Luku 35: Iho iholla
Kun en tiedä, kuka olen, löydän
jättämäni palaset Asaelin iholta. Ne tervehtivät minua, muistavat
tuoksuni ja tiedän taas vähän enemmän. Hän on lähellä, pitää
minua itsessään, vaikka olen jälleen pakoillut sitä, mitä
hänessä kohtaan.
”Asael, huutaisivatko kivet, jos
niillä olisi ääni?” Sano kaikki ääneen. Jokainen
teräväreunainen ajatus.
”Oletko sinä niin kuin ne?
Huutaisitko, jj...jos voisit?”
Huutaisin. Mutta minun huutoni on
kuollut.
”On enää vain hiljaisuutta.
Pelkkää tyhjää…”
Painun vasten Asaelia, vien pään
hänen olalleen ja nielen hänen tuoksuaan unohtaakseni omani. Asael
pitää sylissä, mutta ote on muuttunut. Se ei ole ollut samanlainen
enää sen jälkeen, kun hän hajosi itseensä ja Aja löysi meidät
vain hetki sen jälkeen. Asael näki silloin jotakin, josta hän ei
ole voinut puhua kertaakaan sen jälkeen.
”Kheri.” Nimeni kuuluu hänen
suuhunsa. Jättäisin sen sinne, jos voisin. ”Ss...sinä olet
muuttunut.”
En pidä siitä, miten hän sanoo sen.
Hän voi sanoa niin vain, koska hän tietää. Kukaan muu ei.
”Oletko sinä pp...päästänyt
irti?”
”Mistä?” Ääneni kaikuu
luolassa. En pidä siitä, miten lujalta se kuulostaa. Se on kuin
ase. Ja minä jatkan vain. ”Mistä, Asael? Mitä sellaista sinä
näit minussa, mistä olen voinut irrottaa?”
En tiedä, miksi teen näin. Miksi
satutan häntä. Hän ei päästä irti, vaikka sanani iskevät
tarkoituksella.
Asael tarttuu minua harteista, katsoo
ensimmäistä kertaa kuin joku, joka voisi olla kasvattajani,
veljeni, veri veressäni. Mutta ei hän ole. Hän on eri asia. Jokin
siinä, että hän kykenee katsomaan minua niin, vavisuttaa minua
syvältä.
”Kheri. Kk…kuuntele… minua.”
Minähän kuuntelen. Aina. Ei ole
ketään, jota kuuntelisin mieluummin.
”Pidän ss...siitä, että olet
löytänyt uuden vahvuuden. Mm…muistatko? Sen, joka…” Asaelin
toinen käsi kulkee alemmas kehollani. Värähdän. Kehoni ei unohda.
Se hukkuu värähdyksiin yhä edelleen.
”Ss...sinä pystyit sellaiseen.
Mutta sinä… olet e...rilainen. Vahvuus, jonka löysit, on julma.
Etkä ss...sinä ole julma.”
Minä päästin Konain ja muutosta
tahtoneet kapinalliset pois. Säästin heidät kaikki. Teen tekoja,
jotka näyttävät kaikille vääriltä, julmiltakin, mutta
sisimmässäni tiedän auttavani. Kun tapan, teen sen selvitäkseni.
Vihani on kuollut. Se on jo poissa. Olen koonnut vihan ja pelon
päälle jotakin parempaa. Nytkö Asael sanoo, että sen takaa ei
enää näe minua? Sitäkö hän tarkoittaa?
”Olenko minä… kova? Sellainenko
minusta on tullut?”
”Ss...sinä olet aina ollut kova.
Mutta et tt...tällä tavalla.” Asaelin äänteet katkeilevat
pahemmin kuin aiemmin. Tämän kertominen on hänelle vaikeaa.
”Mm...minä näen sinussa ikuisesti sen lempeyden, jj...johon minä
kiinnityin. Me olemme samanlaisia.”
”Asael, minä en koskaan kykene
olemaan niin puhdas kuin sinä.” Pudistan päätäni. Veri
käsissäni on ja pysyy.
Asael painaa kätensä sydämelleni.
Se on yhtä kylmä kuten aina. Vaikka Akvamarissa on aina niin kuuma.
”Ss...se, jonka näet puhtautena
minussa, on jotain muuta. Ss…sinä vain heijastat itsesi minusta.
Kheri, sinä…”
Asaelkaan ei osaa pukea sitä
sanoiksi. Sisintäni kylmää, kun ymmärrän, että olemme jumissa.
Loukussa. Emme pääse tästä eteenpäin. Näen sen nyt. Minun
Asaelini. Kaunein lauluni. Älä päästä minua irti. En kykene
elämään täällä ilman sinua.
”Ss...sinun ei tarvitse tt...tehdä
kaikkea sitä, mitä teet. Selviäisit täällä ilmankin.”
Nielaisen. Hän on väärässä. Ajan
katseen alla ei niin vain selviä. Kyllähän Asael sen tietää.
”Sinun ei tarvitse repiä i...tseäsi
hajalle. Täällä pärjää vähemmälläkin. Ei tt...tarvitse
juosta arolla ja tappaa toisia tantereella. Jj...jos et halua
vapautua, selviät ilman kaikkea sitäkin.”
”Tiedätkö sinä, mitä
vapautuminen on? Minä olen jo käynyt sen luona! Olen nähnyt, miltä
maailma tuntuu, kun päästää kaiken pois! Ei yhtään miltään,
Asael – ei yhtään miltään!”
Vetäydyn kauemmas kuin Asael olisi
juuri lyönyt minua. Muurit nousevat taas, kuvittelin jo hylänneeni
ne. Vahvat kiviset suojukseni. Tämän läpi te ette tule. Ette
iholleni ettekä sen alle. Kipu on luonut minut tällaiseksi. Ota tai
jätä. Sinä et voi saada minua ilman kaikkea sitä kovaa ja kipeää,
joka on hakannut kuoreni tähän muotoon.
”Aja on iskenyt kyntensä minuun,
eikä hän päästä minua koskaan. Ne kapinalliset pojat, joiden
joukkoihin sulauduin, sanoivat minua Ajan leluksi. Ovatko he muka
väärässä? Se minusta on tullut muiden silmissä. Ajan pieni
leikkikalu, jota riepotella. Nyt minä tiedän, miksi hän on
valinnut minut, eikä se auta minua lainkaan. En tahdo vapautua.”
Aja ja hänen kipunsa. Hänen tapansa
purkaa se minuun. Minä olen hänelle todiste siitä, että
vapautuminen on mahdollista. Hän haluaa vain nähdä minun
onnistuvan.
”Aja jatkaa minun lyömistäni
maahan, kunnes silmieni takana ei ole enää ketään, jota katsoa.”
Ensimmäistä kertaa koskaan näen
Asaelin kurtistavan kulmiaan. Häivähdys jostakin unohdetusta
käväisee hänen kasvoillaan. Samalla tiedän, etten enää koskaan
näe häntä samanalaisena. Hän oli oikeassa. Puhtaus hänessä on
elänyt vain minun ajatuksissani. Jos häivähdys hänen kasvoillaan
on jäänne vihasta, en tahdo koskaan kohdata sitä kokonaisena.
Asael on kokonaisempi kuin aiemmin.
Hänen piirteensä palautuvat yhdeksi.
”Mm...minä olin sinä, ennen kuin
tt...tämä tehtiin minulle”, Asael sanoo madaltaen ääntään.
Hänen kaunis, heleä puheensa saa uuden sävyn. Se saa kylmät
väreet kulkemaan selässäni. ”Olin tt...tismalleen siinä, missä
sinäkin. Hajoamassa. Ajan kk...kynsissä, niinkö sinä sen sanoit?
Siellä minä olin. Ajan kk...katseen alla. Alituisesti. Minä olin
hänelle tt...täydellinen.”
Minun on mahdotonta kuvitella Asaelia
tähän, seisomaan paikalleni. Asael on niin kaunis. Hauras. Hänellä
on myös niin monta lettiä, että et ole vieläkään kyennyt
laskemaan niitä. Kuinka Asael on kestänyt sen, minkä minä?
”Mm...minä olisin ollut seuraava
vapautuva”, Asael sanoo. ”Ss...sitten Konai tt...teki minulle
tämän.”
Myrkkyä. Asaelin uusi ääni on
myrkkyä suonissani. En kestä kuunnella sitä. En kestä nähdä
häntä tällä tavalla hajalla. Se on minun taakkani, ei hänen.
Raajojani kylmää, kun ymmärrän, että hänen on täytynyt
tunnistaa itsensä minusta. Siksi hän on tässä. Hän haluaa
pelastaa sinussa sen, jonka tunnistaa itsekseen.
”Jj...ja minä olen kiitollinen
siitä, että hän tt...teki tämän. Konai vapautti minut. Hän eikä
kk...kukaan muu.”
Tuijotan häntä mykkänä. Miestä,
jonka olen ottanut ihoni alle.
”Tt...tällaisena kukaan ei vaadi
minulta mitään. Minun olisi p...itänyt ymmärtää se aiemmin. Ei
kukaan tässä maailmassa todella halua meiltä mitään. Me olemme
yksin. Mm…me kuulumme itsellemme.”
Asaelin ääni on taas oma itsensä.
Hän nojaa luolan seinään, valahtaa alas. Pää painuu polviin.
Asael on jälleen siinä. Väsynyt ja lopussa. Vahvuus, kauttaaltaan
kylmäävä voima on poissa. Kumarrun hänen luokseen, mutta en
kosketa häntä.
”Jj...jos minulle ei olisi käynyt
tätä onnettomuutta, Aja olisi jatkanut hh...hengiltä
hakkaamistani. Olisin nyt tyhjä. Täydellinen näiden ihmisten
silmissä. Emme olisi kk...koskaan tavanneet. Aja ei olisi ottanut
sinua tt...tänne, jos hän ei olisi menettänyt minua.”
Me todella olemme samanlaisia. Sama
olento. Samassa paikassa. Hetkessä tahdon vain painautua häntä
vasten ja hukkua häneen. Sormemme lomittuvat, löytävät toisensa
uudelleen.
”Aja tt...tarvitsee jonkun
sellaisen, joka tyhjenee vv...varmasti. Hän todistelee itselleen
jotakin. Mm…minä en tiedä, mitä, mutta sinä olet tainnut jo
ymmärtää.”
Niin olen. Aja ja hänen kipunsa. Sama
kuin minun. Silti hän ei ole kuten minä ja Asael. Aja on oma
kohtalonsa. Häntä ei voi verrata meihin, hän ei kulje samaan
suuntaan. Hän on valinnut pysyä kivussa. Minä taistelen vielä. Ja
Asael… Hän on jo päästänyt irti. Hän on kauniimmassa paikassa.
Siksi hän voi hymyillä vailla tuskaa.
Vien käteni Asaelin poskelle. Toinen
käsi pysyy yhä hänen omallaan. Miten onnellinen olenkaan siitä,
että ihomme yhdistyivät.
”Aja ei koskaan ymmärrä… tätä.”
Kieleni koskee hänen kaulaansa, hän värähtää allani. Tunnen,
kuinka varovainen naurahdus pakenee hänestä.
”Kheri. Ole kiltti ja… pp...pidä
kiinni itsestäsi. Hän ei tule päästämään sinua helpolla.
Mm…minä olen tässä vain Konain ansiosta. Onnettomuuteni.
Ss…sinulle ei tarvitse käydä samoin.”
”Sinä olit tosiaan oikeassa.
Silloin ensimmäisenä päivänä.”
Asael kohottaa kulmiaan.
”Kun sanoit, että me olemme
samanlaisia. Taisin kieltää sen silloin. Mutta nyt…”
Tartun hänen molempiin käsiinsä,
vien ne iholleni, annan niiden ottaa paikkansa. Haluan hänet itseeni
yhä vain uudelleen. Hän täyttää kaiken ja saa minut hetkeksi
unohtamaan, kuinka tämä ryhmä on käynyt kimppuumme. Me voisimme
lähteä. Yhdessä. Ajattelen sitä, kun hän asettuu päälleni
varoen, vie kätensä reisilleni, ohjailee ja siirtää, tietää,
mitä tekee.
”Me voisimme…”
Sanat karkaavat. Hän löytää minut
ja minä hänet. Annan pehmeän lämmön laskeutua yllemme ja unohdan
kaiken, mitä minun on koskaan pitänyt sanoa. Ei ole enää muuta
kuin iho ihoa vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti