuin entisessä kodissani. Letit ovat kaikki. Arvokkuus
ja valta. Täällä niitä varten tarvitsee vain liata kätensä
vereen.
”E...en ole tainnut kertoa sinulle,
kuinka minusta tuli… tällainen.” Asael kohottaa katseensa.
Silmiä ympäröivät juonteet ovat syventyneet. Hän on silti
valtavan kaunis, kuin paljas kallio kuunvalossa. ”Tahdotko sinä…
kuulla? E...n kerro, jos et tahdo. Ss…se ei ole kaunista.”
Ruumiini on vasta toipunut arosta.
Sitä syvältä leikannut pelko on siirtynyt sivummalle, kipu on
vallannut paikkansa takaisin. Huomaan nyökkääväni. Olen vältellyt
Asaelia liian pitkään. Tällä puolella Akvamaria hän on ainoa,
joka katsoo minua kuin olisin vielä ihminen. Oma itseni. Annan hänen
kertoa.
Asael istuu eri tavalla kertoessaan.
Ajatusten raskaus istuu hänen lihassaan. En uskalla mennä lähemmäs.
Asael tarvitsee oman tilansa.
”Ss...sinä tiedät, että ketään
sellaista, joka on ansainnut lettejä, ei saa tappaa.”
Nyökkään. Letittömän saa tappaa
koska tahansa. Sitä ei välttämättä katsota hyvällä, mutta aina
joskus kateellinen ikätoveri päätyy hakkaamaan ystävänsä päätä
kiveen, jotta tämä ei koskaan kehittyisi huippuunsa. Olen
todistanut sitä lapsuudessani. Maailman karu laita. Minä olen
kasvanut selustaani turvaten.
”Siitä on nn...nyt kolme pimeää
jaksoa. Ss…siitä, kun johtajamme poika yritti tappaa minut, vaikka
minulla oli jo lettejä vaikka millä mitalla.”
Kulmani kohoavat, suuni avautuu
tahtomattani. Konai.
”Hh...hän iski minua takaa päin.
En tiedä, kuinka en… huomannut sitä. Mutta en huomannut. Olisin
voinut kuolla.”
Mutta hän ei kuollut.
”Aja oli paikalla. Hän näki, mitä
tapahtui.”
Huomaan hengähtäväni.
”Kuinka Konai on sitten vielä
hengissä? Jos letillisen kimppuun käy, pääsee itse hengestään!
Niin se menee kaikkialla!” Säännöt, joihin olen kasvanut kiinni.
Jotka eivät ole muuttuneet täälläkään minnekään. Aja on
pitänyt kaiken sellaisen, joka sopii hänen tavoitteisiinsa.
Asaelin silmäluomet näyttävät
raskailta. Hän räpyttelee hitaasti.
”Minä annoin hänen elää.”
Ei. Asael, ei…
”Ss...sanoin Ajalle, ettei hänen
tarvitse… tappaa omaa poikaansa.”
”Vaikka Konai yritti tappaa sinut!”
Asael vain hymyilee. Mies, joka on
legenda. Mennyt leganda. Lempeys huokuu hänestä, se korventaa
ihoani.
”Vv...vaikka hän yritti tappaa
minut.” Asael pyyhkii valkean suortuvan kasvoiltaan. Hän vetää
syvään henkeä. ”En tahtonut turhaa kuolemaa. Lempeyteni säästi
hänen henkensä. Ja hän… maksoi takaisin tekemällä minulle
tämän.”
Tämän. Hänen nykyisen tilansa.
Sanat, jotka eivät tule ulos ilman suhisevia, katkeilevia äänteitä.
Kivun, joka ei irtoa ruumiista, vaikka sitä kuinka juoksisi pakoon.
Arolla koetut kauhut. Kaksikymmentäkahdeksan auringonnousua.
Muistaako hän niiden määrän vain siksi, että hänen oli
keskityttävä johonkin pysyäkseen kiinni itsessään?
”Kuinka hän…?”
”Hän huijasi minua.” Asael
naurahtaa enemmän itselleen kuin millekään muulle. ”Hän ajoi
minut arolle. Kk…kuvittelin, että hän olisi minua vastassa.”
Asael pudistaa päätään. ”Tavallaan hän olikin. Hän… tappoi
takapini ja…”
Asaelin ääni katkeaa kokonaan.
Voimakas ruumis värähtää, painuu hetkeksi kasaan kuin
kouristellen. Kohtaus on ohi hetkessä, mutta se jättää jälkensä.
Asael näyttää pelkästään väsyneeltä.
”Ja nyt minä olen tt...täällä
vain, koska Aja ei voi häätää miestä, joka armahti hänen
vv...vääryyttä tehneen poikansa. Aja ei tiedä, että Konai on
aro-onnettomuuteni takana. Hänen ei tt...tarvitsekaan tietää.”
