OSA II: KAUNEIN LAULU
Luku 21: Äiti
On ehtinyt kulua jo yksi pimeä jakso
sen jälkeen, kun vein Konain ruumiin arolle. Maa on palautunut
pimeästä, kasvit nostavat kituliaita päitään kovien kallioiden
välistä. Istun kivellä ja seuraan, kuinka nuoremmat
harjoittelevat. Kolme lettiäni antavat minulle aseman, jossa
nuoremmat haluavat minun ohjaavan heidän harjoitteluaan, antavan
ohjeita, kuinka toimia. Aivan kuin minä ymmärtäisin kaiken siitä,
kuinka tapetaan toinen ihminen. Minä, joka pelkään veren hajua
ilmassa.
Kun olen korjannut asentoja, näyttänyt
parempia iskukulmia ja kertonut pienelle tytölle, kuinka käyttää
kokoaan hyödyksi taistelussa, kuulen, kuinka metsästäjät palaavat
arolta. Takapit pärskähtelevät, metsästäjät laskeutuvat alas ja
ryhtyvät pinoamaan saalistaan. Tulia sytytetään. Elämä täällä
on elävä, sykkivä sydän, joka pumppaa joka päivä. Samanlaisena,
silti alati liikkuvana.
”Hyvää työtä, Kheri.” Tuttu
ääni.
Käännyn katsomaan Ajaa, jonka
valkoiset hiukset valuvat tänään kokonaan toiselle olalle. Aja
viittaa opettamiani nuoria lähemmäs. Nuoret seuraavat nopeaa
käsiliikettä oitis, sanoja ei tarvita.
”Valmistakaapa opettajallenne
ravintoa sillä välin, kun minä lainaan häntä”, Aja ohjeistaa.
Nuoret ryhtyvät kiistelemään siitä, kuka saa paistaa minulle
lihaa. Tuijotan eläimellisiä liikkeitä pitkään ennen kuin
seuraan Ajaa korkealle vievälle polulle.
”En minä ole mikään opettaja”,
älähdän Ajalle.
”Älä aliarvioi voimaasi leirin
nuorimpiin.” Ajan kasvoille leviää hymy. ”Olkoonkin, että
heidän tiensä vapautumiseen on vielä pitkä. Leirin nuorikoille on
kuitenkin hyväksi katsoa jotakuta ylöspäin vielä tässä
vaiheessa koulutusta. He oppivat kyllä myöhemmin, mikä heidän
tarkoituksensa on. Viimeistään ennen ensiriittiä.”
Muisto nousee kehoni syvyyksistä
suoraan iholle. Päivä, jolloin joukko ryhmäläisiä hakkasivat
minut maahan, enkä tehnyt mitään puolustautuakseni. Lapset kiilto
silmissään joutuvat vielä kokemaan saman. Täydellisen
turvattomuuden, irrallisuuden kaikesta ympäröivästä.
”Turhaan huolehdit”, Aja hymähtää.
”Täällä kasvavat lapset oppivat siihen automaattisesti. Olen
sanonut sen sinulle aiemminkin.”
Niin hän onkin. Silti minun on
vaikeaa uskoa sitä.
”Tiedätkö, poikaseni, minä…”
Ajan lause jää käsken. Hän näyttää miettivän. Kurttu otsassa,
tiukaksi viivaksi painuneet huulet. Käännyn hänen puoleensa, ja
silloin isku tulee. En ehdi tiedostaa mitään, kehoni vain toimii.
Väistän alas ja isken ylös, suoraan leukaan. Kuulen rusahduksen,
joka jää kieppumaan tajuntani laidoille.
Aja vie käden suulleen, kumartuu alas
polunsyrjään ja sylkee verta. Toinen suupieli tulvehtii punaista
nestettä. Sen haju saa minut perääntymään askeleen. Lihakseni
jännittyvät, ovat valmiit taisteluun.
”Sinä se vain… kehityt”, Aja
yskii. ”Minun piti vain testata reaktionopeuttasi.”
Toinen voimakkaampi yskös. Verta
valuu rinnalle.
”Sanoisin, että riittävän nopea”,
Aja nauraa kurluttavaa, katkonaista naurua ja sylkee verta suustaan.
Punaista nestettä punaisille kiville. ”Turhaan minä sinua enää
koulin. Sinä olet jo lähellä.”
Se ei ole kehu. Se on odotus. Aja
nousee ylös, venyttelee niskaansa ja pyyhkii verta kämmenselkäänsä.
Jatkamme matkaa; puut kaartuvat jo allamme. Kehoni on jatkuvassa
valmiustilassa, se ei suostu päästämään irti. Aja ei koskaan
lepää. Hän iskee aina silloin, kun luulen hänen jo lopettaneen.
”Kheri, poikaseni, kerrohan minulle,
mitä sinun pitäisi vielä sisäistää vapautuaksesi”, Aja sanoo
hiljaa.
Minulla ei ole sanoja millekään
siitä. Kehossani juoksee monia tunteita, mutta niistä yksikään ei
osaa nimetä itseään. Osaisin näyttää ne Ajalle, mutta en kykene
sanoittamaan niitä.
”Veri”, minä kuiskaan. Se on
ensimmäinen sana, joka kertoo minulle nimensä. Tuijotan käsiäni.
Olen vuodattanut vain kahden ihmisen veren, mutta tappanut kahdesti
sen verran. Kuolevia silmiä. Kylmeneviä ruumiita. Mikä muukaan
ihmisen tyhjentäisi kuin tappaminen?
Aja kallistaa päätään.
”Minä… pelkään”, onnistun
sopertamaan. Ajalle ei ole samanlaista puhua kuin Asaelille. Asael
kuuntelee muullakin kuin korvillaan. Mutta Aja ei ole kokenut sitä,
mitä Asael on. Aja on kova, rikkomaton.
”Mitä sinä pelkäät? Vielä
kaiken tämän jälkeen?”
Muistelen aroa. Lamaannuttavaa pelkoa.
Sitten muistelen entistä kotiani ja miestä, hänen painoaan ylläni.
Erilainen pelko. Minun omani, oma rakas kahleeni.
”En tiedä.” Kaikelle sille ei voi
olla yhteistä nimeä.
Aja kurottaa kättään silittääkseen
punaista päätäni. Säpsähdän, kun kuvittelen hänen lyövän.
Hän vain pörröttää hiuksiani ja päästää irti. Kuin äiti.
Ristiriita aiemman iskun ja lempeän käden välillä on hirvittävä.
Värisen jälleen. Niin kuin sen miehen kanssa.
”Kheri, minä en ole ollut sinulle
täydellisen rehellinen”, Aja huokaisee. Laskeudumme alas
viettävältä polulta metsään. Aurinko paistaa jälleen nahkeiden
lehtien lomasta. Miten ihanaa onkaan nähdä se pimeän jakson
jälkeen. Se täyttää ruumiini kullallaan.
”Minä en koskaan halunnut sellaista
poikaa kuin Konai”, Aja sanoo hiljaa. Emme ole keskustelleet hänen
pyynnöstään ja minun lunastuksestani kertaakaan Konain kuoleman
jälkeen. Vaihdoimme katseita, minä imin hänen surunsa itseeni ja
hän eli sen rippeiden kanssa, kunnes oppi nielemään ne. Ei ole
ollut mitään puhuttavaa. Hän on jo sanomatta kertonut minulle
kaiken itsestään ja pojastaan.
”Konai oli mahdoton jo ensimmäisinä
vuosinaan. Hän hyökkäili toisten kimppuun miten sattui. Ensin
ajattelin, että se oli vain lapsuuden uhmaa, että siitä voisi
vielä koulia jotakin vahvempaa.” Aja tarttuu kiinni puunrungosta
kuin muka tarvitsisi jotakin pysyäkseen pystyssä. Hän, hurja ja
vaarallinen. Naaraspeto. Silti vain kuolleen pojan äiti.
Aja pudistaa päätään. Silmät
painuvat hetkeksi kiinni.
”Hän tappoi toisen letittömän
nuoren ensimmäistä kertaa ollessaan kuusi pimeää jaksoa nähnyt.
Kyllähän sellaista tapasi aina joskus sielläkin, mistä me
molemmat olemme lähteneet, mutta… mutta se…”
”Sitä ei koskaan katsottu hyvällä”,
minä viimeistelen hänen sanansa.
Kiitollisuus huokuu katseesta, enempää
en tarvitse.
”Letittömän tappaminen ei ole
kiellettyä, mutta en voi kieltää, ettenkö olisi ollut Konaista
huolissani”, Aja huokaa. ”Kannustan aina suureen väkivaltaan,
mutta Konaissa se eli irrallisena, ei osana sitä, mitä hän oli.
Hän oli liikaa. Aivan liikaa.”
Aja nojaa puuhun koko kyljellään.
Hän näyttää huonovointiselta, enkä usko sen johtuvan pelkästä
veren menettämisestä. Tahtoisin ojentaa käteni ja auttaa, mutta
hän kokisi sen loukkauksena. Pysyn omien rajojeni takana.
”Kun hän kerran ymmärsi, etten
sietänyt sitä, mitä hän oli, kaikki meni pahemmaksi. Hänestä
tuli kontrolloimaton. Entistäkin äänekkäämpi. Ja toiset nuoret,
jotkut vanhemmistakin kannustivat häntä. Rakastivat hänen raakaa
voimaansa ja suunantonta kestävyyttään. Tiesithän sinä,
millainen hän oli. Taisteli auringonnoususta sen laskuun vailla
taukoja.”
Moitteistaan huolimatta lämpö
onnistuu ujuttautumaan Ajan ääneen. Se kuristaa kurkkuani. Olen
vienyt häneltä hänen lapsensa. Pienen pojan, jonka hän kantoi
tähän maailmaan, jota hän vihasi, mutta joka oli silti hänen oma
lapsensa.
”Se, miksi pyysin sinua, johtui
osittain siitä, miten muut suhtautuivat Konaihin”, Aja tunnustaa.
Tiedän, että siinä oli muutakin. Me molemmat tiedämme. ”Minusta
tuntuu, että vielä Konain mentyäkin täällä tapahtuu jotakin
sellaista, josta ei kerrota minulle.”
Kurtistan kulmiani. Tätä minä en
osannut odottaa.
”Minulla on tunne, että Konai
suunnitteli jotakin selkäni takana. Jotakin, josta minulla ei ole
aavistustakaan. Jos vain voin, pyydän sinulta vielä yhtä.”
Aja ei ole nainen, joka pyytäisi
useasti tai edes kerran. Se, että hän voi pyytää minua, kertoo
enemmän minusta kuin hänestä. Hän on jo tehnyt minusta jonkun,
johon voi luottaa. Ruumistani kalvaa, sillä en vieläkään ymmärrä,
mitä hän minusta todella haluaa. Onnistun silti nyökkäämään.
Jos hän pyytää jotakin, hänen täytyy haluta sitä koko ruumiinsa
voimasta.
”Tarkkaile heitä salassa. Muita
ikäisiäsi tässä ryhmässä. Minulla on aavistus siitä, että he
ovat suunnitelleet Konain johdolla jotakin”, Aja sanoo. ”Olen
kuullut yhden kuiskauksen liikaa. Tiedän, että jotakin on tekeillä.
Minun on mahdotonta ottaa siitä itse selvää, sillä minä olen se,
jolta tietoa pimitetään.”
Aja pudistaa päätään. Hän on jo
vetäytynyt kauemmas puunrungon suomasta tuesta.
”Oli typerää minulta kuvitella,
että Konaista eroon pääseminen kitkisi myös hänen synnyttämänsä
ajatukset leiristä.” Aja värähtää. ”Olin hirvittävän
myöhässä. Konai olisi pitänyt eliminoida kauan sitten tällaisen
välttämiseksi. Hän on jo ehtinyt saastuttaa olemuksellaan osan
niistä ihmisistä, joiden piti kyetä vapautumaan. Se ei ole sinun
vikasi. Sinä teit hyvin.”
Aja tulee lähemmäs. Aurinko leikkii
hänen hiuksissaan. Hän kuljettaa kätensä kasvoilleni, sivelee
jälleen niin kuin aina. Poski, leukaperät, tällä kertaa jopa
huulet. Hän koskettaa kuin kaikki minussa olisi hänen
aikaansaannostaan.
”Kheri, tiedätkö, minä en koskaan
halunnut kantaa omaa lasta tähän maailmaan”, Aja kuiskaa sivellen
poskeani. ”Suunnitelmiini kuului oman ryhmän perustaminen, ei
suinkaan lisääntyminen.” Värähdys. Aja vetää kätensä pois
kasvoiltani kuin ihoni polttaisi häntä. Ehkä se polttaakin.
”Mutta se on toisen ajan tarina.
Minä kerron sen sinulle sitten, kun voimme keskustella siitä, mikä
pitää sinua vielä kiinni ruumiissasi. Mikä estää sinua
vapautumasta. Sitten minä kerron oman tarinani.”
Ajan ääni kovenee jälleen.
Odottamaton, hetkellinen lämpö on taas poissa. Sen jäänteet
risteilevät sisälläni ja särkevät, saavat kehon vapisemaan. Aja
on julma. Julmin kaikista. Välillä lähellä, välillä kaukana. On
hänen tarinansa mikä tahansa, minun korvani tahtovat vielä kuulla
sen. On niin paljon sellaista, mitä en ymmärrä, mitä edes kehoni
ääret eivät tavoita.
Kehoni suree vielä saamaansa lämpöä
kykenemättä ymmärtämään sitä, kun uusi isku saapuu. Juuri, kun
olen päästänyt irti. Aja iskee vain silloin, kun tietää,
etten enää odota sitä. Kun olen laskenut muurini. Kipua. Tätä
en enää kykene väistämään. Aja tulee koko voimallaan, ja minä
annan hänen tulla, sillä olen vielä liian kiinni hänen
antamassaan lämmössä. Se runtelee kehoani pahemmin kuin hänen
iskunsa.
Kun makaan maassa omaa vertani
maistellen, huomaan ajattelevani Konaita. Sitä, kuinka poika, joka
olisi voinut olla veljeni, iski aina sovittuna hetkenä, ei koskaan
pimeästä kuten äitinsä. Konai, joka oli liikaa, kuunteli aina
toisten rajoja kuin äänettömästä sopimuksesta. Aurinko läikehtii
maassa, erotan Ajan seisovan hahmon puiden lomassa. Niin erilainen
kuin poika, jonka hän halusi minun tappavan. Kaksi petoa. Ikävä
pyyhkäisee ylitseni, suljen silmäni valolta ja annan kehoni liueta
kipuunsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti