Vapaa ihostaan: luku 36

Luku 36: Alkuun

Hän seisoo jälleen edessäni. Nainen, jonka vuoksi minä olen täällä. Jolle annoin elämäni, koska kuvittelin, että se on ainoa tapa selvitä eteenpäin. Jonka luota tahdon juosta pois, tehdä itse oman vapauteni, lentää kaikkien taivaan lintujen kanssa kauas.

Ajan piirteet ovat kovat. Sen jälkeen, kun hän kertoi meidän kipumme olevan samasta puusta veistetyt, hän ei ole katsonut minua samalla tavalla. On kuin joka kerta hän näkisi minussa mahdollisuuden. Joka kerta hän on valmis iskemään minut alas. Ja minä taistelen vielä vastaan, aivan kuten Galina sanoi. En tiedä, kauanko kehoni kestää ilman, että luovutan.

Tänään Aja ei näytä siltä, että hän haluaisi keskustella. Sanat eivät kulje hänen kanssaan. Pelkkä armoton keho, joka ei päästäisi minua eteenpäin. Aurinko porottaa korkealta, olemme ylimmällä harjoitteluareenalla. Hän tuo harvemmin minut tänne. Ihmiset kulkevat tästä ohi. Kenties hän tahtoo tuoda minut valoon, antaa kaikkien nähdä, kuinka murrun itseeni.

”Sinä haiset jälleen häneltä”, Aja murahtaa.

”Mitä se saa sinut tuntemaan?”

”Väärin, poika. Mitä se saa sinut tuntemaan, kun päästät toisen itseesi aivan kuin kykenisitte parittelemaan?”

Hymähdän. Aja ei ymmärrä sitä. Hän on valinnut toisenlaisen tien. Vaikka enhän minäkään ymmärrä. En tiedä, mitä teen, kun kosken Asaeliin, mutta se tuntuu oikealta, joten jatkan, kunnes tiedän.

”Käskin sinua pysymään kaukana hänestä.”

”Et käskenyt. Ilmaisit vain kantasi. Se on eri asia.”

”Haluatko sinä todella lähteä koettelemaan minua, poika?”

Hänen ei tarvitsisi kysyä sitä. Me seisomme tässä, hän tietää, mitä haluaa. Aja astuu askeleen eteenpäin, teen samoin, en päästä häntä niskan päälle sen jälkeen, kun hän on jälleen kerran yrittänyt ottaa haltuun kaiken, mitä olen.

”Sinä et ole ajatellut, mikä pitää sinut kiinni ihossasi, ethän?”

Olen minä. En vain sillä tavalla, jolla hän haluaisi.

”Minä tiedän vastauksen. Unohda huutosi. Tässä on kyse jostakin muusta.”

Hänen silmänsä kiiltävät. Aja on aina ollut luja ja armoton, mutta ei koskaan vainoharhainen. Nyt hänen sanansa tihkuvat sitä.

”Sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä päästäksesi vapaaksi. Kaikki tuntemukset pitävät sinut vielä kiinni elämässä.”

”Minä en tapa Asaelia.”

”Sinä voisit haastaa hänet.”

Hänet, joka estää minua hukkumasta kaikkeen tähän. Hänet, joka on seisonut paikallani. Ymmärrän, miksi Aja inhoaa meitä yhdessä. Hänen entinen uhrinsa on löytänyt tien paeta häntä ja vie nyt hänen uusimman uhrinsa mukanaan. Mitä pitempään minä Ajaa katson, sitä enemmän näen, kuinka pelko on muovannut häntä. Jänteikkäät kädet, vahvat reidet. Mustat silmät. Kaikki pelkkää kuorta.

”Minä en haasta Asaelia taisteluun”, sanon hiljaa. ”Voit yrittää kanssani mitä tahansa. Olen sinulle se poika, jota et Konaista saanut, jos tahdot. Olen sinulle mahdollisuus nähdä todellinen vapautuminen, olen lohtu, jos se sinua miellyttää, mutta tahtoani vastaan et saa minua toimimaan.”

Potku. Kaikesta huolimatta en ehdi torjua sitä. Tajunnassani keinuu, olen lyönyt niskani.

”Vai tahtoasi”, Aja sihisee aivan lähelläni. En erota, mistä suunnasta ääni tulee. Hiukset kutittavat kasvojani. Silmissäni sumenee. Tunnen vain, kuinka Aja asettuu ylleni siten, että en pääsisi edes rimpuilemalla pois. Aikuinen nainen. Minä olen pelkkä poika häneen verrattuna. Pärjään vain, jos saan pitää otteen kehostani.

”Kerro lisää pienestä tahdostasi sitten, kun olet oppinut taas pelkäämään”, Aja sanoo äänellä, joka leikkaa minua syvältä. Se täyttää rintani, kurottaa mustilla sormillaan paikkaan, jossa Asaelin valo asuu. Ei sinne. Ei.

”Sinua ei voi ohjata millään muulla kuin pelolla, Kheri, poikani”, Aja kuiskaa. ”Jos saan sillä ajettua sinua vapautukseen, teen sen.”

Aja tulee lähemmäs. Kehoni hajoaa.

”Kuvitteletko, että olet jo kokenut kaiken sen kivun, jonka voin sinulle aiheuttaa? Väärin, Kheri pieni, äärimmäisen väärin.”

Koko ruumiini vapisee. En tiedä, mitä hän tekee minulle, kun tajuntani räjähtää. Näen pelkkää valoa. Aja on niin lähellä. Missä hän on oppinut tekemään näin? Pelkään sitä. Pelkään kauttaaltani. Hän on oikeassa. Olen pelkkää pelkoa sitten, kun sen kerran päästää valloilleen. Voimani on suojannut sitä, mutta Aja on liian lähellä, en pääse hänen kehonsa lämmöstä eteenpäin. Kuolen sille, annan itseni yhä vain uudelleen.

Mieleeni palaa kuvia. Ne tulevat jonossa. Makaan saman auringon alla kuin silloinkin. Joka kerta, kun se mies tuli minuun väkisin, teki minulle kaikkea sellaista, jolle ei ole nimeä tämän kansan kielessä. Joka kerta, kun uusi pimeä jakso tuli, tiesin, että kukaan ei enää näkisi. Joka kerta, kun halusin huutaa, mutta ääni tukahtui kurkkuuni. Vanha elämäni. Silti, päällimmäisenä iholleni kiipeää kaipuu. Soliseva joki ja korkealta porottava aurinko, joka heitti varjonsa puitten lomaan. Koti. Koti. Koti. Ottakaa minut pois täältä. Minä pyydän verta yskien, selkä maata vasten.

Olen viettänyt suurimman osan elämästäni näin. Alistettuna selälleni, pyytämässä parempaa. Peläten koko ruumiini voimasta niin lujaa, että se on tyhjentänyt kaiken turhan pois, jättänyt vain sen, jolla selvitä. Ja silti minä haluan yhä Asaelin iholleni. Ehkä Aja oli oikeassa. Ehkä minun todella pitäisi päästää irti Asaelista. Minä en jaksa enää haluta. Aja halkoo tajuntani kappaleiksi, tuhoaa toiveeni ja pyyntöni. Ei ole enää mitään. Tätä on jatkunut niin kauan, kun olen ymmärtänyt olevani ruumiillinen olento. Kipu on seurannut minua kaikkialle, pelko sen mukana. En koskaan lakkaa säpsähtämästä lyövää kättä. En näe sitä niin kuin muut. Minua se ei pelasta.

Aja ei ole kuten se mies. Hän ei tule minuun. Mutta hän ymmärtää, mitä aiheuttaa. Hänen antamansa kipu on erilaista kuin muiden. Enkä minä jaksa enää yhtään uutta iskua. En erota kaikkia kehoni laitoja, mutta tunnen, kuinka kasvoni miltei hukkuvat vereen. Yskin sitä, mutta olen väärässä asennossa, se leviää nenääni, en saa happea, paniikin aalto kasvaa juuri, kun kuvittelin, että kaikki tunteet ovat jo tulleet ja voisin vihdoin päästää ne pois.

Näen kasvoja. Jotkut ovat tulleet katsomaan. Toivoisivatkohan he olevansa paikallani? Tyhjenemässä Ajan käsittelyssä. Olen liian irti. En erota muotoja. Kaukana keinuu puu valmiina lähtemään lentoon kuten minäkin. Uskon hymyileväni. Keinuu. Kaikki keinuu. Ei ole enää kipua. Aja oli oikeassa. Nyt olen nähnyt kaiken. Nyt voin päästää itseni pois. Tekisin mitä vain päästäkseni lihani vankilasta. Keinuu, keinuu, Ajan kasvot sotkeentuvat ja sitten ei ole enää mitään.