Minä kykenen vain tuijottamaan
suuttumus ruumiissani. Poika, jonka kanssa olen elänyt täällä, on
tehnyt Asaelille jotakin peruuttamatonta. Vain siksi, ettei hän
kestänyt jäädä kiitollisuudenvelkaan kenellekään. Aja on
oikeassa. Konai on liikaa. On aina ollut. Ja nyt Asael on pelkkä
varjo siitä legendasta, joka hänen piti olla.
”Mutta älä… ajattele, että tämä
olisi minulle pelkästään kamalaa”, Asael sanoo kohottaen
ääntään. ”Nyt voin vain jj…jättäytyä syrjään. Se on
lohdullista. Niin valtavan lohdullista.”
Rintaani kouristaa, mutta en kykene
tekemään sille mitään. Ruumiini on jumissa, se ei kykene
kurottamaan kohti Asaelia, vaikka jokin minussa tahtoo tehdä niin.
”Miksi sinä kerrot minulle kaiken
tämän?”
”Kk...koska sinä olet kuten minä.”
Asael hymyilee. ”Ja koska sinä olet nyt ryhmän täysivaltainen
jäsen. Alat pian kkk...kerätä lettejä. Varo sitä poikaa. Hän
näkee kaiken uhkana itselleen.”
Minä tiedän sen. Muistan
suunnattoman raivon ja uhman, jotka iskivät Konaista iholleni heti
ensimmäisinä päivinäni täällä. Siihen on vain niin paljon
helpompi tuudittautua kuin Ajan ristiriitaisiin, vuoroin helliviin,
vuoroin satuttaviin otteisiin. Konain viha on raa’asti sitä, mitä
se on. Paljasta ja rumaa. Minä osaan käsitellä sitä.
”Kiitos”, kuiskaan Asaelille. En
vieläkään kykene menemään lähemmäs. Asael hymyilee minulle.
Hän ymmärtää sen.
”Minäkin haluan kertoa sinulle
vielä joskus jotakin.”
Sanat on sanottu. Ne kumpuavat
syvältä. En tiennyt niiden tulosta ennen kuin ne ovat jo ulkona.
”Mutta en vielä. Myöhemmin. Jos
voit ottaa sen vastaan.” Tuijotan taas käsiäni. Pian niiden veri
näkyisi Asaelillekin. Tahdon kertoa hänelle. Aivan todella tahdon.
Sitten en ole enää täydellisen yksin. Sitten olen taas joku.
Asael vain hymyilee minulle. Tiedän,
että hän ottaisi minut vastaan, jos antaisin. Ja annankin. En vain
aivan vielä. En ole siihen valmis näin pian.
Kun kävelen luolan suulle aikeissani
juosta takaisin leiriin ja kohdata päivän harjoitukset, kuulen
nimeni Asaelin huulilta. Se sopii hänen suuhunsa. Hänen
kirkkaisiin, vääntyneisiin äänteisiinsä. Haluan sen pysyvän
hänen hallussaan vielä pitkään.
”Kheri.”
Käännän päätäni.
”Minä voisin… auttaa sinua. Jos
haluat.”
Kohotan kulmiani.
”Pysymään itsessäsi.”
Naurahdan.
”Eikö tämän ryhmän ideana ole
ennen kaikkea irrottaa meidät itsestämme?”
Asael hymyilee. Ilme on sietämättömän
surullinen.
”Me olemme… molemmat lempeitä.
Minä voin auttaa sinua. Ttt...tekemään siitä aseen.
Kiltteydestäsi.”
Lempeä. Kiltti. Ehkä se on totta.
Ehkä sille, etten vain kykene hyväksymään tätä mielipuolista,
kovaa maailmaa, täytyy olla jokin nimi, jotta se tarkoittaisi
jotakin. Huomaan nyökääväni Asaelille. Hänen läsnäolonsa saa
minut pysymään itsessäni. En tiedä, mitä haluan. Haluanko olla
Ajalle se tyhjä kuori, jota hän minusta koulii, vai itselleni joku
aivan muu. En voi tietää. Mutta haluan kuulla Asaelin lausuvan
nimeni yhä uudelleen ja uudelleen.
”Tule taas lll...luokseni, kun olet
valmis.”
”Hyvä on.” Minä tulen.
”Ss...sitten voimme… puhua siitä,
mistä halusit minulle puhua.”
Jälleen uusi nyökkäys.
”Ota aikasi. Tahdon sinun…
kuuntelevan itseäsi.”
Huomaan hymyileväni.
”Minä teen niin.”
Ja minä juoksen takaisin leiriin
kääntymättä enää taakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti