Vapaa ihostaan: luku 32

Luku 32: Uhma

Minä en päästä irti Asaelista, vaikka Ajan katse huokuu uhkaa. Puristan lujaa hänen kättään ja pidän kehoni valmiina. Tunnen, kuinka Asaelin lihakset jännittyvät. Aja on kuin peto, me hänen saaliimme.

”En aio kysyä toistamiseen”, Aja sanoo ja tuijottaa suoraan minuun kulmiensa alta.

”Kävelen”, vastaan ja kohotan leukani. En liian korkealle. En saa näyttää liian uhmakkaalta. En ole Konai.

”Minä sanoin, että hänen seurassaan ei kannata olla.” Aja pitää tauon, tulee lähemmäs. Asael astuu eteeni. ”Asael. Sinä tiedät paikkasi tässä ryhmässä.”

Asael ei sano mitään, pysyy vain liikkumattomana edessäni. Hän ei hievahdakaan, vaikka Aja näyttää siltä, että voisi räjähtää koska tahansa. Ensin Aja kääntyy. Tunnen välähdyksen sisälläni, tiedän, mitä tapahtuu, mutta en ehdi vetää Asaelia pois. Isku kaataa hänet maahan. Entinen legenda jää makaamaan aluskasvillisuuteen eikä enää nouse. Kylki kohoilee, Asael on liian heikkona kaiken äskettäin kokemansa jälkeen.

”Aja, älä”, minä sanon, mutta en kuten poika, joka anelee äitiään, vaan kuten joku, joka on kallionluja. Häneen sinä et koske.

”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi? Johan minä sanoin, että tiukennan koulutustasi! Sinun pitäisi olla harjoittelemassa eikä kävelemässä pitkin metsiä jonkun jo unohtuneen kanssa! Asael ei ole enää mitään, ei kukaan!”

”On hän!” minä huudan. En muista, milloin olen viimeksi huutanut toiselle ihmiselle. Silloinkin sen on täytynyt olla Aja. Ja huudostani hän kuulee, että minä tiedän, miksi hän pitää Asaelin leirissä. Velvollisuudesta. Mutta missä se velvollisuus on nyt, kun Konai ei ole enää täällä?

”Minä en anna sinun tehdä hänelle mitään.”

”Sinä et määrää täällä, poika.” Hän ei käytä nimeäni. Kurkkuani kuristaa. ”Päästä irti hänestä. Tunteet mädättävät sinut. Sinä sanoit, että et tiedä, mikä sinua pitää kiinni kehossasi, mutta minäpä tiedän.”

Ajan ilme on täydellisen hurjistunut. Minä astelen Asaelin eteen, suojelen vuorostani häntä koko ruumiillani. Kun Ajan ensimmäinen isku tulee, minä en voi tehdä muuta kuin iskeä takaisin. Osoitan käteni liikkeellä, että Asaelin tulisi perääntyä, juosta pois. En näe, mitä Asael tekee, en kuule enkä tunne häntä lähelläni, kun Ajan antama pimeys tulee.

Maailma pyörii, mutta minä isken Ajaa takaisin. Tiedän, ettei Asael voi tehdä mitään. Hänen ei tarvitse. Hän on auttanut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Antaudun keholleni, annan sen toimia. En ajattele mitään, tunteet jäävät taakse. Olen pelkkää raakaa väkivaltaa vasten Ajan tuhoa. Tuhoamme toisemme, mutta ensimmäistä kertaa teen sen jonkun muun kuin itseni vuoksi. En puolusta itseäni, sitä vähää mitä minusta on jäljellä. Puolustan miestä, jonka olen ottanut keholleni.

Tajuntani keinahtaa yhden kerran liikaa. Tunnistan maan allani, se tuntee minut jo. Yskin verta soralle, yritän nousta, mutta punainen valo välähtää silmieni takana ja pakottaa minut maahan. En tiedä, mihin Aja on osunut, sillä keho on jo kaukana. Kaikki on kaukana. Näen pelkän hahmotelman. Kaksi ihmistä, molemmat pitkiä ja lujia. Toinen tumma ja kova, toinen vaalea ja lämmin. Asael? Asael, älä…

Asael käy häntä vastaan. Ajaa. Asael, joka ei ole taistellut useaan pimeään jaksoon. Hänen ei pitänyt enää kyetä siihen. Hänen kehonsa on kääntynyt kaikkea sellaista vastaan. Kurkotan kipuni laitamilta vain nähdäkseni, että se todella on hän. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän on taitava ja nopea. Kuin tuuli, joka kaataa rinteessä kasvavat puut, tuhoaa ne juuriaan myöten. Armoton. Asael, jonka olen ottanut, on iskiessään jotakin muuta kuin se lämmin mies, joka hymyilee, kun silitän hänen niskaansa. Ja kun hän iskee, hän iskee sillä lempeydellä, jolla on kehottanut minuakin taistelemaan. Vihdoin minä ymmärrän. Hän kykenee tuottamaan kipua hajoamatta siihen, koska hänen luontonsa on lempeä. Tuntuu kuin katsoisin jotakin suurta ja suunnatonta, minun silmilleni tarkoittamatonta. Kirkasta. Vihdoin minä näen.

Ja minä nousen ylös. Jätän kipeät rajani ja nousen jälleen. Taistelu lakkaa oitis. He katsovat minua, Aja ja Asael, he, jotka kumpikin haluavat minut. Mikä ero heidän välillään onkaan. Kävelen Asaelin luo ja vien käteni hänen keholleen siinä, Ajan mustien silmien katsoessa. Kuljen jokaisen nurkan, etsin uusia haavoja, kastan sormeni hänen vereensä. Kurotan Asaelin kaulalle, nuolen pois hänen kipunsa.

Ajan koko keho on yhtä suurta vihaa. Minä en voi sille mitään. Hymyilen Asaelille, olen vihdoin nähnyt hänet kokonaisena. Kaunis. Hauras. Silti lujinta, mitä tämän auringon alta löytyy. Kehoni vapisee ymmärryksen voimasta. Kuljetan sormiani sellaisen olennon iholla, eikä hän ole vieläkään tyrmännyt minua.

”Kheri. Seuraa minua.” Ajan armoton ääni.

Painaudun Asaelin rintaa vasten. Asael silittää kättäni, mutta katsoo minua kuin haluaisi minun tottelevan. Älä. Ei nyt. Ei, kun sinä olet vihdoin siinä ja minä näen sinut.

Aja on jo kääntynyt. Hän odottaa minun seuraavan. Tiedän, mitä minulle tulisi, jos lähden Ajan perään. Kipu ja viha. Kaksinkertaisina. Mutta Asael haluaa minun menevän. Hänen katseensa sanoo sen huulten puolesta. Mene jo.

Painan vielä nopeasti huulet Asaelin poskelle, jätän kosketukseni hänen pintaansa ja seuraan Ajaa. Mitään ei voi paeta loputtomiin. Tiedän, että Asael pärjää.

Kun Asael on jäänyt niin kauas, etten erota enää edes hänen hahmoaan, löydän Ajan. Olemme jälleen siellä, missä joki juoksee vanhaan kotiimme, missä sen solina saa muistot juoksemaan sisälläni kuin pienet joesta pakenevat purot. Aja seisoo aivan joen reunalla, tuijottaa veteen kova ilme kasvoillaan. En uskalla arvioida, olenko satuttanut voimakasta naista teoillani.

”Minä haluan sinun menevän arolle.”

Arolle. Kaiken tämän ajan jälkeen en ole kyennyt unohtamaan suunnatonta, nimetöntä kauhua, joka minut siellä kohtasi.

”Sinun on korkea aika tulla vahvemmaksi. Olen ilmaissut tahtoni jo riittävän vahvasti. Enkö olekin?”

Hänen ei tarvitsisi kysyä.

”Älä satuta Asaelia. Vannon, että en anna sinun tehdä sitä.”

”Miksi Asael? Sellainen mies…” Aja kääntyy puoleeni pudistellen päätään. Hän ei ymmärrä. En voisi kertoa, koska se saisi hänet ymmärtämään, että Asael on keinoni paeta hänen aiheuttamaansa kipua.

”En tiedä, mitä te teette yhdessä. Emme me muut täällä… Me emme tee mitään tuollaista. Me vain lisäännymme. Mutta minä haistan teistä, että te olette tehneet jotakin aivan muuta.”

Minäkään en tiedä nimeä sille, mitä me olemme. Minulla ei ole aavistustakaan.

”Toivoisin vain, että et käyttäisi aikaa mihinkään tällaiseen. Sinä saat uhmata minua, jos se tekee sinusta vahvemman, mutta sellainen mies ei johda mihinkään muuhun kuin tuhoon. Enkö minä käskenytkin sinua ajattelemaan itseäsi? Sitä, mikä sinua pitää kiinni?”

Aja avaa kätensä, on kuin hän yrittäisi kertoa niillä jotakin.

”Miten tämä edistää vapautumista? Tällainen riehuminen vain herättää sinussa sitovia tunteita. Emmekä me halua sellaisia.”

Me. Onko hän kertaakaan pysähtynyt kysymään, mitä minä haluan? Suonissani sykkii. Ensimmäistä kertaa minun tekisi mieli iskeä Ajaa muutenkin kuin puolustautuakseni. Raivo sisälläni on yhtä punainen ja hurja kuten silloin, kun ansaitsin ensimmäisen lettini täällä. Jos annan sille vallan, se tekee mitä tahansa. Enkä minä halua niin. Keskityn Ajan ääneen.

”Minä menen arolle”, nyökkään. ”Mutta menen sinne yksin.”

”Yksin?” Ajan kulmat kurtistuvat.

”Se toimii tehokkaimmin, kun menen yksin.”

”Oletko varma? Sinä voit…” Lause katkeaa. Minä voisin kuolla, niinkö? Aja ei voi myöntää, ettei hän selviäisi ilman minua. Hän ei tahdo luopua minusta, vaikka hän haluaa minun luopuvan itsestäni.

Aja päästää vaivalloisen huokauksen, miltei ottaa tukea viereisestä puustaan. Hän on uupunut. Täydellisen lopussa.

”Sinusta on tullut vahvempi, Kheri. Se on hyvä.”

Hän niin harvoin sanoo mitään sellaista.

”Mene vain yksin. Annan sinun mennä. Mutta ota takapi, ilman sellaista et pärjää.”

”Etsin sellaisen itse ja lähden.”

”Tämä on viimeinen auringon päivä. Seuraava musta jakso on tulossa, Kheri, ja…”

”Ja silti sinä haluat minun menevän.”

”Sinulla on niin paljon opittavaa. Mene. Kohtaa pimeys ja aro. En pakota sinua tuomaan edes saalista, sitä varten minulla on toisia ihmisiä. Sinä olet jotakin muuta.”

Aja kulkee ohitseni, tarttuu minua olasta, pitää luonnottoman pitkään kiinni. On kuin hän tarvitsisi kosketusta enemmän kuin minä, vaikka minulle hän sen antaa. Hän on siinä hetken, painuu ihoani vasten, ja päästää sitten irti.

”Ole varovainen, Kheri.” Tumma ääni. ”Se, mikä siellä odottaa, arpeutti Asaelin ikuisesti.”

Minä tiedän kyllä. Olen kuljettanut sormiani jokaisella Asaelin kuluneella arvella.

”Sinä myös tiedät, mitä mieltä minä olen touhuistasi Asaelin kanssa. Mutta…” Aja huiskauttaa kättään. Vielä. Hän antaisi asian toistaiseksi olla.

”Tule hengissä takaisin.”

Minä tulen. Aivan varmasti tulen.