Vapaa ihostaan: luku 6

Luku 6: Asael

Konai on luonani heti aamusta. Ruumiini herää turtana, en ole kahteen yöhön sulkenut silmiäni kunnolla, kehoni ei ole sallinut minun nukkua. Kaikki kokemani on hakannut tiensä luihin saakka. Ajan iskut eivät enää satu, mutta pelon palaaminen särkee ruumista senkin edestä. Konain kasvoilla lepää virne, hän tietää pelkästään minua katsomalla, että hänen äitinsä on jo aloittanut minun kanssani. Hän ei kysy mitään, vaikka varmasti haluaisi.

”Nouse ylös”, Konai murahtaa kyykistyessään tasolleni. Availen silmiäni, nousen ylös hitaammin kuin voisin. Tahdon hänen odottavan. Tahdon, että hän ei omista minua käskyillään. Voin olla mitä tahansa nämä ihmiset minun haluavat olevan, mutta en alistu Konain tahdon alle.

”Täällä ne, jotka eivät ole metsästämässä ravintoa kaikille, harjoittelevat aamusta iltaan”, Konai kertoo minulle noustuani ylös. ”Koska sinua ei uskalla päästää vielä arolle metsästämään edes takapin kanssa, sinä harjoittelet tänään minun kanssani.”

”Konai, odota.”

Vien käteni pojan ranteelle. Hänen kehonsa jännittyy, hän kääntyy minuun päin riuhtaisten kätensä kosketuksestani kuin se polttaisi häntä.

”Irti minusta.” Sitäkään hänen ei tarvitsisi sanoa. Kaikki hänessä on jo kertonut minulle, että olen hänelle pelkkä vitsaus, joku, josta pysyä kaukana.

”No? Mitä nyt?” Kiivas ääni. Niin kuin meillä olisi muka kiire jonnekin tämän auringon alla.

”Eikö minun pitäisi… tutustua ihmisiin täällä? Ennen kuin aloitan harjoittelun?” Tutustua ihmisiin, jotka riemuitsivat arvoni menetyksestä. Ihmisiin, joiden johtaja on jo päättänyt, kuinka edetä kanssani. Edellinen yö hakkaa luissani edelleen.

Konai tuijottaa minua kulmiensa alta kuin järjetöntä.

”Tutustua?” Konai huokaisee, haroo hiuksiaan, antaa sormiensa levätä uudella letillä aavistuksen liian kauan. ”Sinä olet tainnut käsittää jotakin pahasti väärin.”

Minä en ole käsittänyt mitään, koska minulle ei ole kerrottu.

”Kuvittelin, että tämä on sellainen paikka, jossa ei kuulu kysellä.”

”Siinä olet oikeassa, mutta etkö sinä edes tiedä, miksi tämä ryhmä on olemassa? ’Tutustua’, sinä sanot, vaikka ei sellaista täällä tehdä…”

Ajan viimeöiset sanat kaikuvat luitani vasten. Sinun ei kuulu olla mitään. Tuijotan Konaita ja odotan, että hän sanoisi jotakin. Sen sijaan Konai kohauttaa harteitaan ja lähtee kävelemään kohti harjoitusalueita tavalla, joka odottaa minun seuraavan.

”Odota.”

Tällä kertaa en kosketa Konain kättä. En tahdo hänen enää säpsähtävän kosketukseni alla. Konain silmissä välähtää, kun pyydän häntä jäämään, mutta hän pysähtyy vielä hetkeksi.

”Kävele vain. Minä tahdon vain tietää erään asian. Tuo mies tuolla.” Nyökkään kohti kallioita, joiden lomasta kävelin Ajan johdattamana leiriin. ”Kuka hän on?”

Konai tuhahtaa.

”Sinä kiinnität ihan vääriin asioihin huomiota. Ihan vääriin.”

Mies, jota tarkoitan, ei huomaa meidän puhuvan hänestä. Tai jos huomaa, hän peittää sen täydellisesti. Hän on ainoa, joka ei katso minua kuin haluaisi jo päästä iholleni, tuhoamaan kaiken sen, mitä olen. Hän katsoo minua kuin ihmistä. Yksilöä. Jotakuta, jota voi katsoa turvassa.

Konai jatkaa kävelyään ja puhuu vasta, kun tulemme yhdelle harjoittelualueista. Tomu tanssii ilmassa, edelliset ovat jo saaneet sen kieppumaan aamuisilla harjoituksillaan. Konai istuutuu hetkeksi punaiselle kivelle ja pudistelee päätään.

”Vai että kuka se mies on… Kysyä nyt sellaista, vaikka ei vielä tiedä, mistä tässä kaikessa on kyse”, Konai mutisee enemmän itselleen kuin minulle. Konai ristii jalkansa ja pudistelee minulle päätään. ”Hän oli legenda.”

Ajattelen miehen valkeita hiuksia. Niin monta lettiä, että en ehtinyt laskea. Paljon lettejä minkä ikäiselle tahansa. Minun on mahdotonta sanoa, minkä ikäinen mies on. Aivan kuin hän olisi vanha nuoren ruumiissa. Hänen silmiään ympäröivät useat juonteet ja hänen ruumiinsa on riutunut, mutta hänen katseensa on kirkas kuin nuorella pojalla.

”Hänen nimensä on Asael”, Konai huokaa.

Asael. Kuin laulu.

”Hänestä ei ole hyötyä kenellekään täällä”, Konai sanoo happamasti. ”Hän ei osaa enää edes puhua kunnolla. Outoja, suhisevia äänteitä.” Konaita puistattaa.

Katseeni kysyy suuni puolesta.

”Miksi hän sinua kiinnostaa? Ei sinun hänen kanssaan kannata harjoitella. Hän ei pysty siihen enää. Harjoittele mieluummin minun kanssani. Asaelista ei ole sinulle apua. Hän oli legenda, mutta siitä on jo kaksi pimeää jaksoa, eikä kukaan enää muista häntä sellaisena. Hän on nyt pelkkä varjo. En voi ymmärtää, miksi äitini ei vieläkään ole häätänyt häntä ryhmästä.”

Asaelilla on niin kauniit silmät. Olen nähnyt sen jo kaukaa. Niissä on jotakin, jota en osaa itselleni selittää. Lempeyttä, joka ei ole seuraus kivusta niin kuin Ajalla. Lempeyttä lempeyden vuoksi. Konai ei ymmärtäisi. Konai on aina ollut vain oma, raaka itsensä.

”Miksi hän ei ole enää legenda?”

Konain kulmat kurtistuvat.

”Sinua ihan tosi kiinnostaa! Uskomatonta”, Konai hengähtää. ”Hän meni arolle yksin. Oma vikansa. Arolle ei mennä yksin. Onhan äitini jo sen kertonut?”

”Tiedän sen”, sanon. Olisin tiennyt, vaikka Aja ei olisi kertonutkaan. Aroa pelkäävät kaikki tämän auringon alla.

”No, Asael meni arolle ja palasi takaisin. Jos sen niin haluaa ajatella. Osa hänestä jäi sinne. Hän ei palannut ennalleen. Siksi hän on… tuollainen. Hänestä ei kannata välittää.”

”Montako pimeää jaksoa hän on nähnyt?”

”Sinä puhut nyt enemmän kuin kahtena edellisenä päivänä yhteensä!” Konai nauraa. Poika on mielissään, kun joku keskustelee hänen kanssaan. Täällä kaikki ovat niin hiljaisia.

”Asael on kaksi kertaa meidän ikäisemme. Hän on nähnyt melkein kolmekymmentä pimeää jaksoa.” Konai huomaa ilmeeni ja naurahtaa. ”Tiedän, hän näyttää hirveän paljon vanhemmalta.”

Mies, jota on satutettu niin syvältä, että hän ei enää puhu. Silmät, jotka ovat nähneet enemmän kuin oman ikänsä. Sisälläni huutaa. Jokin polttaa rintaa. Huomaan tuijottavani sormiani, on kuin veri lepäisi niissä edelleen. Sisälläni jäytää kipu, joka ei saa tulla nähdyksi täällä. Ruumiini ei saa huutaa sitä julki. Ei nyt, kun Konai on tässä, ei nyt, kun Aja on päättänyt avata kaikki haavani olemalla samaan aikaan lempeä ja kova. En ala kohtaamaan itseäni täällä, paahtavan auringon alla, kaikkien odottaessa, että hajoan. En suo heille sitä tyydytystä.

”Mutta se Asaelista”, Konai tuhahtaa. ”Ei hänessä ole mitään mielenkiintoista. Jos hän aiheuttaa sinulle ongelmia, kerro minulle.”

En sano mitään. En edes nyökkää.

”Taas sinä olet hiljaa. Minä inhoan sitä. En malta odottaa, että pääsen haastamaan sinut. Sinä olet sietämätön.” Konai hyppää alas. ”Katsotaan, mihin sinusta on. Taistele kanssani. Harjoitellaan aamusta iltaan. Haluan kokeilla sinua.”

Hän puhuu edelleen paljon. Ajan sanat palaavat mieleeni, kun käyn kiinni Konain kehoon, hyväksyn hänen tahtonsa. Konai on liikaa. Mutta hyökätessään Konai on oma itsensä. Paljas. Sanaton. Taitava. Harjoittelen hänen kanssaan, koska se on parempi kuin ryhmäläisten tuijottaminen. Koska se on parempi kuin jäädä paikalleen ja hajota itseensä. En katso verettömiä käsiäni enää kertaakaan, annan niille töitä. Konai on nopea, hän haastaa minua. Annan mieleni haipua taustalle ja olen pelkkiä iskuja ja väistöjä.

Harjoittelen koko päivän Konain kanssa enkä ajattele mitään. Aurinko ehtii laskea, kun seuraavan kerran ymmärrän olevani olemassa. En näe Ajaa koko päivänä. Kun menen illan sapuessa takaisin leiriin, Asael seisoo yhä kallioiden vieressä ja vilkaisee minua sivusilmällään. Katson häntä takaisin ja käyn makuulle. Uni saa minut viimein kiinni, livun pimeään ajattelematta muuta kuin Asaelin kirkkaita silmiä.