Vapaa ihostaan: luku 21

OSA II: KAUNEIN LAULU

Luku 21: Äiti

On ehtinyt kulua jo yksi pimeä jakso sen jälkeen, kun vein Konain ruumiin arolle. Maa on palautunut pimeästä, kasvit nostavat kituliaita päitään kovien kallioiden välistä. Istun kivellä ja seuraan, kuinka nuoremmat harjoittelevat. Kolme lettiäni antavat minulle aseman, jossa nuoremmat haluavat minun ohjaavan heidän harjoitteluaan, antavan ohjeita, kuinka toimia. Aivan kuin minä ymmärtäisin kaiken siitä, kuinka tapetaan toinen ihminen. Minä, joka pelkään veren hajua ilmassa.

Kun olen korjannut asentoja, näyttänyt parempia iskukulmia ja kertonut pienelle tytölle, kuinka käyttää kokoaan hyödyksi taistelussa, kuulen, kuinka metsästäjät palaavat arolta. Takapit pärskähtelevät, metsästäjät laskeutuvat alas ja ryhtyvät pinoamaan saalistaan. Tulia sytytetään. Elämä täällä on elävä, sykkivä sydän, joka pumppaa joka päivä. Samanlaisena, silti alati liikkuvana.

”Hyvää työtä, Kheri.” Tuttu ääni.

Käännyn katsomaan Ajaa, jonka valkoiset hiukset valuvat tänään kokonaan toiselle olalle. Aja viittaa opettamiani nuoria lähemmäs. Nuoret seuraavat nopeaa käsiliikettä oitis, sanoja ei tarvita.

”Valmistakaapa opettajallenne ravintoa sillä välin, kun minä lainaan häntä”, Aja ohjeistaa. Nuoret ryhtyvät kiistelemään siitä, kuka saa paistaa minulle lihaa. Tuijotan eläimellisiä liikkeitä pitkään ennen kuin seuraan Ajaa korkealle vievälle polulle.

”En minä ole mikään opettaja”, älähdän Ajalle.

”Älä aliarvioi voimaasi leirin nuorimpiin.” Ajan kasvoille leviää hymy. ”Olkoonkin, että heidän tiensä vapautumiseen on vielä pitkä. Leirin nuorikoille on kuitenkin hyväksi katsoa jotakuta ylöspäin vielä tässä vaiheessa koulutusta. He oppivat kyllä myöhemmin, mikä heidän tarkoituksensa on. Viimeistään ennen ensiriittiä.”

Muisto nousee kehoni syvyyksistä suoraan iholle. Päivä, jolloin joukko ryhmäläisiä hakkasivat minut maahan, enkä tehnyt mitään puolustautuakseni. Lapset kiilto silmissään joutuvat vielä kokemaan saman. Täydellisen turvattomuuden, irrallisuuden kaikesta ympäröivästä.

”Turhaan huolehdit”, Aja hymähtää. ”Täällä kasvavat lapset oppivat siihen automaattisesti. Olen sanonut sen sinulle aiemminkin.”

Niin hän onkin. Silti minun on vaikeaa uskoa sitä.

”Tiedätkö, poikaseni, minä…” Ajan lause jää käsken. Hän näyttää miettivän. Kurttu otsassa, tiukaksi viivaksi painuneet huulet. Käännyn hänen puoleensa, ja silloin isku tulee. En ehdi tiedostaa mitään, kehoni vain toimii. Väistän alas ja isken ylös, suoraan leukaan. Kuulen rusahduksen, joka jää kieppumaan tajuntani laidoille.

Aja vie käden suulleen, kumartuu alas polunsyrjään ja sylkee verta. Toinen suupieli tulvehtii punaista nestettä. Sen haju saa minut perääntymään askeleen. Lihakseni jännittyvät, ovat valmiit taisteluun.

”Sinä se vain… kehityt”, Aja yskii. ”Minun piti vain testata reaktionopeuttasi.”

Toinen voimakkaampi yskös. Verta valuu rinnalle.

”Sanoisin, että riittävän nopea”, Aja nauraa kurluttavaa, katkonaista naurua ja sylkee verta suustaan. Punaista nestettä punaisille kiville. ”Turhaan minä sinua enää koulin. Sinä olet jo lähellä.”

Se ei ole kehu. Se on odotus. Aja nousee ylös, venyttelee niskaansa ja pyyhkii verta kämmenselkäänsä. Jatkamme matkaa; puut kaartuvat jo allamme. Kehoni on jatkuvassa valmiustilassa, se ei suostu päästämään irti. Aja ei koskaan lepää. Hän iskee aina silloin, kun luulen hänen jo lopettaneen.

”Kheri, poikaseni, kerrohan minulle, mitä sinun pitäisi vielä sisäistää vapautuaksesi”, Aja sanoo hiljaa.

Minulla ei ole sanoja millekään siitä. Kehossani juoksee monia tunteita, mutta niistä yksikään ei osaa nimetä itseään. Osaisin näyttää ne Ajalle, mutta en kykene sanoittamaan niitä.

”Veri”, minä kuiskaan. Se on ensimmäinen sana, joka kertoo minulle nimensä. Tuijotan käsiäni. Olen vuodattanut vain kahden ihmisen veren, mutta tappanut kahdesti sen verran. Kuolevia silmiä. Kylmeneviä ruumiita. Mikä muukaan ihmisen tyhjentäisi kuin tappaminen?

Aja kallistaa päätään.

”Minä… pelkään”, onnistun sopertamaan. Ajalle ei ole samanlaista puhua kuin Asaelille. Asael kuuntelee muullakin kuin korvillaan. Mutta Aja ei ole kokenut sitä, mitä Asael on. Aja on kova, rikkomaton.

”Mitä sinä pelkäät? Vielä kaiken tämän jälkeen?”

Muistelen aroa. Lamaannuttavaa pelkoa. Sitten muistelen entistä kotiani ja miestä, hänen painoaan ylläni. Erilainen pelko. Minun omani, oma rakas kahleeni.

”En tiedä.” Kaikelle sille ei voi olla yhteistä nimeä.

Aja kurottaa kättään silittääkseen punaista päätäni. Säpsähdän, kun kuvittelen hänen lyövän. Hän vain pörröttää hiuksiani ja päästää irti. Kuin äiti. Ristiriita aiemman iskun ja lempeän käden välillä on hirvittävä. Värisen jälleen. Niin kuin sen miehen kanssa.

”Kheri, minä en ole ollut sinulle täydellisen rehellinen”, Aja huokaisee. Laskeudumme alas viettävältä polulta metsään. Aurinko paistaa jälleen nahkeiden lehtien lomasta. Miten ihanaa onkaan nähdä se pimeän jakson jälkeen. Se täyttää ruumiini kullallaan.

”Minä en koskaan halunnut sellaista poikaa kuin Konai”, Aja sanoo hiljaa. Emme ole keskustelleet hänen pyynnöstään ja minun lunastuksestani kertaakaan Konain kuoleman jälkeen. Vaihdoimme katseita, minä imin hänen surunsa itseeni ja hän eli sen rippeiden kanssa, kunnes oppi nielemään ne. Ei ole ollut mitään puhuttavaa. Hän on jo sanomatta kertonut minulle kaiken itsestään ja pojastaan.

”Konai oli mahdoton jo ensimmäisinä vuosinaan. Hän hyökkäili toisten kimppuun miten sattui. Ensin ajattelin, että se oli vain lapsuuden uhmaa, että siitä voisi vielä koulia jotakin vahvempaa.” Aja tarttuu kiinni puunrungosta kuin muka tarvitsisi jotakin pysyäkseen pystyssä. Hän, hurja ja vaarallinen. Naaraspeto. Silti vain kuolleen pojan äiti.

Aja pudistaa päätään. Silmät painuvat hetkeksi kiinni.

”Hän tappoi toisen letittömän nuoren ensimmäistä kertaa ollessaan kuusi pimeää jaksoa nähnyt. Kyllähän sellaista tapasi aina joskus sielläkin, mistä me molemmat olemme lähteneet, mutta… mutta se…”

”Sitä ei koskaan katsottu hyvällä”, minä viimeistelen hänen sanansa.

Kiitollisuus huokuu katseesta, enempää en tarvitse.

”Letittömän tappaminen ei ole kiellettyä, mutta en voi kieltää, ettenkö olisi ollut Konaista huolissani”, Aja huokaa. ”Kannustan aina suureen väkivaltaan, mutta Konaissa se eli irrallisena, ei osana sitä, mitä hän oli. Hän oli liikaa. Aivan liikaa.”

Aja nojaa puuhun koko kyljellään. Hän näyttää huonovointiselta, enkä usko sen johtuvan pelkästä veren menettämisestä. Tahtoisin ojentaa käteni ja auttaa, mutta hän kokisi sen loukkauksena. Pysyn omien rajojeni takana.

”Kun hän kerran ymmärsi, etten sietänyt sitä, mitä hän oli, kaikki meni pahemmaksi. Hänestä tuli kontrolloimaton. Entistäkin äänekkäämpi. Ja toiset nuoret, jotkut vanhemmistakin kannustivat häntä. Rakastivat hänen raakaa voimaansa ja suunantonta kestävyyttään. Tiesithän sinä, millainen hän oli. Taisteli auringonnoususta sen laskuun vailla taukoja.”

Moitteistaan huolimatta lämpö onnistuu ujuttautumaan Ajan ääneen. Se kuristaa kurkkuani. Olen vienyt häneltä hänen lapsensa. Pienen pojan, jonka hän kantoi tähän maailmaan, jota hän vihasi, mutta joka oli silti hänen oma lapsensa.

”Se, miksi pyysin sinua, johtui osittain siitä, miten muut suhtautuivat Konaihin”, Aja tunnustaa. Tiedän, että siinä oli muutakin. Me molemmat tiedämme. ”Minusta tuntuu, että vielä Konain mentyäkin täällä tapahtuu jotakin sellaista, josta ei kerrota minulle.”

Kurtistan kulmiani. Tätä minä en osannut odottaa.

”Minulla on tunne, että Konai suunnitteli jotakin selkäni takana. Jotakin, josta minulla ei ole aavistustakaan. Jos vain voin, pyydän sinulta vielä yhtä.”

Aja ei ole nainen, joka pyytäisi useasti tai edes kerran. Se, että hän voi pyytää minua, kertoo enemmän minusta kuin hänestä. Hän on jo tehnyt minusta jonkun, johon voi luottaa. Ruumistani kalvaa, sillä en vieläkään ymmärrä, mitä hän minusta todella haluaa. Onnistun silti nyökkäämään. Jos hän pyytää jotakin, hänen täytyy haluta sitä koko ruumiinsa voimasta.

”Tarkkaile heitä salassa. Muita ikäisiäsi tässä ryhmässä. Minulla on aavistus siitä, että he ovat suunnitelleet Konain johdolla jotakin”, Aja sanoo. ”Olen kuullut yhden kuiskauksen liikaa. Tiedän, että jotakin on tekeillä. Minun on mahdotonta ottaa siitä itse selvää, sillä minä olen se, jolta tietoa pimitetään.”

Aja pudistaa päätään. Hän on jo vetäytynyt kauemmas puunrungon suomasta tuesta.

”Oli typerää minulta kuvitella, että Konaista eroon pääseminen kitkisi myös hänen synnyttämänsä ajatukset leiristä.” Aja värähtää. ”Olin hirvittävän myöhässä. Konai olisi pitänyt eliminoida kauan sitten tällaisen välttämiseksi. Hän on jo ehtinyt saastuttaa olemuksellaan osan niistä ihmisistä, joiden piti kyetä vapautumaan. Se ei ole sinun vikasi. Sinä teit hyvin.”

Aja tulee lähemmäs. Aurinko leikkii hänen hiuksissaan. Hän kuljettaa kätensä kasvoilleni, sivelee jälleen niin kuin aina. Poski, leukaperät, tällä kertaa jopa huulet. Hän koskettaa kuin kaikki minussa olisi hänen aikaansaannostaan.

”Kheri, tiedätkö, minä en koskaan halunnut kantaa omaa lasta tähän maailmaan”, Aja kuiskaa sivellen poskeani. ”Suunnitelmiini kuului oman ryhmän perustaminen, ei suinkaan lisääntyminen.” Värähdys. Aja vetää kätensä pois kasvoiltani kuin ihoni polttaisi häntä. Ehkä se polttaakin.

”Mutta se on toisen ajan tarina. Minä kerron sen sinulle sitten, kun voimme keskustella siitä, mikä pitää sinua vielä kiinni ruumiissasi. Mikä estää sinua vapautumasta. Sitten minä kerron oman tarinani.”

Ajan ääni kovenee jälleen. Odottamaton, hetkellinen lämpö on taas poissa. Sen jäänteet risteilevät sisälläni ja särkevät, saavat kehon vapisemaan. Aja on julma. Julmin kaikista. Välillä lähellä, välillä kaukana. On hänen tarinansa mikä tahansa, minun korvani tahtovat vielä kuulla sen. On niin paljon sellaista, mitä en ymmärrä, mitä edes kehoni ääret eivät tavoita.

Kehoni suree vielä saamaansa lämpöä kykenemättä ymmärtämään sitä, kun uusi isku saapuu. Juuri, kun olen päästänyt irti. Aja iskee vain silloin, kun tietää, etten enää odota sitä. Kun olen laskenut muurini. Kipua. Tätä en enää kykene väistämään. Aja tulee koko voimallaan, ja minä annan hänen tulla, sillä olen vielä liian kiinni hänen antamassaan lämmössä. Se runtelee kehoani pahemmin kuin hänen iskunsa.

Kun makaan maassa omaa vertani maistellen, huomaan ajattelevani Konaita. Sitä, kuinka poika, joka olisi voinut olla veljeni, iski aina sovittuna hetkenä, ei koskaan pimeästä kuten äitinsä. Konai, joka oli liikaa, kuunteli aina toisten rajoja kuin äänettömästä sopimuksesta. Aurinko läikehtii maassa, erotan Ajan seisovan hahmon puiden lomassa. Niin erilainen kuin poika, jonka hän halusi minun tappavan. Kaksi petoa. Ikävä pyyhkäisee ylitseni, suljen silmäni valolta ja annan kehoni liueta kipuunsa.