Vapaa ihostaan: luku 35

Luku 35: Iho iholla

Kun en tiedä, kuka olen, löydän jättämäni palaset Asaelin iholta. Ne tervehtivät minua, muistavat tuoksuni ja tiedän taas vähän enemmän. Hän on lähellä, pitää minua itsessään, vaikka olen jälleen pakoillut sitä, mitä hänessä kohtaan.

”Asael, huutaisivatko kivet, jos niillä olisi ääni?” Sano kaikki ääneen. Jokainen teräväreunainen ajatus.

”Oletko sinä niin kuin ne? Huutaisitko, jj...jos voisit?”

Huutaisin. Mutta minun huutoni on kuollut.

”On enää vain hiljaisuutta. Pelkkää tyhjää…”

Painun vasten Asaelia, vien pään hänen olalleen ja nielen hänen tuoksuaan unohtaakseni omani. Asael pitää sylissä, mutta ote on muuttunut. Se ei ole ollut samanlainen enää sen jälkeen, kun hän hajosi itseensä ja Aja löysi meidät vain hetki sen jälkeen. Asael näki silloin jotakin, josta hän ei ole voinut puhua kertaakaan sen jälkeen.

”Kheri.” Nimeni kuuluu hänen suuhunsa. Jättäisin sen sinne, jos voisin. ”Ss...sinä olet muuttunut.”

En pidä siitä, miten hän sanoo sen. Hän voi sanoa niin vain, koska hän tietää. Kukaan muu ei.

”Oletko sinä pp...päästänyt irti?”

”Mistä?” Ääneni kaikuu luolassa. En pidä siitä, miten lujalta se kuulostaa. Se on kuin ase. Ja minä jatkan vain. ”Mistä, Asael? Mitä sellaista sinä näit minussa, mistä olen voinut irrottaa?”

En tiedä, miksi teen näin. Miksi satutan häntä. Hän ei päästä irti, vaikka sanani iskevät tarkoituksella.

Asael tarttuu minua harteista, katsoo ensimmäistä kertaa kuin joku, joka voisi olla kasvattajani, veljeni, veri veressäni. Mutta ei hän ole. Hän on eri asia. Jokin siinä, että hän kykenee katsomaan minua niin, vavisuttaa minua syvältä.

”Kheri. Kk…kuuntele… minua.”

Minähän kuuntelen. Aina. Ei ole ketään, jota kuuntelisin mieluummin.

”Pidän ss...siitä, että olet löytänyt uuden vahvuuden. Mm…muistatko? Sen, joka…” Asaelin toinen käsi kulkee alemmas kehollani. Värähdän. Kehoni ei unohda. Se hukkuu värähdyksiin yhä edelleen.

”Ss...sinä pystyit sellaiseen. Mutta sinä… olet e...rilainen. Vahvuus, jonka löysit, on julma. Etkä ss...sinä ole julma.”

Minä päästin Konain ja muutosta tahtoneet kapinalliset pois. Säästin heidät kaikki. Teen tekoja, jotka näyttävät kaikille vääriltä, julmiltakin, mutta sisimmässäni tiedän auttavani. Kun tapan, teen sen selvitäkseni. Vihani on kuollut. Se on jo poissa. Olen koonnut vihan ja pelon päälle jotakin parempaa. Nytkö Asael sanoo, että sen takaa ei enää näe minua? Sitäkö hän tarkoittaa?

”Olenko minä… kova? Sellainenko minusta on tullut?”

”Ss...sinä olet aina ollut kova. Mutta et tt...tällä tavalla.” Asaelin äänteet katkeilevat pahemmin kuin aiemmin. Tämän kertominen on hänelle vaikeaa. ”Mm...minä näen sinussa ikuisesti sen lempeyden, jj...johon minä kiinnityin. Me olemme samanlaisia.”

”Asael, minä en koskaan kykene olemaan niin puhdas kuin sinä.” Pudistan päätäni. Veri käsissäni on ja pysyy.

Asael painaa kätensä sydämelleni. Se on yhtä kylmä kuten aina. Vaikka Akvamarissa on aina niin kuuma.

”Ss...se, jonka näet puhtautena minussa, on jotain muuta. Ss…sinä vain heijastat itsesi minusta. Kheri, sinä…”

Asaelkaan ei osaa pukea sitä sanoiksi. Sisintäni kylmää, kun ymmärrän, että olemme jumissa. Loukussa. Emme pääse tästä eteenpäin. Näen sen nyt. Minun Asaelini. Kaunein lauluni. Älä päästä minua irti. En kykene elämään täällä ilman sinua.

”Ss...sinun ei tarvitse tt...tehdä kaikkea sitä, mitä teet. Selviäisit täällä ilmankin.”

Nielaisen. Hän on väärässä. Ajan katseen alla ei niin vain selviä. Kyllähän Asael sen tietää.

”Sinun ei tarvitse repiä i...tseäsi hajalle. Täällä pärjää vähemmälläkin. Ei tt...tarvitse juosta arolla ja tappaa toisia tantereella. Jj...jos et halua vapautua, selviät ilman kaikkea sitäkin.”

”Tiedätkö sinä, mitä vapautuminen on? Minä olen jo käynyt sen luona! Olen nähnyt, miltä maailma tuntuu, kun päästää kaiken pois! Ei yhtään miltään, Asael – ei yhtään miltään!”

Vetäydyn kauemmas kuin Asael olisi juuri lyönyt minua. Muurit nousevat taas, kuvittelin jo hylänneeni ne. Vahvat kiviset suojukseni. Tämän läpi te ette tule. Ette iholleni ettekä sen alle. Kipu on luonut minut tällaiseksi. Ota tai jätä. Sinä et voi saada minua ilman kaikkea sitä kovaa ja kipeää, joka on hakannut kuoreni tähän muotoon.

”Aja on iskenyt kyntensä minuun, eikä hän päästä minua koskaan. Ne kapinalliset pojat, joiden joukkoihin sulauduin, sanoivat minua Ajan leluksi. Ovatko he muka väärässä? Se minusta on tullut muiden silmissä. Ajan pieni leikkikalu, jota riepotella. Nyt minä tiedän, miksi hän on valinnut minut, eikä se auta minua lainkaan. En tahdo vapautua.”

Aja ja hänen kipunsa. Hänen tapansa purkaa se minuun. Minä olen hänelle todiste siitä, että vapautuminen on mahdollista. Hän haluaa vain nähdä minun onnistuvan.

”Aja jatkaa minun lyömistäni maahan, kunnes silmieni takana ei ole enää ketään, jota katsoa.”

Ensimmäistä kertaa koskaan näen Asaelin kurtistavan kulmiaan. Häivähdys jostakin unohdetusta käväisee hänen kasvoillaan. Samalla tiedän, etten enää koskaan näe häntä samanalaisena. Hän oli oikeassa. Puhtaus hänessä on elänyt vain minun ajatuksissani. Jos häivähdys hänen kasvoillaan on jäänne vihasta, en tahdo koskaan kohdata sitä kokonaisena.

Asael on kokonaisempi kuin aiemmin. Hänen piirteensä palautuvat yhdeksi.

”Mm...minä olin sinä, ennen kuin tt...tämä tehtiin minulle”, Asael sanoo madaltaen ääntään. Hänen kaunis, heleä puheensa saa uuden sävyn. Se saa kylmät väreet kulkemaan selässäni. ”Olin tt...tismalleen siinä, missä sinäkin. Hajoamassa. Ajan kk...kynsissä, niinkö sinä sen sanoit? Siellä minä olin. Ajan kk...katseen alla. Alituisesti. Minä olin hänelle tt...täydellinen.”

Minun on mahdotonta kuvitella Asaelia tähän, seisomaan paikalleni. Asael on niin kaunis. Hauras. Hänellä on myös niin monta lettiä, että et ole vieläkään kyennyt laskemaan niitä. Kuinka Asael on kestänyt sen, minkä minä?

”Mm...minä olisin ollut seuraava vapautuva”, Asael sanoo. ”Ss...sitten Konai tt...teki minulle tämän.”

Myrkkyä. Asaelin uusi ääni on myrkkyä suonissani. En kestä kuunnella sitä. En kestä nähdä häntä tällä tavalla hajalla. Se on minun taakkani, ei hänen. Raajojani kylmää, kun ymmärrän, että hänen on täytynyt tunnistaa itsensä minusta. Siksi hän on tässä. Hän haluaa pelastaa sinussa sen, jonka tunnistaa itsekseen.

”Jj...ja minä olen kiitollinen siitä, että hän tt...teki tämän. Konai vapautti minut. Hän eikä kk...kukaan muu.”

Tuijotan häntä mykkänä. Miestä, jonka olen ottanut ihoni alle.

”Tt...tällaisena kukaan ei vaadi minulta mitään. Minun olisi p...itänyt ymmärtää se aiemmin. Ei kukaan tässä maailmassa todella halua meiltä mitään. Me olemme yksin. Mm…me kuulumme itsellemme.”

Asaelin ääni on taas oma itsensä. Hän nojaa luolan seinään, valahtaa alas. Pää painuu polviin. Asael on jälleen siinä. Väsynyt ja lopussa. Vahvuus, kauttaaltaan kylmäävä voima on poissa. Kumarrun hänen luokseen, mutta en kosketa häntä.

”Jj...jos minulle ei olisi käynyt tätä onnettomuutta, Aja olisi jatkanut hh...hengiltä hakkaamistani. Olisin nyt tyhjä. Täydellinen näiden ihmisten silmissä. Emme olisi kk...koskaan tavanneet. Aja ei olisi ottanut sinua tt...tänne, jos hän ei olisi menettänyt minua.”

Me todella olemme samanlaisia. Sama olento. Samassa paikassa. Hetkessä tahdon vain painautua häntä vasten ja hukkua häneen. Sormemme lomittuvat, löytävät toisensa uudelleen.

”Aja tt...tarvitsee jonkun sellaisen, joka tyhjenee vv...varmasti. Hän todistelee itselleen jotakin. Mm…minä en tiedä, mitä, mutta sinä olet tainnut jo ymmärtää.”

Niin olen. Aja ja hänen kipunsa. Sama kuin minun. Silti hän ei ole kuten minä ja Asael. Aja on oma kohtalonsa. Häntä ei voi verrata meihin, hän ei kulje samaan suuntaan. Hän on valinnut pysyä kivussa. Minä taistelen vielä. Ja Asael… Hän on jo päästänyt irti. Hän on kauniimmassa paikassa. Siksi hän voi hymyillä vailla tuskaa.

Vien käteni Asaelin poskelle. Toinen käsi pysyy yhä hänen omallaan. Miten onnellinen olenkaan siitä, että ihomme yhdistyivät.

”Aja ei koskaan ymmärrä… tätä.” Kieleni koskee hänen kaulaansa, hän värähtää allani. Tunnen, kuinka varovainen naurahdus pakenee hänestä.

”Kheri. Ole kiltti ja… pp...pidä kiinni itsestäsi. Hän ei tule päästämään sinua helpolla. Mm…minä olen tässä vain Konain ansiosta. Onnettomuuteni. Ss…sinulle ei tarvitse käydä samoin.”

”Sinä olit tosiaan oikeassa. Silloin ensimmäisenä päivänä.”

Asael kohottaa kulmiaan.

”Kun sanoit, että me olemme samanlaisia. Taisin kieltää sen silloin. Mutta nyt…”

Tartun hänen molempiin käsiinsä, vien ne iholleni, annan niiden ottaa paikkansa. Haluan hänet itseeni yhä vain uudelleen. Hän täyttää kaiken ja saa minut hetkeksi unohtamaan, kuinka tämä ryhmä on käynyt kimppuumme. Me voisimme lähteä. Yhdessä. Ajattelen sitä, kun hän asettuu päälleni varoen, vie kätensä reisilleni, ohjailee ja siirtää, tietää, mitä tekee.

”Me voisimme…”

Sanat karkaavat. Hän löytää minut ja minä hänet. Annan pehmeän lämmön laskeutua yllemme ja unohdan kaiken, mitä minun on koskaan pitänyt sanoa. Ei ole enää muuta kuin iho ihoa vasten.