Luku 28: Kuiskaus
Ajan silmät ovat yönmustat, kun
kuljen hänen kanssaan metsään. Päivä on kääntymässä illaksi,
olen viettänyt aikani harjoitellen ja Ramin kanssa keskustellen.
Suonissani kihelmöi. Miten Aja reagoisi? Nainen, joka voisi nytkin
kääntyä minua vastaan, sivaltaa yllättäen ja palata sitten
takaisin normaaliksi.
”Aja, minä tiedän vihdoin, mikä
minua pitää täällä”, sanon kesken matkan ja painan käden
rinnalleni.
”Ei tässä”, Aja sanoo hiljaa.
”Mennään syvemmälle metsään.”
Kävelemme pitkälle, puusto tihenee,
päästää vähemmän valoa alas. Kaikkialla vallitsee aavistuksen
sairaalloinen hehku, miltei kuin taivaankajo pimeiden jaksojen
aikaan. Kun vihdoin pääsemme Ajan arvioilla riittävän kauas,
edessämme juoksee kapea, mutta voimakasvirtainen joki. Veden raikas
tuntu ilmassa nostaa muistot esiin ruumiissani. Tämä sama joki
kulkee entisen leirini poikki. Tuijotan Ajaa. Hän tietää.
Täällä luonto on aivan yhtä
kaunista ja raakaa kuin ylempänä maastossakin. Mutta täällä on
muutakin kuin kovaa, punaista kiveä ja kituen kasvavia pensaita.
Kumarrun joen äärelle, vien käteni sen kylmään virtaan ja annan
veden pestä kuivuneen veren sormistani.
”Kerro minulle, Kheri.”
”Minussa on liikaa huutoa.”
Ajan kulmat kurtistuvat. Hetken
pelkään, ettei hän ymmärrä sanojani. Että ne ovat hänelle
pelkkää helinää, jonka puiden lomassa liikkuva tuuli kuljettaa
mukanaan pois. Miksi minä kuvittelin kenenkään ymmärtävän?
”Kerro minulle, poikaseni, miltä
sinun huutosi tuntuu.”
”Se risteilee rinnassani, polttaa,
mutta ei tule ulos. Joskus, kun se tulee, kuvittelen sen lähtevän
lopullisesti, mutta se jää aina sisälle, se uinuu
vatsanpohjassani, kunnes jokin kutsuu sen jälleen kurkkuun.”
Aja tulee lähemmäs, asettuu kyykkyyn
vierelleni ja kuljettaa kätensä rinnalleni. Hän tunnustelee sitä,
kiertää kehoani ympäriinsä, mutta ei kuten Asael, ei kuten se
mies. Kehoni pysyy kasassa. Se ei irtoa reunoistaan, vaikka Aja
koskeekin. Tuijotan Ajaa pitkään hänen mustiin silmiinsä. Mitä
hän etsii?
”Täälläkö se on?” Aja sanoo
vatsani kohdalla. ”Vai täällä?” Käsi kulkee kurkulleni,
puristaa vain aavistuksen.
”Molemmissa”, minä parahdan.
Pahimmillaan se on kaikkialla.
Aja katsoo minua pitkään. Mittailee
ruumistani, palaa lopulta aina silmiini. Hänen tumma katseensa ei
anna armoa sille, joka ryömii sen alla. Olen pieni, pienenen
jokaisena sekuntina, jonka hän käyttää minuun. Sitten hän
vetäytyy taaemmas, palaa takaisin puiden luo ja pudistelee hetken
päätään.
”Minä en ymmärrä, mitä sinä
tarkoitat”, Aja sanoo. Viimeinen tuomio. Miksi minä kuvittelin
jotakin muuta? ”Mutta.”
Mutta?
”Mutta minä uskon, että sinussa on
vielä paljon tunteita jäljellä. Sellaisia, jotka sitovat sinut
tähän kehoon.”
Vien käteni kurkulle. Sinne huutoni
viimeiseksi kuoli.
”Minä aion tehostaa sinun
harjoituksiasi. Siitä, mitä sisälläsi on jäljellä, täytyy
päästä eroon.”
Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän
kertoo siitä minulle. Yleensä hän vain hakkaa minut maahan.
”Sen lisäksi… tahdon sinun
ajattelevan.”
Ajattelevan? Mieleeni palaa Asaelin
pyyntö. Kaikki ajatuksesi. Kerro ne minulle. Ne tekevät sinusta
sen, kuka olet.
”Tiedän, miltä se sinulle
kuulostaa. Kaiken tämän ajan olen pyrkinyt kieltämään sinulta
sanat ja ajatukset, mutta nyt minä tahdon, että otat aikaa
ajatustesi kuulostelemiseen. Mikä niissä pitää sinua tässä
ruumiissa? Mikä niissä ’tekee sinusta sinut’? Vasta, kun
ymmärrät huutoasi, tiedät, kuinka päästä siitä eroon.”
Vien käteni jälleen veteen ja
katson, kuinka viileä virta juoksee sormieni yli. Olisi päästävä
eroon huudosta. Niinhän? En kykene ajattelemaan selvästi. Mieleni
on täynnä sumua. Olen liian kaukana kaikesta. Joki virtaa entiseen
kotiini. Se saa kuljettaa ikäväni mukanaan. Vaikka ei minun
ikävälleni enää ole vastinetta. Jätin sen elämän taakse enkä
koskaan saa sitä samanlaisena takaisin.
”Sinä toit minut tänne
tarkoituksella”, huokaan veden juostessa käsilleni.
Aja hymyilee surumielisesti.
”Onko sinulla ikävä kotiin?”
Katseeni antaa minut ilmi. En osaa
selittää. Aja ei ymmärtäisi, aivan kuten hän ei ymmärrä
huutoanikaan. En voi vaatia sitä, sillä en itsekään tunne
sisintäni.
”Ei sillä tavalla, millä
ajattelisit.”
”Tiedätkö, Kheri, niin meillä
kaikilla joskus on.”
”Sinullakin?”
Ajan silmät ovat täynnä surua.
Itkutonta kipua.
”Minä taisin luvata kertoa sinulle
jotakin, kun ymmärrät, mikä sinua pitelee kehossasi.” Aja
huokaisee syvään. Hän istuutuu joenpenkalle, liukkaalle kivelle.
En muista koskaan nähneeni Ajaa istumassa. Hän nukkuukin puoliksi
pystyasennossa. Aja istuu lysyssä, kaikkien vuosien kipu painaa
hänen harteitaan kasaan. Hän ei ole koskaan näyttänyt
väsyneemmältä.
”Minä olen kokenut saman kuin
sinäkin.”
Mielessäni risteilee. Minulta kestää
hetki ymmärtää, mistä hän puhuu. Muistan miettineeni sitä
aiemminkin. Aja, joka yrittää niin suurella vimmalla olla jotakin
muuta kuin ihminen on kuin joku, joka on aina paennut kokemaansa
kipua. Olen olevinani pannut merkille samoja piirteitä kuin
itsessäni. Tavan, jolla hän karttaa hellyyttä, jolla hän väistää
turhia, merkityksettömiä kosketuksia. Katse, joka ei onnistu enää
piilottamaan kaikkea koettua tuskaa. Vedän käteni pois vedestä.
Koko ruumiini on jääkylmä, vaikka aurinko porottaa aina korkealta.
En ole koskaan kertonut hänelle. Hän
on lukenut sen minusta ja tiennyt sen kauan, hakannut minut maahan
yhä uudelleen ja uudelleen siitä huolimatta. Turvattomuus kirii
ruumiiseeni, täyttää rintani. Vien kädet suojakseni, käperryn
itseeni. Älä tule lähemmäs. Älä kuvittelekaan tietäväsi.
”En tahdo sen miehen saavan kunniaa
mistään”, Aja sähähtää. Äänessä on naaraspedon raivo. En
mene yhtään lähemmäs. ”En halua sinun ajattelevan, että
perustin tämän ryhmän sen vuoksi, että tahdoin pois sen miehen
luota.”
Ei. Aja. Sinä voit kyllä päästää
irti. Sinä saat olla irti ja haavoittuvainen.
”Minä puhun tästä vain tämän
kerran, Kheri. Sen jälkeen meistä kumpikaan ei enää koskaan ota
sitä puheeksi. Onko selvä?”
Nyökkään. Hän ei saa tehdä tätä
itselleen. Se ei ole oikein. Hän on ollut kymmeniä pimeitä jaksoja
yksin kaiken sen kanssa, ja nyt hän sulkee sen jälleen sisälleen.
Vaikka minä olen tässä. Ei hän ole sen kanssa yksin. Hänhän
purkaa sen kipuna teihin kaikkiin.
”Kun lähdin, minun piti päästä
hänestä lopullisesti. Hänen ei pitänyt enää koskaan palata.”
Ajan silmät seisovat päässä. Hän ei ole enää täällä.
Vapautunut. Mutta mikä vapaus on sellainen, jossa toinen ajaa
toisen ulos ruumiistaan, vie väkisin tämän minuuden? Hetkessä
minä ymmärrän. Minä en halua vapautua. En koskaan.
”Ja sitten minä sain Konain.”
Sait Konain? Päässäni lyö tyhjää.
Sitten ymmärrys rikkoo jään ja leviää kuumana ja kipeänä
kaikkialle minuun.
”Se mies oli Konain isä.”
Vihdoin Aja katsoo minua suoraan
silmiin. Kaikki se kipu suoraan edessäni. Tunnen sen jokaisessa
raajassani. En suostu näkemään meitä sellasina. Me voimme olla
satutettuja, mutta emme lyötyjä. Mutta Ajan silmien takana ei ole
enää sitä naista, joka yritti pelastaa itsensä ja aloittaa uuden
elämän muualla. Ajan silmien takana on pelkkää kipua ja kuiskaus
tytöstä, jonka ruumis rusennettiin yhä vain uudelleen.
”Sinun ei tarvitse tehdä tätä
näin”, minä hengähdän. ”Ei enää kipua. Ei vapautumista.
Ymmärräthän sinä, että vapautuminen on vain –”
”Hiljaa!”
Ajan käsi tarttuu ranteeseeni,
puristaa niin lujaa, että se voisi murtua. Silmät eivät ole enää
satutetun. Ne ovat pedon. Aja on päästänyt itsensä irti kauan
sitten. Nyt hän elää vain sille, että saa nähdä muiden katoavan
kehoistaan. Vapisen. En tahdo sitä. En tahdo mitään tästä. Voin
olla kuinka kipeä tahansa, kuinka tyhjä, mutta en tahdo tehdä tätä
näin.
”Älä sano sitä! Vapautuminen on
mahdollista! Olethan sinä nähnyt Galinan. Ja minut. Se on
mahdollista.”
Mutta millä hinnalla? Millä
hinnalla, Aja?
Aja vetäytyy kauemmas ja sähisee
kissapedon tavoin. Hänen kehonkielensä terävöityy, jokainen liike
on puolustuskannalla. Olisin vain tahtonut tulla hetkeksi lähelle,
antaa hänelle sen, mitä hän on koko elämänsä jahdannut. Mutta
hän on jo valinnut tiensä. Tyhjenemisen ja hajoamisen. En saa häntä
enää takaisin sieltä.
”Sinä vapaudut vielä, Kheri. Sen
on tapahduttava. Mene itseesi ja tutki, mikä sinua pitää kiinni.
Onko se kipu? Se kaikki, mitä se mies sinussa hajotti. Kohtaa se ja
päästä se pois.”
Mutta Aja, minä olen muutakin kuin
kipua. Tiedän sen nyt. Minä olen kosketus Asaelin iholla, minä
olen taivaan halki pyyhältävä tuuli, minä olen vesi, joka solisee
kotiin. Olen kipeä ja rikki, mutta se kuuluu minuun. Olen lihani
vanki, enkä tule koskaan hyväksymään sitä, mutta minä ymmärrän.
Minä vihdoin ymmärrän. Kurotan kohti Ajaa, mutta hän perääntyy,
pudistaa villinä päätään. Ei nyt eikä koskaan.
Aja tuijottaa katse kovana jokea. Hän
ei enää kohtaa katsettani.
”Minä en koskaan voinut sietää
poikaani”, Aja sanoo raskaasti. Nyt, kun tiedän, en voi syyttää
häntä siitä. Konai oli pelkkä kipeä muistutus. Kehossani
kihelmöi. ”Mutta nyt minulla on sinut. Sinä olet täydellinen, ja
sinä onnistut vielä.”
Aja tulee lähelle vielä kerran.
Kehonkieli on pehmennyt. Silmissä palaa silti maaninen tuli. Aja
silittää poskeani. Ei hellästi, ainoastaan omistavasti.
”Minä luotan sinuun, Kheri.”
Aja päästää irti minusta ja katoaa
puitten lomaan. Juoksuaskeleet kuuluvat vielä hetken, sitten mieleni
täyttävät luonnon soinnut – lehtien kahina, joen solina. Ja
sydämeni syke, joka ei suostu laantumaan. Vihdoin minä uskon
ymmärtäväni, mitä Aja haluaa minulta. Kauhu kehossani tietää,
että se on mahdollista. Minä voisin vapautua, jos hän jatkaisi
koulutustani. En kestäisi sitä. Puristan käteni nyrkkiin,
ajattelen kaikki ajatukset, jotka mieleeni tulevat. Olisi kerrottava
ne Asaelille. En saa päästää irti nyt. En voi. Minun on
selvittävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti