Vapaa ihostaan: luku 22

Luku 22: Laulu

Kehoni reagoi ensimmäisenä käteen olallani. Silmäni rävähtävät auki, mutta kehoni on yhä liian kipeä ja väsynyt havahtuakseen. Erotan kieppuvien muotojen keskeltä tutut, kapeat kasvot. Terävät poskipäät ja kirkkaat silmät uupumuksen kuopissaan. Asael pitää minusta kiinni, ei pelkästään sipaise. Ehkä hän on yrittänyt saada minua hereille.

”Tämä on huono pp...paikka pyörtyä”, Asael sanoo. Vasta kuullessani hänen katkeilevan äänensä ymmärrän, etten ole puhunut Asaelille useaan kymmeneen auringonnousuun. Edellinen kerta, kun olen antautunut hänen kosketukselleen, on ollut silloin, kun hajosin itseeni tappaessani ryhmätoverini.

”Kuuletko mmm...minua?”

Räpyttelen silmiäni. Ohimossa jyskyttää. Aja iski lujaa.

Onnistun kampeamaan itseni istumaan. Asael auttaa, mutta vetää sitten oitis kätensä kauemmas. Hänen ei tarvitsisi. En ole vaarassa. Pelko ei syki ruumiissani, ei juuri nyt. Mutta minä ymmärrän häntä. Hän on nähnyt minusta kaikkein pimeimmän ja on yhä siinä.

Hän ei ole vaihtanut kanssani sanaakaan sen jälkeen, kun tapoin Konain. Miten kauan siitä jo onkaan.

”Anteeksi kaikesta tästä hiljaiselosta”, kuiskaan katsellessani, kuinka aurinko pudottaa hennot säteensä Asaelin harteille. Aurinko kylpee hänen ihollaan.

”Ss...sinä olet tarvinnut aikaa”, Asael nyökkää. Hän ei koskaan kanna kaunaa. Hänen sydämensä on kauttaaltaan lempeä, se pumppaa pelkästään hyvää verta.

”Minä olen taas tehnyt sinulle väärin.” Huokaan syvään. Minä en osaa muuta kuin satuttaa. En osaa olla lähellä. En sillä tavalla kuin Asael osaa. Se on syvällä hänen luonnossaan. Kenties minunkin, mutta minua on väännetty vääräksi koko ikäni. Minä en ole kuten hän.

Asaelin katse pyytää lupaa. Omat silmäni ovat täysin auki, huomaan nyökkääväni lähes piilossa. Hän tulee lähemmäs, vie kätensä kasvoilleni kuin etsisi. Kasvoille, rintakehälle. Säpsähdän, hänen kehonsa kysyy uudelleen. Vedän raskaasti henkeä. Asael piirtää sormillaan haavojeni päälle. Hän ei tule päälleni, hän ei ole kuten se mies.

”Sinun haavasi täytyy puhdistaa”, Asael kuiskaa. ”Ss...saanko tehdä sen?”

”Minä osaan itsekin.” Taas minä pakenen.

Asael vain hymyilee. Se piirtää lisää juonteita hänen silmäkulmiinsa. Nuori, mutta vanha.

”Mm...minähän lupasin a...uttaa sinua.”

Niin hän lupasikin. Kaunis, kaunis Asael. Tiedän, että hän voisi auttaa minua. Mutta olenko minä autettavissa? Kykenenkö avaamaan itseni niin auki?

Löydän käteni leteiltäni. Palaan jälleen niihin. Asael huomaa sen.

”Kk...kolme henkeä. Miltä se tuntuu?”

”Ei miltään”, minä parahdan. Ääneni on hauras, miltei rikki. Se saa surun kiipeämään kohti kurkkuani. ”Ei miltään, ja se pelottaa minua. Silloin, kun pitelit minua, minä pelkäsin aivan eri asiaa. Nyt pelkään sitä, miten tyhjäksi minä olen tullut.”

”Mm...minä voin auttaa sinua. Sinun ei tt...tarvitse olla tyhjä.”

”Mutta minä en tiedä, haluanko sitä!”

Painan pään polviini. Haavat kyljissäni ja vatsassani vihlovat, ne täytyy pestä. Minulla ei ole varaa tulehduttaa mitään, mikä on jäänyt auki. Vedän syvään henkeä. Asael pysyy vierelläni. Järkähtämätön kallio.

Huomaan ajattelevani lapsia leirissä. Kirkassilmäisiä ja kovaäänisiä. Tiedän, että Asael ymmärtäisi. Lapset ovat ottaneet minut opettajakseen, he katsovat minua kuin säteilevää aurinkoa, koska minä olen tappamalla saavuttanut itselleni paremman aseman. Minä olen heille joku, jota katsoa ylöspäin. Minä, joka olen tuskin mitään enää. Jokainen letti lähempänä tyhjyyttä.

”Mm...mitä enemmän saat voimaa, ss...sitä enemmän sinuun sattuu. Ss…sitä tyhjempi sinä olet”, Asael sanoo kuin ymmärtäisi pelkästään kehonkielestäni, mitä ajattelen.

”Sinä tiedät parhaiten. Sinä olit legenda.”

”Sinä et pilkkaa minua.” Niin kuin kovin moni muu leirissä.

”Minä en… pilkkaa. Minä en tee sellaista.” Pudistan päätäni. ”Sinä olet ollut mielessäni, Asael. Sinä ja nimesi. Se on erikoinen nimi, kuin laulu. Sen sointi on pitänyt minua hereillä öisin.”

Jotakin liikahtaa Asaelin kasvoilla. Hän painaa kätensä kasvoilleen, vapisee hetken. Jälleen kerran minä saan hänet hajoamaan, vuodattamaan minulle tuntemattomia kyyneliä. En ymmärrä niitä. Miksi ne tulevat aina minua katsomaan?

Kurotan kohti, uskaltaudun iholle, vaikka en tiedä, haluaako hän sitä. En ole koskaan aiemmin tehnyt niin. Hivuttaudun hitaasti lähelle, aloitan käsivarsista, etenen harteille. Kosken kaikkialle, piirrän reittini hänen kasvoilleen ja sivelen kyyneleet pois. Kaunis. Hyvä. Hetkessä sisimpäni täyttää nälkä, jota en tunnista omakseni. Minä haluan Asaelista kaiken, ja minä haluan sen nyt. Nälkä on niin suunnaton, että miltei tukehdun siihen.

”Khe...ri...” Asael tulee lähemmäs. Olemme rinnakkain, kehomme koskevat, ja yhtäkkiä se on luonnollista, kuin niiden olisi aina kuulunutkin olla siten. Limittäin. Yhdessä. Asael vie kätensä selkääni, painaa minut tiukasti itseään vasten. Mitä minä sanoinkaan hänelle aiemmin? Älä tule ihoni alle. Ja yhtäkkiä minä haluan hänet kaikkialle. Täytä minut. Lausu nimeni yhä vain uudelleen, anna sen täyttää rintasi, ja minä lausun sinun nimesi kuin laulun.

Asaelin silmät kysyvät vielä kerran. Varmistavat. Ja minä vastaan myöntävästi. Asael vie käden poskelleni, kuljettaa kasvoni määrätietoisesti omiaan vasten. Hän painaa huulensa omiani vasten, maistaa nälkääni, saa sen hajoamaan sisälläni. Kehossani räjähtää. Näen värejä. Näen kovien kallioiden läpi, näen koko aron, taivaan pienimmänkin linnun. Olen kaikkialla, olen kaikessa. Tässä on kaikki. Pienessä ihmisen ruumiissani.

En tunne rajojani. Ne sekoittuvat häneen, limittyvät, tulevat osaksi jotakin, joka on suurempi kuin me kaksi yhdessä olemme. Oma todellisuutensa. Oma tapansa olla olemassa. On kuin kosketukset olisivat levänneet sisälläni, ja jokin Asaelissa laulaisi ne nyt unestaan. Ne tulevat luonnostaan, ne täyttävät minut kauttaaltaan, ja minä teen niin kuin ne haluavat. Olen pelkkää sykkivää nälkää hänen lämpöään vasten.

Hänen kätensä ohimollani on sana. Merkki minulle. Minä vien käteni hänen keholleen, kosken uudestaan ja uudestaan enkä tiedä, mitä teen. Kosken koskematta, olen läsnä olematta, tietämättä lainkaan, kuka olen, kun painan huuleni hänen kaulalleen. Hän on siinä, kehollani, lähellä minua, ja hän tuntee minut ja minä hänet. En tiedä, kuka olen, mutta hän koskee minuun enkä minä ole enää tyhjä. Sisimpäni täyttyy hänen lämmöstään, pienen hetken olen ehjempi kuin koskaan.