Vapaa ihostaan: luku 18

Luku 18: Pyyntö

Pimeät päivät ja pimeät yöt seuraavat toisiaan rivissä, kunnes lakkaavat. Pimeä jakso kestää aikansa, metsästäjät palaavat joka ilta turhautuneina leiriin ja saavat kunnioittavia katseita. Elämä jatkuu pimeässäkin. Öiden pimeys on täydellistä, vietän jokaisen yöni luolassa huutaen seinille, kunnes mitään ei enää tule. Sitten pimeä lakkaa ja aurinko nousee taas. Välissä kulunut aika on juossut minua pakoon, en ole ehtinyt ymmärtää mitään.

Aurinko nousee taas kuten ennenkin, saan laittaa yhden pimeän jakson aiempieni joukkoon. Viisitoista pimeää jaksoa, ikäni. Eräänä auringonnousuna istun leiriaukion reunalla vasten kovaa maata ja ajattelen pelkästään sitä, kuinka kauan olen jo ollut täällä. Kuin kauan ilman, että se tuntuu siltä.

”Kheri, sinun pitäisi olla harjoittelemassa.” Ajan kova ääni. Nainen on pitänyt minut kiireisenä. En ole ehtinyt nähdä Asaelia koko loppuna pimeänä jaksona, koska Aja on hätistellyt minut joka aamu ylös ja pakottanut harjoittelemaan milloin kenenkin kanssa.

Nostan katseeni ja tuijotan Ajaa. Kulunut aika ei ole ottanut otettaan hänestä. Hiukset ovat yhä täydellisen valkeat, ihon pinta kiiltää hiestä. Voimakas. Raju. Kaunis.

”Mitä sinä vielä odotat? Ylös siitä!”

”Aika on kulunut nopeasti”, minä sanon. En katso enää Ajaan. Yritän etsiä Asaelia muiden joukosta, mutta näen pelkkiä suoria selkiä ja taisteluun valmistautuneita katseita.

Aja ei kuuntele sanaakaan. Hän kumartuu luokseni, tarttuu leukaani ja nostaa sen aivan kasvojensa tasolle.

”Sitä miestäkö sinä etsit?”

Säpsähdän. Kehoni on paljastanut kaipuuni.

”Sinun ei kannata olla sellaisen miehen seurassa”, Aja sihahtaa. Hän ei ole antanut minun unohtaa sitä, että kävelin pois hänen luotaan Asaeliin kietoutuneena. Hän ei ole sellainen ihminen, joka antaisi moisen lipsua sormiensa välistä. Häntä ei uhmata.

”Haluatko sinä vapautua vai et?”

Mistä minä sen tietäisin? Aja haluaa minun vapautuvan, ja koska olen nyt täällä enkä missään muualla, minä tahdon sitä, mitä hän minulta vaatii.

”Sitten sinä pysyt kaukana hänestä!” Aja sähähtää vasten kasvojani. ”Tule. Minä koulutan sinua tänään.”

Hän ei ole tehnyt sitä itse pitkään aikaan. En hätkähdä. Kehoni on jo turtunut Ajaan. Lähden seuraamaan naista, katselen hänen keinuvia hiuksiaan kuten sinä päivänä, kun tulin tänne. Tuntuu, että kaikki sen jälkeen tulleet päivätkään eivät ole onnistuneet pyyhkimään sen päivän muistoa pois. Verta on yhä käsissäni, elämä täällä on vain saanut minut turtumaan siihen.

”No, Kheri, kuinka ensimmäinen pimeä jaksosi täällä sujui?” Aja kysyy kääntyen katsomaan minua. Aurinko tanssii hänen otsallaan. Miten minulla onkaan ollut ikävä valoa.

”Selvisin”, sanon hiljaa. Kehoni jännittyy muistellessaan kaikkea tekemääni. Päivää, jolloin tapoin pojan, jonka ruumista en saanut koskaan viedyksi arolle. Aja ei ole unohtanut sitäkään. Tämä pimeä jakso on vienyt minut lähemmäksi tyhjyyttä. Edes muisto Asaelin sylin lämmöstä ei auta nyt, kun en ole nähnyt miestä, voinut palata hänen iholleen.

”Selviytyminen on hyvä”, Aja vastaa, ”mutta minä olen huolissani matkastasi kohti vapautumista.”

Arvatenkin hän ajattelee samaa päivää kuin minäkin.

”Sinun kannattaisi haastaa jälleen joku kaksintaisteluun.”

Pelkkä kevyt huomautus. Sen takana on pimeitä ajatuksia. Tiedän, mitä hän ajattelee. Hän haluaa minun irtoavan itsestäni lopullisesti.

Kun pääsemme metsän puolelle, lehvien suojiin, Aja painaa minut vasten puuta ja vie sormen suulleni. Sshh. Kehoni reagoi vapisemalla kauttaaltaan. Aja ei kenties ole se mies, mutta eleessä on jotakin vaarallisen samankaltaista. Puristan silmäni kiinni ja tolkutan itselleni, että olen ollut jo niin kauan pois siitä elämästä, että yksi kokonainen pimeä jaksokin on ehtinyt kulua loppuunsa.

”Rauhassa, Kheri, minä tahdon vain pyytää sinulta jotakin”, Aja kuiskaa. Hän madaltaa ääntään kuin paikalla voisi olla joku, joka kuulisi meidät. Tilanteen samankaltaisuus kaikkien niiden kanssa, joissa miehen paino rusensi lanteeni, on liiallinen. Kehoni vapisee kauttaaltaan.

”Kheri. Mikä sinulla on?” Aja vetäytyy taaemmas. Hän ymmärtää olla koskematta. Minä vain nyökkäilen. Se on Aja. Aja ei tahdo minulle hyvää, mutta hän ei ole se mies. Ei hätää.

”Ei hätää”, onnistun saamaan ulos, ”kerro vain.”

Ajan kulmat kurtistuvat hetkeksi, mutta hän sivuuttaa kohtaukseni. Kenties hän on jo tottunut niihin sen jälkeen, kun hajosin palasiksi toista poikaa tappaessani.

”Minä tahtoisin, että sinä tapat minun poikani”, Aja sanoo kohdistaen katseensa suoraan minuun. Hänen mustissa silmissään ei ole koskaan näkynyt mitään sellaista. On kuin nainen olisi syvältä surullinen.

”Konain?”

Aja nyökkää raskaasti. Tämän pyytäminen on hänelle vaikeampaa kuin minun lyömiseni maahan on koskaan ollut.

”Haluan, että haastat hänet kaksintaisteluun ja tapat hänet. Ja jos se ei onnistu, minä tahdon, että teet sen jotenkin muuten. Ymmärrätkö, mitä minä pyydän sinulta?”

Hän tahtoo, että tapan Konain keinolla millä hyvänsä. Silloinkin, jos se tarkoittaisi hänen omien sääntöjensä rikkomista. Pyynnön syvyys lepää Ajan ruumiissa. Hän on sulkeutuneempi kuin koskaan, kädet lepäävät ristikkäisillä hartioilla, jalkojen asento on etsivä. Hän ei olisi koskaan tahtonut mennä niin pitkälle, että kysyisi minua.

”Miksi?” Yksi ainoa kysymys, vaikka uskonkin tietäväni vastauksen.

Aja kääntää päänsä kuin lyötynä.

”Hän ei ole… tarpeeksi.” Aja pudistaa päätään. Mustat silmät eivät enää katso minuun. ”Hän on liikaa, mutta hän ei ole koskaan tarpeeksi minulle. Hän on olemassa aivan väärällä tavalla. Hän on vaarallinen.”

”Oletko sinä puhunut tästä Galinan kanssa?” Muistan leirin ainoan vapautuneen sanat. Vanhan naisen huolen.

Aja hätkähtää.

”Sinulla on pelottavan terävät silmät, Kheri.” Hän käyttää nimeäni enemmän kuin yleensä. Hänen täytyy todella haluta tätä. Kenties hän on tuonut minut tänne vain pyytääkseen.

”Voitko tehdä sen?” Silmistä luen sen, mitä huulet eivät sano. Tekisitkö sen puolestani?

Huokaisen syvään. Minä en tiedä. Olen kieltäytynyt Konain virallisesta pyynnöstä jo kerran, epävirallisista jo kymmeniä kertoja. Pojan, joka voisi olla veljeni. Minä en tahdo tappaa häntä, en varsinkaan sen vuoksi, ettei hän osaa olla tyhjä. Hän on meistä ainoa, joka todella osaa elää. Silti minä huomaan nyökkääväni.

”Minä haastan hänet kaksintaisteluun”, kuiskaan. ”Mutta en vielä.” Ehdoton ääni. Aja voi pyytää minua, mutta ei ohjailla. Ei sanoilla. Ruumiillaan hän saa tehdä mitä haluaa.

”Minä taistelen ensin itselleni toisen letin. Sitten vasta Konai.”

Ajan katseessa ei lepää tyytyväisyys, mutta hän ei sano mitään. Hänen pyytönsä on niin alhainen, ettei hän saata vaatia minulta lisää. Sen sijaan hän kohdistaa minun katseensa ja hymyilee tavalla, joka on enemmän surumielinen kuin mitään muuta. Huomaan miettiväni, mahtaako Aja katua sitä, ettei tappanut poikaansa silloin, kun hänen olisi pitänyt. Silloin, kun Konai miltei tahrasi kätensä Asaelin vereen. Suru Ajan silmien takana kuitenkin kertoo, ettei hän kykenisi siihen koskaan. Onhan Konai kuitenkin hänen lihaa ja vertaan.

Kun Aja vihdoin käy kimppuunija pääsemme jälleen toistemme veren makuun, kehoni ei enää pelkää. Tällä tavalla minä hyväksyn hänen läheisyytensä. Kipuna ohimossani, särkynä lihaksissani. Pelkkänä voimana.