Luku 16: Irti
Aamun erottaa ainoastaan kelmeästä
auringonkaistaleesta taivaanrannassa. Tuijotan sitä pitkään, se on
merkkini, se haluaa minun heräävän uuteen päivään, uuteen
elämään. Elämään, jossa voin kävellä toisen ihmisen luo ja
painaa käteni tämän kurkulle saadakseni itse turvan ja aseman
leirissä. Minua puistattaa, mutta nousen kaikesta huolimatta ylös
ja kävelen kohti tannerta.
Aja pysäyttää minut viemällä
kätensä harteilleni. Hän vetää minut sivuun, kahden kallion
väliin. Paikkaan, jonne käperryin vain muutama aamu sitten Galinan
sanojen jälkeen. Ajan kasvot ovat jälleen kiveä.
”Oletko varma, että tämä on hyvä
idea?” Ajan ääni on tavallista sameampi. ”Sinä et ole ollut
ryhmämme virallinen jäsen järin pitkään. Mitä sinä haluat
tällä – satunnaisen pojan haastamisella?”
”Et kai sinä vain ole huolissasi
minusta?”
Epäröinti kuultaa Ajan kasvoilta,
erotan sen pimeässäkin. Sitten avokämmen iskeytyy poskelleni. Saan
otettua itsestäni kiinni ennen kuin iskeydyn kalliota vasten. Ajan
isku tulee liian myöhässä vaikuttaakseen. Ehdin jo nähdä
epäröinnin hänessä.
”Sinulle ei ole hyväksi tehdä näin
varomattomia päätöksiä”, Aja sihahtaa.
”Pitäisikö minun elää täällä
arvottomana ja turvattomana muiden joukossa?” Pudistan vimmaisena
päätäni. ”Ei käy, Aja. Minä otan arvoni takaisin.” Sen,
jonka sinä veit minulta.
Aja säpsähtää minun lausuessani
hänen nimensä. Pehmeät, hitaat äänteeni. Hän ei nauti siitä,
että joku pitää hänen nimeään suussaan, täyttää itsensä sen
soinnilla.
”Ja jos sinä häviät?”
”Sitten vastustajani on hetken aikaa
kaikkein tärkein poika”, sanon hymyillen. ”Hän saa kantaa
ruumiini arolle ja paistatella arvostuksessa, jota annatte hänelle
niin kauan, kunnes muistatte, että eihän teidän pitänyt tuntea
mitään.”
Uusi isku. Tämän minä väistän.
Kumarrun alas, isken Ajaa leukaan noustessani takaisin. Aja sylkäisee
verta maahan, osa siitä leviää keholleni. Aja katsoo minuun silmät
leimuten, mutta ei tee mitään. Minä vain hymyilen hänelle ja aion
kävellä taistelutantereelle luopumaan jälleen osasta itseäni.
”Kheri.” Hänkin yrittää omistaa
minut kutsumalla nimeäni. Hän ja hänen vääntyneet tavunsa.
”Sinuna minä en leikkisi.”
”Sinähän tämän leikin aloitit,
Aja.” Lausun joka sanan huolella, erityisesti hänen nimensä.
”Sinä olet nyt osa meitä. Jos
kuvittelet uhmakkuudellasi aiheuttavasi jotakin muuta kuin ongelmia
itsellesi, olet pahasti väärässä. Minä en katsele kurittomuutta
kauan. En tee poikkeuksia sinun kohdallasi. Uhmaa minua ja löydät
itsesi aron ruokana nopeammin kuin uskotkaan.”
Vain nurkkaan ajettu ihminen jaksaa
uhkailla. Sellainen, joka ei pääse pakoon ja voi vain sivaltaa,
yrittää siepata asemaansa takaisin. Minä saatan vain hymyillä
Ajan uhkauksille. Hänen äänensä on lähestulkoon maaninen. Ei hän
minua minnekään häädä. Totuus on, että hän tarvitsee minua
enemmän kuin häntä. En vielä tiedä, mihin hän tarvitsee minua
niin suuresti, että tekee kaikkensa pitääkseen minut, vieraan
lapsen, ryhmässä. Sillä ei ole merkitystä. Hän ei häätäisi
minua pois. Ei ikinä.
Vastustajani seisoo jo
taistelutantereella. Muu ryhmä on kokoontunut ympärillemme, pimeys
seisoo hiljaa. Vastustajani on kokoiseni poika. Ei erityisen pitkä
eikä vankkarakenteinen, mutta ketterä ja luja. Pimeässäkin erotan
hänen ainoan lettinsä. Tavanomainen määrä viisitoista pimeää
jaksoa nähneelle. Poika venyttelee, mutta ei kuten täällä
yleensä. Liikkeet näyttävät siltä kuin hän yrittäisi kaikin
keinoin keskittyä johonkin muuhun kuin taisteluun kanssani.
Hermostus sykkii jokaisessa venytyksessä. Minä en vaivaudu.
Kasvoillani on vieläkin verta Ajan iskusta. En pyyhi sitä pois.
Kun kaikki ovat koolla ja Aja saapuu
paikalle, hän julistaa taistelun alkavaksi. Aja seisoo reunalla
kankeana ja jännittyneenä kuin hänen oma poikansa taistelisi.
Mutta minä olen nähnyt hänet katsomassa oman poikansa taistelua.
Silloin hänen kasvoillaan ei käynyt muuta kuin häpeän hienoinen
varjo. Minä olen hänelle jotain muuta, jotain paljon syvempää.
Vastustajani hyökkää ensimmäisenä
sivulta. Hän ei käy suoraan kimppuuni, hän yrittää juoksuttaa
minua, mutta minä en lähde hänen mukaansa, en antaudu hänen
leikilleen. Hän taistelee kauempaa kuin pitäisi minua tyhmänä,
aliarvioisi sitä, mihin uusi jäsen pystyy. En ole koskaan
taistellut tätä poikaa vastaan, mutta olen taistellut Konain
kanssa, ja niin on hänkin. Sen näkee hänen tavastaan ennakoida
liikkeitäni. Hän peilaa tapaa, jolla on taistellut johtajan poikaa
vastaan. Konaille väsytystaktiikka toimii. Minä olen toista maata.
Minä kohtaan vastustajani suoraan, en kiertele, isken vain.
Kun poika pääsee iholleni, huomaan,
että hänelläkin on vahvistetut kynnet ja hampaat. Hän pyrkii
alituisesti tuomaan kasvojaan lähemmäs kehojani, jännityn
kaikkialta ja odotan hetkeä, jolloin hän upottaa vahvistetut
hampaansa lihaani. Kun hetki tulee, osaan keskittyä hänen muuhun
ruumiiseensa. Isken sinne, minne mahdun iskemään. Jalkoihin.
Potkaisen pojan jaloiltaan ja päästän itseni valloilleen.
Verta. Sen haju tulee ensimmäisenä,
täyttää minut kaikkialta. Muistan veren käsissäni ja jatkan.
Isken poikaa kuin tämä olisi kaikki se, mitä minulle on tehty,
kaikki se väärä, jonka ihoni on kohdannut. Verenhimo sykkii
syvältä sisältäni, en tunnista itseäni siinä, mutta se ei
haittaa, sillä tässä minä olen; veressä käsissäni, iskuissani
toisen ihmisen iholla. Kipua. Kipua. Kipua. Pelkkää kipua.
En ole koskaan ollut enemmän auki.
Paljas. Raaka. Olen pelkkää sykkivää väkivaltaa, satutan niin
syvältä, etten usko voivani enää katsoa pojan murskattuja
kasvoja. Hakkaan päätä kallioon sellaisella voimalla, että
kuulen, kuinka kallo halkeaa. Musiikkia. En ole kuullut sitä sitten
kotoa lähtemisen.
Älkää kohdelko minua arvottomana.
Älkää olko kuin en olisi ihminen. Minä olen ihminen, kivulias ja
väärä, mutta silti ihminen. Ja minussa on niin paljon vihaa. Minä
päästän sen pois kuin huudon, annan sen purkautua paineella.
Hakkaan, vaikka poika on jo kuollut. Lyön niin lujaa, että
itseenikin sattuu, kun kämmeneni hankaavat kovaa maata. Maailma
täyttyy huudosta. Jos se on omani, olkoon niin.
En lopeta, vaikka kaikki muut ovat
hiljenneet. Ei kannustushuutoja eikä riemua. Kukaan ei iloitse
siitä, että lyön pojan päätä maahan, raastan häntä rikki kuin
hän olisi suurin satuttajani. Vaikka enhän minä edes tiedä tämän
pojan nimeä.
En tiedä hänen n –
Päästän irti. Hiljaisuus laskeutuu,
se sukeltaa syvemmälle minuun kuin pimeys. Tämä poika ei ole
koskaan edes puhunut minulle. Ja minä valitsin hukkua hänen
vereensä. Veri lepää kehollani merkkinä teostani. Minä, joka
arvostan jokaista elämää kuin tuulta puiden latvoissa ja
hiljaisuutta öisin, olen päästänyt raivoni valloilleen ja
tappanut pojan, josta minä en tiedä mitään.
Mieleeni palaa kasvot. Sen miehen.
Hänen painonsa päälläni aivan kuin omani tämän pojan päällä.
Satuttaja. Väärintekijä. Aivan kuten minäkin. Minä perin hänen
paikkansa, sen miehen, ja istun nyt itse toisen yllä. Poika allani
voisi olla minä itse. Toisin kuin minä, hän sai anteeksi. Hän
pääsi pois. Kuolema vapautti hänet. Ja minä istun yhä tässä.
Huuto saa minut taittumaan kahtia.
Väännyn kaksin kerroin pojan päälle, kouristelen tieni ulos
ruumiistani. En näe enkä kuule, ennen kuin joku tarttuu minuun ja
kiskoo minut kuolleen vastustajani yltä, vetää minut syliin,
silittää, vaikka olen irti, vaikka kukaan ei saa tulla lähelle.
Minä olen veressä, kauttaaltaan veressä, ja minä olen väärä.
Tappaja. Satuttaja.
”Älä koske minuun! Älä koske!
Päästä irti!!”
”Kheri! Kheri, mmm...minä tässä!
Asael! Kheri!”
”Älä koske!! Älä koske!!”
”Kheri, rauhoitu, ss...se on ohi,
ihan kokonaan ohi –”
”Päästä irti minusta!”
Paniikki hakkaa koko ruumiini läpi.
En tunne muuta kuin kasvavaa kauhua. Yhdetkään tuijottavat silmät
eivät poraudu ihoni läpi, yksikään ei pääse lähelleni. Koko
kehoni on pelkkää muuria, sen kaikki tiet ovat poikki, kukaan ei
saa tulla. Ei mies, jolla on nimi kuin laulu. Ei kukaan näistä
ihmisistä. Minä olen väärin. Minun ääreni katoavat, olen
pelkkää huutoa.
Asael yrittää uudelleen, minä
työnnän hänet voimalla pois, minun kehoni on pelkkää
päättymätöntä kauhua, siihen ei mahdu ketään muuta. Tuijotan
verestä märkiä käsiäni ja erotan pimeässäkin, kuinka vanha
veri on siellä yhä, sen miehen veri, lähtemättömänä kiinni
minussa. Sitten huuto rikkoo tajuntani ja päästän viimein irti
kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti