Vapaa ihostaan: luku 37

Luku 37: Palanut aurinko

Taivas pyörii ja kieppuu, kun palaan takaisin. Sormeni piirtävät ympyrää, ne liikkuvat edelleen. Jossakin on mennyt jotain rikki, tunnen turtumusta alaruumiissani. En tiedä, mitä on tapahtunut. Mitä kaikkea Aja ehti tuhota? Aja –

Naisen kuva iskeytyy tajuntaani, puristan silmäni tiukasti kiinni. Toivon enemmän kuin koskaan, että osaisin itkeä. En koskaan odottanut Ajan pimeyden käyvän yhä pimeämmäksi. On kuin aurinko ja tähdet olisivat sammuneet yhdessä kirkkaassa välähdyksessä, palaneet loppuun. Tiesin Ajan haluavan vapautumistani. En ajatellut hänen kykenevän vielä silmittömämpään väkivaltaan. Sen jäljet istuvat ruumiissani, en kykene liikkumaan. Kovalla kivellä maatessani tiedän, että osa minusta jää tähän. Vahvuudesta on jäljellä vain hento sävel. Löytäisinkö sen Asaelista? Ehkä. Jos vain jaksaisin nostaa ruumiini maasta.

Tiedän tämän olevan yksi niistä hetkistä, joita toistan jatkossa niinä kertoina, kun joku hakkaa minut taas maahan. Tai kun olen itse se, joka löytää jonkun verta kynsiensä alta. Tähän minä palaan. Siniseen taivaaseen vailla ainuttakaan pilveä. Korkealla lentävään lintuun, jonka huutoa en kuule. Aurinko paahtaa suoraan alas, käsi kohoaa, turtumuksestani onnistun erottamaan sen omakseni. Suljen nyrkkini. Aurinko kädessäni. Maailma pyörii edelleen.

”Kheri? Kheri!”

Huolestunut ääni. Kunpa näkisin niin kauas.

”Ss...sinut täytyy saada pois täältä. Mm…miksi kukaan ei ole siirtänyt sinua jonnekin muualle?”

Katkeilevat äänteet. Asael. Mies, joka voi vielä pelastaa minut. Vain hän. Osa minusta hänen ihollaan turvassa. En saa suutani auki, kasvot tuntuvat sotkuisilta, Aja on rikkonut osan niistäkin. En kykene kurottamaan Asaeliin. Tunnen etäisesti, kuinka hän tarttuu minuun, nostaa syliinsä, vaikka hänen oma kulkunsakin on aina katkonaista ja vaikeaa. Silti hän kuljettaa minut sylissään leiriin. Näen, kuinka ympäristö muuttuu. Kituliaat puut ja satunnaiset, ohikulkevat ihmiset, yhtä vieraita ja kärsineitä kaikki.

Leirissä ihmiset kerääntyvät ympärilleni. Aivan kuten silloin, kun Aja rikkoi minut. Tai silloin, kun kävelin leiriin ensi kertaa ja minulle tehtiin hiukseni leikkaamalla selväksi, että en kuuluisi tänne ellen ansaitsisi paikkaani. Ja minä ansaitsin. Kenties minun pitäisi tehdä se taas. Haastaa joku kaksintaisteluun ja saada jälleen yksi merkityksetön letti. Se on niiden tarkoitus täällä. Mitä enemmän niitä on, sitä vähemmän sinua on jäljellä. Uskon nauravani. Miten groteskia. Kaikki on hajalla ja minä makaan itseäni vanhemman miehen sylissä haaveilemassa toisen hengen riistämisestä.

”Kk...katsokaa, mitä te olette tehneet hänelle”, kuulen Asaelin sanovan. Turhaan. Eivät nämä ihmiset kuule eivätkä näe. He ovat ylpeitä kaikesta. Yritän löytää Asaelin ihoa, itseäni sieltä, mutta sormeni harovat pelkkää tyhjää silloinkin, kun Asael tarttuu haparoiviin käsiini eikä päästä irti. Kaikki hajoilee. Tyhjenee. Silti hän pitää minusta kiinni.

Ihmisiä kulkee ohi. Osa pysähtyy. Erotan muodon, uskon sen mieheksi. Tummatukkainen, leveäharteinen. Kehoni muistaa taistelleensa hänen kanssaan. Hän pyyhkii kasvojani, niinkö veressä ne ovatkin? Pyörryttää. Miehellä on väsyneet silmät. Muistaisinko, kuka hän on, jos pinnistäisin? Annan muistojen juosta, vaikka tajunta keinuukin. Miehen lämmin ääni. Toiset kasvot. Enna. Nainen, jonka päästin pois, annoin elää. Rami. Hän on Rami. Hän on vielä täällä.

Edes joku auttaa, vaikka tiedän olevani auttamattomissa. Tästä minä en enää löydä itseäni. Tämä on loppu.

”A...sa...el...”

Jokainen äänne polttaa kurkkua, saa minut vääntelehtimään. Minne kaikkialle Aja oikein osui? Ehkä hän halusi minun ymmärtävän. Nyt ymmärrän. Minulle ei ole enää mitään.

”Asael.”

Hänen nimensä. Miehen, jonka halusin pitää kaikkein pisimpään. Joka onnistui pitämään minut silloinkin, kun en enää ollut kukaan. Kun halusin taistella vapautumista vastaan. Kipu on rikkonut lempeyteni suonet, se ei enää hengitä. En voi tehdä sille mitään. Edes Asael ei osaa korjata sellaista. Ei, vaikka hän oli niin lähellä.

”Kheri, sinut pitää saada varjoon”, kuulen Ramin sanovan. Hän on siis siinä vielä. ”Sinun täytyy saada levätä varjossa. Minä voin katsoa haavojasi. Asael? Kannetaan hänet putoukselle.”

Uskon, että Asael nyökkää. Nämä miehet ovat tässä, ruumiini äärellä. Hautajaisissa. Kotona ruumiit haudattiin aina maahan. Puiden sekaan. Antaisivatko he täällä minut arolle, jos luovuttaisin? Olisi niin paljon helpompaa vain kuolla. Kunpa osaisin juosta päin ajatonta mustuutta. Mutta se ei ole minua varten. Elämä on arvokasta. Elämä verta yskien?

Uskon, että he kantavat minut pois. Kenties joku kääntyy katsomaan. Ei Ajaa missään. Olisipa Konai täällä. Konai on turvassa. Sinä et pystyisi samaan. Maasto vaihtuu. Asael kykenee kantamaan minut jyrkästi alas viettävää polkuakin. Entinen legenda. Minun lauluni, jonka joutuisin päästämään pian pois.

Joku pyyhkii päätäni. Tunnen veden täyttävän minut kaikkialta. Se ympäröi, mutta ei hukuta. Kehoni muistaa, miltä tuntuu miltei hukkua. Kunpa Konai olisi vielä täällä, leikillään painamassa päätäni alas. Se saisi kehoni rauhoittumaan helpommin kuin se, että minusta pidetään huolta. Ei ole lempeyttä siellä, missä on kipua. Sen kieli ei enää avaudu minulle. Ottakaa minut vain pois täältä. Minä en jaksa enää.

”Kheri? Kykenetkö puhumaan?”

Yskähdän. Sanoja ei tule. On kuin ne olisivat hetkeksi lakanneet täysin, mykistyneet Ajan antaman kivun edessä.

”Kheri… Yritä vielä. Me saamme sinut kuntoon.”

He saavat itsensä ongelmiin. Aja ei katsoisi tätä hyvällä.

”Kheri…”

Kallioiden takana porottava aurinko on jo palanut loppuun. Taivas on tulessa. Kehoni vapisee. Kouristukset saapuvat aaltoina. Uskon pitäväni kiinni Asaelista ja Ramista, kun rajat lähtevät katoamaan ja palaneen auringon palaset satavat valona ylleni. Mieleni halkeaa. Näen kaiken. Tämä on loppu. Tästä minä en enää itseäni nostaisi.