Vapaa ihostaan: prologi

OSA I: VELI

Prologi: Armo

Taivas huutaa sinä päivänä, kun tapan hänet. Sade laskeutuu anteeksiantamattomana harteilleni, pyyhkii tekoni merkit keholtani. Valheellinen armo. Minä tiedän paremmin. Ei ole enää mitään tämän jälkeen. Kaikki alkaa ja kaikki loppuu, jatkumo kieppuu ympärilläni, ja minä tiedän, että kaikki, mitä tämän jälkeen tulee, tulee jollekulle toiselle. Minä annan itseni verelle käsissäni, sallin sateen pyyhkiä kaiken mukaansa. Taivas puhdistaa maailman minusta, tekoni painosta.

Kehoni on hiljaa, kun istun polvillani kivellä ja katson, kuinka sade ottaa hänen ruumiinsa. Veri valuu kukaksi kylmälle kivelle. Kun kerran näkee elämän pakenevan, on sen jälkeen mahdotonta katsoa mitään elävää ajattelematta sen haurautta. Niin nopea. Niin hiljainen. Niin helposti rikottavissa. Sade piiskaa hiukset kiinni ihooni, mutta käteni ovat yhä veressä, se ei lähde minusta koskaan.

Siluetti heijastuu yönkajoa vasten, käännän katseeni peittämättä käsiäni. Jos tulija on joku omistani, kaikki on tässä, auki revittynä ja hajalla. Minä olen menettänyt kaiken. En sulje silmiäni, olen valmis ottamaan vastaan tuomion. Tulija ei ole kukaan omistani, äänetön armo kietoutuu ympärilleni kuin toiseksi ihoksi. Sen lämpö saa jonkin kihelmöimään sisälläni.

Minä tunnistan hänet, naisen edessäni. Valkeat hiukset, lettien painosta vapaat. Kasvot kovemmat kuin kivi allani. Nainen, joka lähti, nainen, jonka nimi on kirous omieni huulilla. Se, josta ei puhuta. Se, joka jätti meidät. Mutta minulle ei ole enää olemassa meitä, on vain sade, joka piiskaa kehoani puhdistamatta käsiäni. Tekoni on riistänyt minulta kaiken, mutta tuomiota ei tule. Nainen saapuu ja katsoo minua, näkee minut tekemässäni teossa. Olen havaitsevinani ymmärrystä hänen katseessaan.

Hän, jonka veren olen ottanut, ei koskaan ymmärtäisi. Mutta minä en ole enää hänen. En ole enää kenenkään. Nainen kurottaa minua kohti, ojentaa kätensä minulle. Se on armo. Se on lahja. Hän haluaa minut, vaikka minä en ole enää mitään. Se on enemmän kuin mikään, minkä odotin tulevan. Se ei ole anteeksiantoa, mutta minä en tarvitse sitä, en tarvitse sääliä kenenkään katseessa. Minä olen vienyt elämän olennolta, joka oli tärkeämpi kuin minä koskaan voisin olla. Minä en saa anteeksi, sade piiskaa minua muistuttaakseen, että tekoni seuraa minua loppuuni saakka. Silti nainen ojentaa kättään. Nainen, joka on kulkenut poluillani varoittavana satuna ensimmäisistä vuosistani lähtien. Nainen, jota kaikki pelkäävät. Ja joka on nyt siinä, ottamassa minut, kun kukaan muu ei sitä enää tekisi.

Minä annan itseni uudelleen. Nainen ojentaa kättään ja minä tartun siihen.