maanantai 27. huhtikuuta 2020

Vapaa ihostaan: luku 16


Luku 16: Irti

Aamun erottaa ainoastaan kelmeästä auringonkaistaleesta taivaanrannassa. Tuijotan sitä pitkään, se on merkkini, se haluaa minun heräävän uuteen päivään, uuteen elämään. Elämään, jossa voin kävellä toisen ihmisen luo ja painaa käteni tämän kurkulle saadakseni itse turvan ja aseman leirissä. Minua puistattaa, mutta nousen kaikesta huolimatta ylös ja kävelen kohti tannerta.

Aja pysäyttää minut viemällä kätensä harteilleni. Hän vetää minut sivuun, kahden kallion väliin. Paikkaan, jonne käperryin vain muutama aamu sitten Galinan sanojen jälkeen. Ajan kasvot ovat jälleen kiveä.

Oletko varma, että tämä on hyvä idea?” Ajan ääni on tavallista sameampi. ”Sinä et ole ollut ryhmämme virallinen jäsen järin pitkään. Mitä sinä haluat tällä – satunnaisen pojan haastamisella?”
Et kai sinä vain ole huolissasi minusta?”
Epäröinti kuultaa Ajan kasvoilta, erotan sen pimeässäkin. Sitten avokämmen iskeytyy poskelleni. Saan otettua itsestäni kiinni ennen kuin iskeydyn kalliota vasten. Ajan isku tulee liian myöhässä vaikuttaakseen. Ehdin jo nähdä epäröinnin hänessä.

Sinulle ei ole hyväksi tehdä näin varomattomia päätöksiä”, Aja sihahtaa.
Pitäisikö minun elää täällä arvottomana ja turvattomana muiden joukossa?” Pudistan vimmaisena päätäni. ”Ei käy, Aja. Minä otan arvoni takaisin.” Sen, jonka sinä veit minulta.
Aja säpsähtää minun lausuessani hänen nimensä. Pehmeät, hitaat äänteeni. Hän ei nauti siitä, että joku pitää hänen nimeään suussaan, täyttää itsensä sen soinnilla.
Ja jos sinä häviät?”
Sitten vastustajani on hetken aikaa kaikkein tärkein poika”, sanon hymyillen. ”Hän saa kantaa ruumiini arolle ja paistatella arvostuksessa, jota annatte hänelle niin kauan, kunnes muistatte, että eihän teidän pitänyt tuntea mitään.”

Uusi isku. Tämän minä väistän. Kumarrun alas, isken Ajaa leukaan noustessani takaisin. Aja sylkäisee verta maahan, osa siitä leviää keholleni. Aja katsoo minuun silmät leimuten, mutta ei tee mitään. Minä vain hymyilen hänelle ja aion kävellä taistelutantereelle luopumaan jälleen osasta itseäni.

Kheri.” Hänkin yrittää omistaa minut kutsumalla nimeäni. Hän ja hänen vääntyneet tavunsa. ”Sinuna minä en leikkisi.”
Sinähän tämän leikin aloitit, Aja.” Lausun joka sanan huolella, erityisesti hänen nimensä.
Sinä olet nyt osa meitä. Jos kuvittelet uhmakkuudellasi aiheuttavasi jotakin muuta kuin ongelmia itsellesi, olet pahasti väärässä. Minä en katsele kurittomuutta kauan. En tee poikkeuksia sinun kohdallasi. Uhmaa minua ja löydät itsesi aron ruokana nopeammin kuin uskotkaan.”

Vain nurkkaan ajettu ihminen jaksaa uhkailla. Sellainen, joka ei pääse pakoon ja voi vain sivaltaa, yrittää siepata asemaansa takaisin. Minä saatan vain hymyillä Ajan uhkauksille. Hänen äänensä on lähestulkoon maaninen. Ei hän minua minnekään häädä. Totuus on, että hän tarvitsee minua enemmän kuin häntä. En vielä tiedä, mihin hän tarvitsee minua niin suuresti, että tekee kaikkensa pitääkseen minut, vieraan lapsen, ryhmässä. Sillä ei ole merkitystä. Hän ei häätäisi minua pois. Ei ikinä.

Vastustajani seisoo jo taistelutantereella. Muu ryhmä on kokoontunut ympärillemme, pimeys seisoo hiljaa. Vastustajani on kokoiseni poika. Ei erityisen pitkä eikä vankkarakenteinen, mutta ketterä ja luja. Pimeässäkin erotan hänen ainoan lettinsä. Tavanomainen määrä viisitoista pimeää jaksoa nähneelle. Poika venyttelee, mutta ei kuten täällä yleensä. Liikkeet näyttävät siltä kuin hän yrittäisi kaikin keinoin keskittyä johonkin muuhun kuin taisteluun kanssani. Hermostus sykkii jokaisessa venytyksessä. Minä en vaivaudu. Kasvoillani on vieläkin verta Ajan iskusta. En pyyhi sitä pois.

Kun kaikki ovat koolla ja Aja saapuu paikalle, hän julistaa taistelun alkavaksi. Aja seisoo reunalla kankeana ja jännittyneenä kuin hänen oma poikansa taistelisi. Mutta minä olen nähnyt hänet katsomassa oman poikansa taistelua. Silloin hänen kasvoillaan ei käynyt muuta kuin häpeän hienoinen varjo. Minä olen hänelle jotain muuta, jotain paljon syvempää.

Vastustajani hyökkää ensimmäisenä sivulta. Hän ei käy suoraan kimppuuni, hän yrittää juoksuttaa minua, mutta minä en lähde hänen mukaansa, en antaudu hänen leikilleen. Hän taistelee kauempaa kuin pitäisi minua tyhmänä, aliarvioisi sitä, mihin uusi jäsen pystyy. En ole koskaan taistellut tätä poikaa vastaan, mutta olen taistellut Konain kanssa, ja niin on hänkin. Sen näkee hänen tavastaan ennakoida liikkeitäni. Hän peilaa tapaa, jolla on taistellut johtajan poikaa vastaan. Konaille väsytystaktiikka toimii. Minä olen toista maata. Minä kohtaan vastustajani suoraan, en kiertele, isken vain.

Kun poika pääsee iholleni, huomaan, että hänelläkin on vahvistetut kynnet ja hampaat. Hän pyrkii alituisesti tuomaan kasvojaan lähemmäs kehojani, jännityn kaikkialta ja odotan hetkeä, jolloin hän upottaa vahvistetut hampaansa lihaani. Kun hetki tulee, osaan keskittyä hänen muuhun ruumiiseensa. Isken sinne, minne mahdun iskemään. Jalkoihin. Potkaisen pojan jaloiltaan ja päästän itseni valloilleen.

Verta. Sen haju tulee ensimmäisenä, täyttää minut kaikkialta. Muistan veren käsissäni ja jatkan. Isken poikaa kuin tämä olisi kaikki se, mitä minulle on tehty, kaikki se väärä, jonka ihoni on kohdannut. Verenhimo sykkii syvältä sisältäni, en tunnista itseäni siinä, mutta se ei haittaa, sillä tässä minä olen; veressä käsissäni, iskuissani toisen ihmisen iholla. Kipua. Kipua. Kipua. Pelkkää kipua.

En ole koskaan ollut enemmän auki. Paljas. Raaka. Olen pelkkää sykkivää väkivaltaa, satutan niin syvältä, etten usko voivani enää katsoa pojan murskattuja kasvoja. Hakkaan päätä kallioon sellaisella voimalla, että kuulen, kuinka kallo halkeaa. Musiikkia. En ole kuullut sitä sitten kotoa lähtemisen.

Älkää kohdelko minua arvottomana. Älkää olko kuin en olisi ihminen. Minä olen ihminen, kivulias ja väärä, mutta silti ihminen. Ja minussa on niin paljon vihaa. Minä päästän sen pois kuin huudon, annan sen purkautua paineella. Hakkaan, vaikka poika on jo kuollut. Lyön niin lujaa, että itseenikin sattuu, kun kämmeneni hankaavat kovaa maata. Maailma täyttyy huudosta. Jos se on omani, olkoon niin.

En lopeta, vaikka kaikki muut ovat hiljenneet. Ei kannustushuutoja eikä riemua. Kukaan ei iloitse siitä, että lyön pojan päätä maahan, raastan häntä rikki kuin hän olisi suurin satuttajani. Vaikka enhän minä edes tiedä tämän pojan nimeä.

En tiedä hänen n –

Päästän irti. Hiljaisuus laskeutuu, se sukeltaa syvemmälle minuun kuin pimeys. Tämä poika ei ole koskaan edes puhunut minulle. Ja minä valitsin hukkua hänen vereensä. Veri lepää kehollani merkkinä teostani. Minä, joka arvostan jokaista elämää kuin tuulta puiden latvoissa ja hiljaisuutta öisin, olen päästänyt raivoni valloilleen ja tappanut pojan, josta minä en tiedä mitään.

Mieleeni palaa kasvot. Sen miehen. Hänen painonsa päälläni aivan kuin omani tämän pojan päällä. Satuttaja. Väärintekijä. Aivan kuten minäkin. Minä perin hänen paikkansa, sen miehen, ja istun nyt itse toisen yllä. Poika allani voisi olla minä itse. Toisin kuin minä, hän sai anteeksi. Hän pääsi pois. Kuolema vapautti hänet. Ja minä istun yhä tässä.

Huuto saa minut taittumaan kahtia. Väännyn kaksin kerroin pojan päälle, kouristelen tieni ulos ruumiistani. En näe enkä kuule, ennen kuin joku tarttuu minuun ja kiskoo minut kuolleen vastustajani yltä, vetää minut syliin, silittää, vaikka olen irti, vaikka kukaan ei saa tulla lähelle. Minä olen veressä, kauttaaltaan veressä, ja minä olen väärä. Tappaja. Satuttaja.

Älä koske minuun! Älä koske! Päästä irti!!”
Kheri! Kheri, mmm...minä tässä! Asael! Kheri!”
Älä koske!! Älä koske!!”
Kheri, rauhoitu, ss...se on ohi, ihan kokonaan ohi –”
Päästä irti minusta!”

Paniikki hakkaa koko ruumiini läpi. En tunne muuta kuin kasvavaa kauhua. Yhdetkään tuijottavat silmät eivät poraudu ihoni läpi, yksikään ei pääse lähelleni. Koko kehoni on pelkkää muuria, sen kaikki tiet ovat poikki, kukaan ei saa tulla. Ei mies, jolla on nimi kuin laulu. Ei kukaan näistä ihmisistä. Minä olen väärin. Minun ääreni katoavat, olen pelkkää huutoa.

Asael yrittää uudelleen, minä työnnän hänet voimalla pois, minun kehoni on pelkkää päättymätöntä kauhua, siihen ei mahdu ketään muuta. Tuijotan verestä märkiä käsiäni ja erotan pimeässäkin, kuinka vanha veri on siellä yhä, sen miehen veri, lähtemättömänä kiinni minussa. Sitten huuto rikkoo tajuntani ja päästän viimein irti kaikesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti