Vapaa ihostaan: luku 25

Luku 25: Päiväkorento

Isku. Toinen. Kolmas. Väistän, potkaisen ylös, saan osuman. Nainen rysähtää maahan edessäni. Ilmassa pöllyää, aurinko kuultaa tomun hohdollaan. Nainen päästää äänen, hätkähdän. Minulta kestää kauan ymmärtää ääni nauruksi. Kehoni laidat eivät rauhoitu, kuvittelin iskeneeni jotakin lopullisesti rikki.

Kumarrun naisen luo. Hänen suunsa kukkii punaisena. Veri varuu tummina noruina leualle. Hätkähdän, olen oitis juoksemassa hakemaan vettä, kun nainen tarttuu ranteeseeni ja kiskaisee minut lähemmäs.

”Minun nimeni on Enna”, nainen kuiskaa verisellä suullaan.

Kohotan kulmiani. Aluksi nimi ei merkitse mitään. Sitten vain muutama auringonnousu sitten kuulemani keskustelu muistuu mieleeni. Enna. Hän, jonka veli tuli suostutella mukaan hyökkäykseen.

”Oletko jo saanut veljesi mukaan?” minä kysyn saaden Ennan hymyilemään. Veri kuplii hampaitten välissä.

”Se siis on totta”, nainen hymähtää. ”En aluksi uskonut, että sinä kaikista ihmisistä olisit mukana.”

Enna nousee ylös, pyyhkii verta leualtaan. En iskenyt vakavasti. Hampaita ei putoile naisen syliin. Kun katson häntä lähemmin, huomaan juonteet hänen kasvoillaan. Nainen ei ole vielä Ajan ikäinen, mutta hänen täytyy olla vanhempi kuin Asael. Se saa veren suonissani kylmenemään. Jäykistyn hetkeksi. Tämä ei ole pelkkää nuorien poikien kapinaa. Eri ikäiset ja tasoiset ihmiset ryhmässä ovat sitä mieltä, että elämä täällä ei riitä. Että hyökkäys on oikeutettu.

”Ei, en ole saanut veljeäni vielä vakuutettua hyökkäyksen tärkeydestä”, Enna sanoo ja pudistelee hyväntuulisena päätään. Kolme lettiä heilahtelevat. Yhtä monta kuin minulla, vaikka tämä nainen on yli kaksi kertaa ikäiseni.

”Kunhan hän vain pitää kaiken salassa.”

Vilkuilen ympärillemme. Alemmalla kentällä taistelee joukko nuoria tyttöjä, heitä, joita olen saanut opettaa. He ovat keskittyneet lyömään toisiaan.

”Olet oppinut”, Enna naurahtaa. ”Ei meitä kukaan kuule. Eikä veljeni ole petturi. Jos hän ei osallistu hyökkäykseen, hän pitää salaisuuden. Hänellä on enemmän syitä inhota elämää täällä kuin monella.”

Sanat löytävät tiensä kielelleni. Arvon, tulisiko minun päästää ne ulos. Enna ei ole vaarallinen. Hän on voimakas ja jänteikäs kuten kuka tahansa, mutta hänen silmänsä eivät kiillä nälkäisinä kuten usealla täällä.

”Kysy vain, pikkuinen. On hyväksi puhua, kun siltä tuntuu.” Sanat tuovat mieleeni Asaelin. Kaipuu hänen keholleen hulmahtaa lävitseni, särkee aikansa ja jää sitten lepäämään vatsani pohjalle.

”Onko meitä monta?”

”Miltei kaksikymmentä”, Enna vastaa madaltaen ääntään. ”Tustut meihin hiljalleen. Olet toistaiseksi uusin.”

”Aiotteko te muuttaa kokonaan sinne? Elää erilaista elämää siellä?”

”Emme ole vielä varmoja”, Enna huokaa. ”Se riippuu paljosta. Heidän elinalueensa koosta, heidän ryhmänsä suuruudesta, Ajasta…”

Enna tulee lähemmäs, kuljettaa vaivattomasti kätensä omilleni. Ihmiset täällä harvoin koskettavat, jos eivät halua satuttaa. Säpsähdän aina. Tämä nainen ei ole Asael. Vain Asael saa tulla keholleni varoittamatta. Pidän kiinni itsestäni. Ennalla on lämpimät, ruskeat silmät. Hän ei tahdo pahaa.

”Tämän ryhmän vanhimmat ovat kaikki sieltä kotoisin, tiedäthän sen?”

Ääneen sanottuna se kuulostaa todellisemmalta kuin ajatuksissani. Olen ajatellut sitä, mutta en koskaan sisäistänyt. Vihdoin ymmärrän, miksi Asael haluaa minun lausuvan ajatuksiani ääneen.

”Me lähdimme Ajan mukana. Mutta siitä kaikesta on jo yli kaksikymmentä pimeää jaksoa, ajat ovat muuttuneet. Emme me tiedä enää lainkaan, millaista siellä on.” Ennan käsi hivelee kättäni. Ele on vaarallisen äidillinen, pelkään hukkuvani sen lempeyteen.

”Sinä sen sijaan olet vasta kuusitoista. Pieni päiväkorento. Sinun tulostasi tänne ei ole kauaakaan. Sinä voit kertoa meille, millaista siellä on.”

Avaan suuni. Suljen sen.

”Ei tarvitse nyt”, Enna hymähtää. ”Voimme istuutua tulien ääreen keskustelemaan yksityiskohdista lähempänä hyökkäyksen ajankohtaa.”

Tulien ääreen. Niin kuin siellä, vanhassa kodissani. Lämpö täyttää rintani, minusta tuntuu, että olen hajoamassa jälleen.

”Tiedätkö, että moni meistä, jotka lähdimme Ajan mukaan, kuvittelimme meidän vain perustavan vahvemman ryhmän kilpailijaksi sille, josta lähdimme. Vain osa kannatti hänen ajatustaan vapautumisesta.”

Sen kuuleminen jonkun suusta tuntuu paremmalta kuin anteeksianto. On kuin joku antaisi oikeutuksen olemassaololleni. Joku muukin pitää tätä kaikkea käsittämättömänä. Mutta en ole yhtä mieltä myöskään hyökkääjien kanssa. Kenenkään ei olisi pitänyt lähteä. Heidän olisi kuulunut jäädä sinne, elämään yhdessä. Vaikka lähdinhän minäkin. Pakotettuna. Sinä lähdit, koska sinä et voinut muutakaan. Älä unohda sitä.

”Mutta te halusitte silti lähteä”, minä huomaan sanovani. Ennalle minun ei tarvitse elää roolia toisin kuin niille kahdelle pojalle. Enna on todellisempi. Kokeneempi. Hän on nähnyt samat auringonvalon täplittämät metsät, kuullut saman puron solisevan elämää ympärilleen.

”Niin”, Enna sanoo hivenen hymyä äänessään, ”silti me halusimme lähteä. Emmekä me ole palanneet takaisin. Mutta emme ole tyhjenneetkään, vapautuneet, miksi sitä haluaakaan kutsua. Me, minä ja veljeni, olimme hyvin erilaisia ihmisiä silloin. Ehkä me kuvittelimme haluavamme tyhjetä. Meille maailmassa ei ollut silloin juuri järkeä. Nyt olemme vanhempia. Nyt näemme enemmän.”

Tuijotan Ennaa kykenemättä hallitsemaan pelkoa ja kipua sisälläni. Ne purkautuvat sisältäni, vetäydyn kauemmas ja vien kädet korvilleni. Ennan silmissä on kaikki. Hänen sanansa ovat antaneet enemmän kuin kenenkään sanat koskaan. Ne ovat löytäneet tien ytimeeni ja valaneet sinne toivoa.

”Ei hätää, pieni, ei mitään hätää”, Enna sanoo ja vie jälleen kysymättä kädet keholleni. Hän ottaa aivan lähelle, pitelee kuin lasta. Minä vapisen ja hajoilen, mutta hän pitää kiinni.

”Ei tarvitse ymmärtää. Ei tarvitse tietää, mitä haluaa. Shhh, rauhassa, pieni.” Käsi hiuksissani silittää, pitää kiinni lämmössä. ”On hyväksyttävää kaivata. Sinun ei tarvitse nyt tietää, mitä teet. Ole vain siinä, pieni päiväkorento. Ei ole hätää.”

Vapisen vasten hänen lämpöään. Annan itseni hajota uudelleen ja uudelleen. Enna ei päästä irti. Enna pitää kiinni. Ja sellaisen ihmisen minä joutuisin vielä pettämään Ajan vuoksi.