Luku 8: Luola
Tunnen ääreni vain vaivoin, kun
raahaudun veden äärelle. En erota kuvajaistani putouksen
värisyttämästä vedestä, on pelkkää heiluvaa, hajanaista
muotoa. Sellainenhan minä olenkin. Rikon veden pinnan, pesen
kasvoni. Tajunta heiluu edelleen, on vaikeaa vetää happea sen
jälkeen, kun Aja potkaisi minua vatsaan. Kun nousen ylös, en enää
ole varma, olenko siinä vai kuvittelenko vain.
Konai ei sanonut, että putouksen
takana olisi mitään. Mutta siellä on. Olen siitä varma. En tiedä,
missä rikotut ääreni kulkevat, mutta sen minä tiedän varmaksi.
Kävelen märkää kallionreunaa aivan putouksen eteen. En ymmärrä,
miksi kukaan ei koskaan tule tänne. Miksei Konaita kiinnostanut?
Sitten särky jossakin päin alaruumistani muistuttaa, että kipu on
ainoa asia, josta nämä ihmiset osaavat elää.
Veden takana on jotakin. Kävelen
vapisevalla ruumiillani sen suojiin, annan veden piilottaa minut
hetkeksi. Putouksen takana avautuu pieni luola. Harmaa ja kova.
Hämärä. Veden jatkuva pauhu peittää kaikki muut äänet alleen.
Vaikka ruumiini on lopussa, valo syttyy sisälleni. Tänne kukaan ei
kuule minua. Täällä voin antaa huudon täyttää minut kaikkialta.
Vesi on hyvä. Vesi on ollut luonani aiemminkin. Suljen silmäni ja
ajattelen päivää, jolloin otin toisen ihmisen elämän ja sallin
sateen tulla. Ajattelen kaikkea sitä seurannutta. Kipua kaikkialla.
Toisten nälkäisiä katseita. Ajan ristiriitaisuutta ja Konain
kilpailuviettiä. Kukaan näistä ihmisistä ei näe minua, ei
oikeasti. Annan ajatuksen maistua sapelta suussani ja huudon paisua
äärimmilleen sisälläni.
Avaan suuni, mutta se ei tule. Ulos ei
tule mitään. Pelkkää hiljaista pihinää, joka hajoaa veden
voimakkaaseen pauhuun. Ei huudon kaltaistakaan. Kauhu täyttää
kurkkuni, kun ymmärrän, että en enää osaa huutaa. Tuijotan
käsiäni, paljasta ruumistani, eikä mikään niistä enää puhu
minulle. Kipu on vienyt kaiken mennessään. Kurkkuani kuristaa,
painun kosteaa kiveä vasten ja alan kakoa. Mitään ei tule ulos. En
ole syönyt mitään. Tukehdun itseeni. Hetken kuvittelen, että
kaikki tämä vie minut mukanaan.
Kun tavoitan ääreni jälleen, vien
käteni vasten luolan seinämää. Vesi valuu sormiani vasten. Se on
armollisempaa kuin mikään tähän mennessä. Painan pääni kylmään
kiveen, tavoittelen jotakin, jolle en tiedä nimeä. Se ei tule. Armo
pysyy piilossa. En vieläkään ymmärrä, miksi minä olen tässä.
Miksi ruumiini ei tottele, miksi se ei ole minun. Miksi kipu on
edelleen ainoa kieli, jota ymmärrän.
Huuto ei tule. Ajatus on liian painava
kannettavaksi. Painan silmäni lujaa kiinni ja tiedän, että en voi
enää palata kotiin. En enää koskaan. Minä olen tappanut entisen
ryhmäni johtajan ja lähtenyt sellaisen naisen mukaan, jota jokainen
ryhmässäni halveksi. Josta jokainen siellä varoitti minua. Olen
vihdoin alkanut ymmärtää, miksi. En tarinoiden vaan kokemani
ansiosta. Ajan keho on kertonut minulle paljon käydessään minua
vastaan. Se on erilaista kuin Konain kanssa. Konai on mutkaton.
Pelkkä lapsi niin kuin minäkin. Aja ei ole. Aja on jotakin muuta.
Kun hän satuttaa, hän ei tee sitä kivun itsensä vuoksi. Hän
tahtoo minusta jotakin muuta, eikä minun ruumiini kestä sitä. Ei
sen jälkeen, mitä jouduin kotona kokemaan. Pudistan päätäni.
Naurettavaa. Kuuntele itseäsi, Kheri. En minä kaipaa kotiin.
Minä en vain ole vielä tottunut tähän paikkaan. Olen minä kipua
aiemminkin kokenut. Sen nimi on minulle tuttu. Miksi sinä sitten
olet polvillasi maassa ja tahdot pois?
Ääni takaani saa minut säpsähtämään
ylös. En voi syyttää edes kuohua siitä, että olen päästänyt
jonkun tilaani. Minun olisi pitänyt kuulla siitä huolimatta. Olin
liian syvällä itsessäni kuullakseni.
Mies, joka kävelee luolaan, on
selvästikin käynyt siellä aiemminkin. Hänellä on täysin
valkoiset hiukset ja niin monta lettiä, etten ehdi laskea. Asael.
Mies, joka on katsellut minua lempeillä silmillään. Nyt hän
on täällä kanssani, katsomassa, kuinka hajoan ja yritän löytää
itseni.
Asaelilla on käsissään riistaa. Hän
heittää sen kivelle eteeni. Sitten hän istuutuu sen eteen ja
ristii jalkansa, aivan kuin me olisimme olleet ystäviä vuosikaudet
ja voisimme kevein aatoksin istuutua yhdessä ravinnon äärelle.
Siinä jälleen yksi asia, jota ihmiset täällä eivät tee. He
eivät jaa. En ole nähnyt kenenkään istuvan tulen äärellä
laulamassa lauluja ja kertomassa tarinoita ruoan äärellä niin kuin
kotona. Nyt Asael on täällä, minun tilassani ja tarjoaa minulle
ruokaansa.
”Älä…” Minä kuiskaan ja
vetäydyn vasten luolan seinämää. En istuudu. En voisi.
Asael kohottaa päätään. Uurteet
silmien ympärillä, väsynyt, avonainen suu. Silti nuorempi kuin
Aja. Kävelevä ihme. Arolta selvinnyt.
”Ss…s… sinun täytyy… syödä.”
Hätkähdän hänen sanojaan. Ääni
on kirkas kuin avoin päivä, mutta äänteet katkeilevat keskeltä.
Ymmärrän, mitä Konai tarkoitti aiemmin. Asael on kokenut arolla
liikaa kyetäkseen enää edes puhumaan kunnolla.
”Sinä… hhh… heikkenet, jos et…
syö.”
Tauot väärissä paikoissa. Kidutetut
sanat. Sisälläni kuohuu. Tahdon koskea Asaeliin, mutta en ymmärrä,
miksi.
Kumarrun Asaelin tasolle ja ojennan
kättäni varovasti riistaa kohti. Ravinnon lämpö leviää kehooni,
haju täyttää minut nälällä. Painan hampaani lihaan
ajattelematta, mitä syön, ajattelematta, että kovia kokenut mies
tarkkailee jokaista suupalaa. Liha on pelkkää polttoainetta. Syön
ahnaasti ja nopeasti niin, että ruumiini jää vapisemaan ravinnon
jälkeenkin. Käyn vetämässä kämmeneni kuppiin putouksen vettä
ja juon niin paljon, etten ymmärrä, miksi en ole tehnyt sitä
aikaisemmin. Kuinka kauan olen ollut syömättä ja juomatta mitään?
En ymmärrä. Olen ollut niin kauan pois itsestäni, että tavalliset
tarpeetkaan eivät ole vaatineet tulla täytetyiksi.
Kun istuudun takaisin Asaelin eteen,
tunnen poskiani kuumottavan. En tiedä, paljonko Asael on ehtinyt
nähdä. Nyt, kun olen syönyt ja juonut, ymmärrän, millaisessa
tilassa minun on täytynyt olla. Eksynyt. Hajalla. Kunpa Asael ei
olisi nähnyt sitä kaikkea. Näen pelkästään häntä katsomalla,
että hän on. Satutettu tunnistaa aina toisen kaltaisensa.
”Ss...s…sinä et saa päästää
itseäsi tippumaan.”
”Minä olen kunnossa. Eivät yhdet
harjoitukset minua kaada.”
”Hh...harjoitukset?”
Tuijotan häntä. Hän tuijottaa
takaisin. Miksi se on yhtäkkiä niin sietämätöntä? Minä olin
täysin auki, ja hän käveli suoraan sisälle siihen, mitä olin. En
anna sitä hänelle koskaan anteeksi.
”Niin. Harjoitukset. Ei sen
kummempaa.” Olen nousta ylös, mutta jokin Asaelin katseessa käskee
minua jäämään. ”Pitää palata leiriin.”
”Vai… palata leiriin.” Asael
huokaisee syvään.
”Miksi sinä olet täällä?”
Yritän pitää ääneni tasaisena, mutta hyökkäävä sävy
ujuttautuu siihen kuin luvatta. En voi sille mitään. Omaan tilaani
on hyökätty.
”Ss...sinä olet kuten minäkin.”
Tunnen, kuinka kulmani kaartuvat.
”Kuin sinäkin? Kuin legenda niin
monella letillä, ettei niitä ehdi edes laskea?” Naurahdan. Ääni
on kuiva eikä kuulu tähän tilaan. ”Älä naurata. Minä en ole
niin kuin sinä.” Vaikka hänellä onkin niin lämpimät silmät.
”Mm...mikset sinä… päästä
ketään lähellesi?”
Kavahdan kauemmas. Nousen ylös. Hänen
katseensa seuraa minua. Hetkessä tiedän, että se näkee lävitseni.
On nähnyt varmasti alusta asti. Mikä hänellä on hätänä? Miksi
hän tekee sitä? Tulee tilaani ja kehtaa nähdä minuun. Hänen
kaltaisensa mies, jolla ei ole enää mitään menetettävää. Hän
ei ole kuten muut täällä. Mutta hän ei myöskään ole kuten
minä. Jos kertoisin hänelle verestä käsissäni, hän ei
ymmärtäisi. Kukaan ei ymmärtäisi.
Minä jätän Asaelin istumaan
kosteaan luolaan ja kävelen takaisin luolan suulle. Kuljen kiveä
pitkin takaisin rantaan välittämättä siitä, että voisin
liukastua ja lakata olemasta. En käänny enää katsomaan taakseni.
Siellä ei ole mitään, minkä haluaisin nyt kohdata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti