Luku 23: Askelia
Kukaan niistä, jotka olivat Konain
lähipiiriä, eivät katso minua kuin pahantekijää. Konai ei elä
keskusteluissa minään muuna kuin poikana, jolla oli kiivas luonne
ja olematon kyky harkita tekojaan kahdesti. Minä en ole heille
tappaja. Minä olen heille vihdoin ryhmän jäsen. Olen ollut siitä
lähtien, kun sain kolmannen lettini. Aivan kuin nämä ihmiset eivät
kykenisi näkemään niitä pitemmälle.
Harjoitukseni lipuvat hetkestä
toiseen. En keskity yhteenkään iskuun. Kehoni tekee, mitä sen
täytyy. Se osaa toimia ilman minuakin. Minä olen vielä eilisessä,
Asaelin lämmössä. En ole osannut palata sieltä. Tuskin näen,
mitä muut ympärilläni tekevät.
Nämä ihmiset eivät ole
suunnittelemassa mitään Ajan selän takana. Eivät ainakaan minun
nähteni. Aja ei kuitenkaan ole vainoharhainen. Jotakin on tekeillä,
mutta minut on jätetty sen taa kuten Ajakin. En tiedä, mitä se
merkitsee osaltani. Minä osaan ajatella vain Asaelin pehmeitä
huulia ja hänen otetta selästäni. Unohdan Ajan antaman tehtävän,
unohdan selkään porottavan auringon, muiden iskut. Lämpö, joka
minut täyttää, ei ole peräisin auringosta.
Jätän hetkeksi Ajan pyynnön sikseen
ja juoksen kohti luolaa, josta uskon Asaelin löytäväni. Vesiputous
huutaa tänäänkin. Vedessä ei ole ketään, saan kulkea rauhassa
putouksen takaiseen luolaan. Kuljetan sormiani seinillä, ne ovat
minun ystäviäni, ne ovat kuulleet huutoni silloin, kun en ole
siihen itse pystynyt. Olen käynyt huutamassa itseäni ulos täällä
niin monta kertaa, etten kykene enää laskemaan. Olen ollut tällä
puolen maailmaa jo niin kauan.
”Kheri.” Asael istuu toisessa
nurkassa. Hänen hiuksensa tippuvat vettä ennestään kostealle
lattialle, hänen on täytynyt käydä peseytymässä.
”Asael”, minä lausun hänen
nimensä lauluna, astun lähemmäs, kumarrun hänen vierelleen.
Ristin jalkani, sallin Asaelin silittää polveani.
”Sinä sanoit, että voit auttaa
minua”, minä kuiskaan. ”Mitä sinä tarkoitit?”
Asael pysäyttää kätensä. Se jää
lepäämään polveleni.
”Sitä ennen sinun tt...täytyy
tietää, mitä ss...sinä haluat.” Asaelin ääni on kovempi kuin
aiemmin. Se tarkoittaa hänen olevan tosissaan. ”Se, mitä minä
osaan o...pettaa, on vv...vastoin sitä, mitä Aja sinulta haluaa.”
”Mitä Aja minulta haluaa? Minä en
ole vieläkään ymmärrä.”
”Mm...minä tarkoitin vapautumista.”
Se ei ole Ajan tahdon ydin. Olen
naiselle jotakin paljon suurempaa kuin toive vapautumisesta. En
kuitenkaan sano siitä Asaelille. Tuijotan vuoroin omia käsiäni,
vuoroin Asaelin kättä jalallani. Mitä minä oikein haluan? Suljen
hetkeksi silmäni. Kuohu peittää muut äänet. Jopa sydämeni
sykkeen. En kuule omaa ruumistani. Päällimmäisenä luomien
takaiseen pimeyteen tulee kuva Konaista. Siitä, mitä hänelle tein.
Siitä, miten painoin huuleni hänen otsalleen. Kyllä sinä
sisimpäsi tunnet. Unohda kaikki muu. Unohda, mitä he ovat sinulle
tehneet.
Kaikki ovat vääntäneet minua
muottiinsa. Asael on ensimmäinen, joka tahtoo tehdä jotakin minulle
minun itseni vuoksi. Ei hänen toiveittensa. Syöksyn päin Asaelin
tarjoamaa lämpöä kuin mitä tahansa turvaa. Tartuin aikanaan
Ajankin käteen pelkästään turvan toivossa. Koska se oli ainoa
vaihtoehto. Nyt minulla on vaihtoehtoja. Nyt saan harkita. Ja minä
olen harkinnut.
”Muistatko, kun kerroin, että tämä
maailma pelottaa minua? Että minua hirvittää, kuinka en vain
koskaan totu kaikkeen tähän?”
Asael nyökkää. Vaaleat letit
keinahtavat.
”Se ei ole muuttunut, vaikka olen
tappanut sen jälkeen.”
”Olet yrittänyt ss...sopeutua
joukkoon. Se ei ole väärin.”
”Eikö?” Huokaisen syvään. ”En
tahdo olla sellainen kuin nämä ihmiset. Mutta en tahdo olla mitään
muutakaan. Mitä sinä näet minussa? Kuka minä sinulle olen?”
Lempeys täyttää Asaelin katseen.
Hän tulee lähemmäs, tarttuu käsiini, puristaa niistä lujaa.
Hänen omansa ovat kylmät. Minun tekisi mieli painaa huuleni niille,
lämmittää niitä. Asael kuitenkin puristaa käsiäni lujaa,
välittäen. Hän kohtaa silmäni, katsoo kaikkea minussa. En pääse
minnekään hänen katseensa alta.
”Mm...minä en ole mikään
kertomaan”, Asael sanoo lopulta.
”Sinä olet! Sinä kaikista
ihmisistä.”
Asael pudistaa päätään.
”Minä en… kykene heijastamaan
ketään. Eikä kk...kenenkään pitäisikään. Mutta voin… auttaa
sinua näkemään i...tse itsesi.”
Nielaisen. En kykene siihen. En kykene
näkemään muuta kuin särjetyn ruumiini.
”Tiedän, mitä sinä a...jattelet.
Mutta se on mahdollista.”
Painan pääni alas. Asael päästää
käteni, vie omansa leualleni ja nostaa päätäni. Hetken
kuvittelen, että hän aikoo taas tuoda kasvoni omilleen, mutta hän
jää vain katsomaan minua kuin yrittäisi siten kertoa minulle
jotakin.
”Kheri. Tästä lähtien ss...saat
kertoa minulle kaiken, mitä mielessäsi liikkuu.” Sanat ovat
yllättävän kovat. Hätkähdän. ”Täällä ei pp...pidetä
sanoista. Aja eläisi varmasti mieluiten i...lman minkäänlaista
kieltä. Hänen mielestään ajatukset sitovat mieltä kehoon. Mutta
emmehän me vv...voi olla ajattelemattakaan. Siispä ss...saat kertoa
minulle kaiken, mitä ajattelet.”
Pyyntö on erikoinen. Hän näkee
syvälle mykkään ytimeeni. Hän näkee, mitä minun täytyy päästää
vapaaksi. En voi syyttää häntä ymmärtämisestä, onhan hän
saanut kuulla hajoavan huutoni. Hän ja vain hän.
”Entä, jos ajatuksissani ei ole
järkeä?”
”Hh...harvoin ajatuksissa on.”
Asael pörröttää hymyillen tukkaani. ”Kerro ne silti. Ne tekevät
sinusta ss...sinut. Se, mitä ihon alla on.”
Vaikka minun pitäisi tulla vapaaksi
ihostani.
”Älä ajattele, mitä Aja
ss...sanoisi.”
”Joskus minä ajattelen, että minun
olisi parempi vain lähteä täältä. Mutta ryhmä tuo turvaa. En
osaa elää ilman. En tiedä, että kukaan Akvamarissa asuisi
omillaan. Auringon alla on liian kuivaa ja karua olla ilman ryhmää.
Antaisin itseni kuolemalle, enkä halua sitä.”
”Päästäisikö Aja ss...sinut?
Sinut?” Asaelin silmät siristyvät. ”Hän on hyvin
kiinnittynyt ss...sinuun.”
Asael on oikeassa. Vaikka haluaisinkin
lähteä, Aja tuskin sallisi sitä. Ei nyt, kun hän on päässyt
omasta pojastaan eroon ja saanut tilalle minut. Ei nyt, kun hän on
antanut minulle tehtävän toimia silminään ja korvinaan.
”Hyvä on”, minä huokaan. ”Joten…
miten sinä haluat auttaa minua?”
”Monella eri tavalla. Voimme
aloittaa ss...siitä, että sinä kerrot minulle ajatuksiasi.”
”Et siis tahdo… taistella
kanssani?”
”Taistella? Oi, en.” Hämmennys
Asaelin kasvoilla on aitoa. ”Meidän ei tarvitse käydä
tt...toistemme kimppuun. En ajatellut sellaista lain...kaan. Minä
haluan, että sinä opit elämään itsessäsi.”
Hän on minulle niin hyvä. Niin
puhdas. En näe hänen katseensa pohjassa aietta, hän ei ole tehnyt
mitään sellaista, mihin olen toisten katseissa tottunut. Ei
väkivaltaa. Ei kipua. Vain lämpö, minua varten säilötty. Asael
vie kätensä niskaani, silittää, saa minut värisemään. Ei
pelosta. Ei enää pelosta.
Painun Asaelia vasten, vain hetkeksi,
vain siksi aikaa, että saan kaikki ajatukset hiljenemään. Toisten
vaatimukset lakkaavat hakkaamasta tajuntaani, kun sallin Asaelin
tulla iholleni. Keho keholla, iho iholla, tunnen ääriviivojen
sekoittuvan hetkeksi. Sitten Asael vetäytyy kauemmas. Hänen
kasvoillaan lepää hymy, jollaista en ole koskaan nähnyt. Suupielet
kaartuvat ylös, hampaat paljastuvat. Ilo hehkuu Asaelista, minun
tekisi mieli koskea yhä vain uudelleen.
Minulla ei ole sanoja sille, mikä
Asael on minulle. Kukaan ei ole koskaan kertonut, että hellyys voi
olla hyvää. Se on aina pelottanut minua enemmän kuin kipu. On
helpompaa suhtautua lyövään kuin hyväilevään käteen. Mutta
Asael on jotakin muuta, minä alan ja lopun hänen kosketuksestaan.
Jään tuijottamaan häntä suu raollani, nälän maku kielelläni.
Enkä minä tee mitään.
”Lempeytesi on vahvuus”, Asael
kuiskaa luolan seinältä. ”Ss...sinä voit käyttää sitä
selvitäksesi täällä.”
Nyökkään. Hymyilen. Jokaisella
sanalla olen täydempi.
”Nähdään taas, Asael.”
Asaelkin hymyilee. Olen aikeissa
lähteä, kun hän nousee ja painaa minut vielä kerran tiukasti
itseään vasten, käy kaikkialla, antaa minun olla olemassa vielä
vähän pitempään. Vetäydyn hymyillen hänen luotaan, jätän
hänet istumaan kosteaan, hämärään luolaan.
Ulkona kaksi ikäistäni poikaa on
tullut kylpemään. Kävelen hiljaa kivipolkua pitkin kehoni
kipristellessä kosketuksen voimasta, kun korvani nappaavat poikien
sanat. En tavallisesti kuulisi mitään kuohun pauhulta, mutta
aistini ovat äärimmilleen virittyneet, Asael on herättänyt ne
kaikki.
”Ovatko joukot jo valmiita?”
”Enna ei ole vielä vakuuttanut
veljeään siitä, että hyökkäys olisi hyvä idea.”
”Sitten me menemme ilman Ennaa!”
”Ja kukaan ei huomaa?”
”Kukaan ei huomaa.”
Sitten toinen pojista säpsähtää.
Katsoo suoraan minuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti