Vapaa ihostaan: luku 31

Luku 31: Laulu kaikkoaa

Kierrän luolaa seinästä seinään, aivan kuin ne hylkisivät minua ja heittäisivät minut aina pois luotaan. Mielessäni kieppuu kuva polvilleen pakotetuista kapinallisista, suunnitelmaa hautoneista ystävistä, jotka vihaavat minua sydämissään lopun ikäänsä. Kunnes ymmärtävät. Heidän on pakko ymmärtää, että se oli ainoa keinoni. Hyökkääminen ei ole ratkaisu. Ei lisää kuolemaa. Ei lisää kipua.

Jatkan luolan kiertämistä, pauhu on levoton kanssani, se säestää kulkuani. Kun miltei törmään Asaeliin luolan suulla, hätkähdän taaksepäin. Asael kallistaa päätään, hän tuskin odotti näkevänsä minua täällä. Hän peittää yllättyneisyytensä lämpimään hymyyn ja vetää minut keholleen, kietoutuu minuun tiiviisti kuin perhonen valoon.

Piirrän sormillani viivoja Asaelin kehon rajoille, se on tapani tervehtiä, päästää hänet tilaani. Asael hivelee kasvojani, kuljettaa huuliaan kaulaltani solisluilleni saaden minut äännähtämään. Lopulta päästämme toisistamme. Nauru kareilee olemuksissamme, olemme olleet lähellä, jättäneet merkkimme.

”Tt...teit vihdoin suuren päätöksesi”, Asael sanoo istuutuessaan luolan perälle. Minä en kykene vielä istuutumaan, päätökseni paino saisi väsyttää jalkani ensin loppuun.

”Anteeksi, että en kertonut sinulle.”

”Ss...se olisi mennyt p...ieleen, jos olisit kertonut. Teit päätöksesi lempeydellä.” Ylpeys Asaelin äänessä on miltei veljellistä.

”Minua pelottaa, oliko se sittenkään oikein. Entä, jos he inhoavat sitä, että säälin heitä ja säästin heidän henkensä? He eivät ole kuten me.”

Asael hipaisee jalkaani kulkiessani ohitse. Sulan kosketukseen, laskeudun alas hänen luokseen ja sallin jalkojemme sotkeutua toisiinsa. Raajamme kuuluvat toisilleen. Sotkulle, jonka ovat luoneet. Asael sivelee kasvojani kuin yrittäisi kertoa jotakin.

”Hh...he varmasti inhoavatkin sitä”, Asael sanoo saaden sydämeni pamppailemaan, ”aluksi.”

Nielaisen. Niin minäkin ajattelin.

”Kun he pääsevät täältä pois, he y...mmärtävät paremmin. Hh…he eivät ole kuten monet. He tahtoivat alun alkaenkin pp...pois.”

Sen on pakko olla niin. Minä uskoin ymmärtäväni heidän sydämiään antautuessani Ennan syleilylle, salliessani hänen pidellä minua kuin lasta.

”Mm...mutta entä sinä, Kheri? Kuinka sinä jaksat?”

Minussa sykkii vielä sama voima kuin vain muutama aamu sitten. Se on asettunut asumaan rintaani, mutta on nyt levossa kaiken sen jäljiltä, mitä olen pistänyt kehoni ja mieleni kokemaan. Nojaan eteenpäin, hymyilen Asaelin ihoon.

”Minä olen yhä täällä.”

Asaelin käsi löytää jälleen hiukseni.

”Ss...sinä olet yhä siinä. Mitä sinä ajattelet? Tt…tästä kaikesta.”

Huokaisen. Nyt sanojen pitäisi tulla, mutta minä ymmärrän vain liikkeitä. Hänen kätensä hiuksissani. Hetkessä nousen ylös, vetäydyn kosketuksesta varoen, aivan kuin siinä olisi voima pitää minut kiinni itsessään.

”Haluan kävellä sinun kanssasi puiden alla”, sanon. ”Sitä minä ajattelen.”

”Nytkö? Kheri, enpä tt...tiedä…”

”Mitä nyt? Pelottaako sinua? Kaiken sen jälkeen.”

Tiedän meidän molempien ajattelevan häntä minun sisälläni, hänen kevyttä painoaan ylläni. Olimme täydellisen yhtä, rajamme sekoittuivat toisiinsa, ääret piirtyivät uudelleen.

”En minä pp...pelkää. Mutta kaikki muut täällä pelkäävät.”

”Pelätköön. Minä lähetin juuri kokonaisen pienen ryhmän pois täältä, koska halusin, että he elävät. Koska vihaan kuolemaa ja kipua. Kuinka sinä uskot muiden suhtautuvan minuun sellaisen jälkeen?”

Pudistan päätäni.

”Tule. Haluan jakaa sinun kanssasi muunkin kuin tämän kostean pimeyden.”

Kuin todistaakseni sanani kuljetan kättäni luolan seinämää pitkin, sallin veden löytää ihoni. Hetken kuvittelen Asaelin vain säikkyvän, mutta sitten näen, kuinka hänen kehonsa käpertyy kasaan. Hän pakenee itseensä jotakin sellaista, jota minä en ymmärrä. Jotakin arolla nähtyä ja koettua. Hetken Asaelin katse on eläimen. Lyödyn ja hakatun. Säikky pieni eläin.

Kumarrun Asaelin luo, varon asettumasta hänen yläpuolelleen. Vien käteni hänen ranteilleen, avaan kehon solmun hitaasti, häntä kunnioittaen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun joudun tekemään näin. Yleensä Asael kohtaa minun pelkoni, iskeytyy sitä päin lämmöllään. Minua kylmää ymmärtää, etten tiedä, kuinka rauhoitella sellaista miestä kuin hän. Kaiken nähnyttä ja kokenutta. On kuin Asael olisi jokainen kivi ja polku, taivaan kirkkaimmat sävyt. Kuinka rauhoitella jotakin sellaista, joka on kaikki ja kaikkialla, jokainen tuntemani asia?

Kun vien käteni Asaelin kuopille painuneille poskille, vapina alkaa. Hän vetäytyy niin lähelle luolan seinämää, että epäilen kylmän kiven piirtävän selkään jälkiä. En tiedä, mikä ajaa hänet niin liki itseään. Mikä minussa pelottaa hänet äärimmilleen? Ei, sen ei tarvitse olla minusta kiinni. Tiedäthän sinä, miten se toimii. Pelko ei kysy.

Ensimmäisen äänen kuuluessa huomaan kääntyväni suuaukkoa kohti. Tyhjä. Ei ketään ylimääräistä meidän tilassamme, meidän luomassamme kaaoksessa. Ääni lähtee Asaelista. Rikkinäinen, epäinhimillinen huuto. En tiedä, mistä kohdasta sellainen ääni syntyy. Hajotettu kauhu. On kuin se tahtoisi ulos, mutta ei koskaan pääsisi kokonaan. Se ahtaa itsensä liian pienestä aukosta ja hajoaa palasiksi. Sisälle jäävät palaset kaihertavat koko kehoa, jättävät Asaelin vapisemaan luolan nurkkaan.

Lopulta kuuluu vain vaimeaa uikutusta. En uskalla mennä lähelle. Minulla ei ole mitään oikeutta. Kenelläkään ei ole. En ole aikoihin nähnyt ketään niin auki. Viimeksi, kun minä olin näin palasina, tapasin Asaelin ensimmäistä kertaa. Olen jo antanut anteeksi, että hän näki sen. Hän on eheyttänyt niin paljon sen jälkeen. Nyt minä katselen hänen palasiaan enkä tiedä, mistä aloittaisin.

Asael kohottaa katseensa, se hukkuu kyyneliin. Valtoimenaan juoksevat purot. Katseessa on kuitenkin hiven sitä miestä, jonka olen päästänyt iholleni ja sen alle. Se Asael, jonka olen oppinut tuntemaan, joka on osa minua. Kaunein lauluni.

Haen paikkaani hänen iholtaan. Hän sallii minun tulla, vaikka keho on vielä solmussa, jumissa itsessään. Avaan hiljalleen kaiken, sivelen joka paikan vapaaksi. Olen lähellä, hengitän häntä ja sallin hänen hengittää minua. Asael säpsähtelee edelleen, mutta mikään hänessä ei sysää minua pois. Hän on täysin voimaton. Kuljetan käsiäni kaikkien hänen haavojensa yli, silitän kauan sitten koettua kipua. Lopulta Asaelin kyyneleet lakkaavat. Menen hänen kasvoilleen, ohjaan joet itseeni.

”Ei meidän tarvitse mennä ulos”, kuiskaan vasten Asaelin huulia.

Asael pudistaa päätään, vetäytyy kauemmas. Tässä ei siis koskaan ollut kyse siitä. Toivoin, että olisin ollut väärässä.

”Sanoinko minä jotakin, joka…?”

Asael pudistaa jälleen päätään. Jokaisella päänpudistuksella hän näyttää väsyneemmältä. On kuin kaikki eleet veisivät palasen häntä mennessään. En ole koskaan nähnyt Asaelia yhtä uupuneena.

Pieni, varovainen äänne pääsee hänen huuliltaan. Minulta kestää hetki ymmärtää, että se on sana.

”...olet.”

”Anteeksi? Asael? Mitä minusta?”

”Et ss...sanonut, vaan… olet.”

Hyppään taaksepäin kuin lyötynä. Minä olen? Mitä minä olen? En tahdo satuttaa häntä. En kestäisi itseäni sellaisena. Olen tehnyt liikaa sellaista, jonka kanssa voin juuri ja juuri elää. Konai. Kapinalliset. Ruma, vääristynyt käsitykseni armosta. Kiltteys on ase. En tahdo tehdä Asaelille mitään sellaista, jonka kanssa en voi elää elämääni.

Asael tulee varoen lähemmäs. Hän ei pyyhi kasvojaan, ei avaa solmujaan. Tulee vain juuri sellaisena sotkuna kuin on. Ihailen sitä. En ole koskaan pystynyt tulemaan lähelle mitään sellaisessa tilassa, jossa on vain minä ja kehoon räjähtänyt kipuni. Ja silti olen päästänyt tämän loputtoman kauniin ja hellän miehen sisääni.

”An...teeksi, Kheri”, Asael kuiskaa. Sanat tottelevat häntä jälleen. Vaivoin, katkonaisina, mutta silti. ”Sinun ei pitänyt kk...koskaan nähdä tätä.”

”Nyt olemme molemmat nähneet. Olemme auki.” Jokin osa minua on ikuisesti kiitollinen siitä.

Asael piirtää sormellaan kuviota poskeeni. Uskallan jo hymyillä.

”Liikaa… voimaa. Energiaa. Kehoni…”

Uskon ymmärtäväni. Joissakin tilanteissa – ihmisissä – on paljon voimia, jotka risteilevät kehossani. Aistin sen, millaisia ihmiset ovat. Mitä he ajattelevat. Yksittäiset tilanteet hajoilevat vatsani pohjalle. Kauhu hiipii kohti kurkkuani, kun ymmärrän, että minä olen se, jonka energiat ovat saaneet Asaelin hajoamaan pahemmin kuin koskaan nähteni.

”Kheri… Lupaa minulle, että ss...sinä pysyt lempeänä”, Asael hengähtää. Äänestä kuultaa silkka epätoivo. En kykene ottamaan sitä vastaan.

”Ss...sinun täytyy. Sinä…”

En ymmärrä, miksi se merkitsee hänelle niin paljon. Kuka minä olen hänen ajatuksissaan? Kuvittelin hänen olevan ainoa, joka ei heijasta minuun mitään.

”Asael, en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.”

”Ss...sinä tulet ymmärtämään. Tiedän sen.”

Ei. Älä sinäkin tee minulle näin. Jokainen täällä vain odottaa, että ymmärrän. Kehoni saa kaikkialta viestejä, yrittää tulkita niitä jatkuvasti. Sinä olet nyt epäreilu. Hän ei ole oma itsensä. Häneen sattuu. Hän oli aivan auki. Mutta entä jos hän on oma itsensä juuri nyt? Juuri tällaisena hetkenä? Älä ajattele sitä. Mene lähelle äläkä ajattele sitä.

”Mennään… ulos”, Asael hengähtää ja nousee yllättäen suoraan ylös.

”Oletko varma?”

”Olen.”

Tässä ei koskaan ollut kyse siitä. Asael sallii minun tulla lähemmäs, lomittaa sormeni hänen omilleen. Hymyilen. Hänenkin huulensa nykivät, yrittävät muodostaa hymynkaltaisen.

”Pärjääthän sinä?” Asettaudun aivan kiinni häneen. Kehoni ymmärtää enemmän kuin minä koskaan. Asael hymyilee niin, että hampaat näkyvät. Hän painaa huulensa omilleni, maistan kyynelten suolan hänen huultensa pinnalta. Juon hänen suruaan.

”Pp...pärjään minä. Mennään ulos. Katsomaan aurinkoa vv...vielä, kun se on taivaalla.” Ennen seuraavaa pimeää jaksoa.

Ketään ei ole kokoontunut peseytymään tai metsästämään metsän liepeille. Kuljemme puitten lomaan kädet kiinni toisissaan. Linnut laulavat vielä, ne eivät ole kaikonneet piiloihinsa ennen pimeän tuloa. Sitten, kun ne eivät enää laula, pimeä jakso tulee, pyyhkii meidän ylitsemme. Mutta ei vielä. Elämme päiviä ennen pimeää.

Siellä, puiden lomassa, meidän omassa tilassamme, korkea, heleä ääni pakenee Asaelista. Mies, jota on satutettu niin pahasti, ettei hän kykene puhumaan suoraan, laulaa lintujen kanssa, vapauttaa melodian, joka täyttää rintani valolla. Se pyyhkii pois pelon saapuvasta pimeästä, se peittää äskettäin koetun kauhun kirkkauteensa. Sydämeni ei ole kuullut laulua sitten edellisestä kodista lähtemisen. Täällä ei kokoonnuta laulamaan elämästä saati kuolemasta, täällä harjoitellaan päivästä toiseen. Mutta Asael laulaa, ja hänen laulunsa saa kaiken minussa laulamaan kanssaan silkasta onnesta. Kaunein laulu.

Takanamme rasahtaa, Asaelin laulu katkeaa keskeltä. Käännymme yhä toisistamme tiukasti kiinni pitäen. Aja seisoo edessämme olemus uhkaa täynnä. Mustat silmät leimuavat, kädet ovat puristuneet nyrkkiin. Laulu on kuollut pois.

”Mitä sinä teet, Kheri?”