torstai 19. marraskuuta 2020

Päivänkakkara

 Unen esirippu on jo laskeutunut, kun hätkähdän silitykseen kyljessäni.
”Rakas?”
”Mm….mitä?”
”Oi ei, nukuitko sinä jo? Anteeksi…” Suukko poskelle. ”Sinulla oli tarina vasta aluillaan.”
”Oliko?”
”Nuku vain, kulta, ei tässä mitään.”

Wilhelm kiepsahtaa kiini kylkeeni, painaa pään rintakehälle. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hän tuntuu lämpimältä minua vasten, vaikka emme ole tehneet muuta kuin kertoneet toisillemme tarinoita. Iltasatuja sellaisille, jotka eivät niitä koskaan lapsena kuulleet. Se on meidän pieni tapamme.

”Mistä minä kerroinkaan?”
Wilhelm nauraa. Hän kuulostaa nykyään itseltään nauraessaan. Ei siltä, että vihaisi kaikkea, mitä on.
”Kymmenestä vuodesta, jotka vietimme erossa.”
Tosiaan. Kuinka saatoinkaan unohtaa? Uni tanssii vielä luomieni takana, mutta annan sen hiipua. Tämän minä haluan kertoa loppuun.
”Niin. Ne ihmiset, joista etsin sinua.”
”Sinä puhuit vaaleahiuksisesta tytöstä ennen kuin nukahdit.”

Nyökkään. Tätä en voisi unohtaa. En siksi, että muistaisin tytöstä enää edes kasvoja. En siksi, että hän olisi saanut minut nauramaan. Vaan siksi, että ilman häntä minä en vieläkään tietäisi, ketä rakastan.

*

Hänellä oli vaaleat, pitkät laineet ja rusottavat, terveet posket. Suuret tummanruskeat silmät. Sievä, sen muistin edelliseltä kerralta. Hän oli hengittänyt raskaasti, voihkinutkin, mutta en silti nähnyt hänen pohjaansa saakka. Päällä oli aina jotakin. Suojaava kalvo, joka ei puhjennut millään.

Hänen poskensa punehtuivat entisestään, kun pujotin päivänkakkaran hänen korvansa taakse. Hymy paljasti tasaisen hammasrivistön. Varakkaamman suvun tytär, hienot silkkihanskat käsissään. Hän tahtoi minun vetävän hänet mukanaan pinnan alle. Minä olin vasta saanut katon pääni päälle, haavat huusivat ihollani ja syyhysivät joka yö, jonka vietin puhtaissa lakanoissa. Minulla ei ollut tytölle tarjota muuta kuin päivänkakkara korvan taakse, mutta se tuntui riittävän hänelle.

Minulla oli muutama ennen tyttöä, joka avasi suunsa raolleen halutessaan kysyä jotakin. Tyttöä, joka nyki minua hihasta ja nauroi, kun silitin häntä niskasta. Kukaan ennen häntä ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Oli niin miehiä kuin naisiakin. Epätoivoisia, ylimielisiä, suloisia, pehmeitä, kovia. Kaikenlaisia ihmisiä. He eivät tuntuneet miltään ihollani. He eivät pyyhkineet minusta sitä elämää, jonka jokainen soluni tahtoi vain unohtaa.

Mutta kun tyttö silkkihansikkaissa tuli, minussa liikahti jokin. Hän oli viaton, tiesin sen heti ensimmäisistä kerroista alkaen. Vaikka hänessä oli suojakuori, jota en osannut läpäistä, kykenin viemään hänet puhtaisiin lakanoihini. Siihen maailmaan, joka ei tuntunut vielä omaltani. Yhtä hyvin hänkin saattoi olla siellä.

Olin tapaillut tyttöä hieman yli puoli vuotta, kun hän vierelläni maatessaan tiputti syliini sanat, jotka rikkoivat kaikki kalvot. Niin hänessä kuin minussakin. Jotain meni pysyvästi hajalle.
”Ketä sinä ajattelet, kun suutelet minua?”
”Anteeksi?”
En saattanut uskoa, että hän sanoi niin. Vastasin, että häntä tietenkin. Olinhan viettänyt hänen kanssaan kuusi merkillistä kuuta, katsellut katulamppujen syttyvän ja sammuvan. Tuonut päivänkakkaran ja silittänyt niskasta.

”Sen näkee sinusta. Kuka sinua satutti?”
Siinä ne olivat. Sanomattomat sanat välillämme. Jokin, jonka olin kuvitellut piilottavani. Aloin itkeä. Tyttö silitti kämmenselkääni, mutta ei tullut iholle. Silloin minä ymmärsin sen. Hän ei koskaan tulisi sen lähemmäs. Ei, vaikka olimme jakaneet kehomme jo kuuden kuun verran. Tyttö oli nähnyt haavani. Hänen oli täytynyt ymmärtää. Osa niistä oli vielä niin tuoreita, että jäljet loistivat iholtani kuin tähdensirpaleet.

Meidän välillämme ei ollut enää mitään. Kalvo oli puhki. Minä kerroin tytölle kaiken. Kerroin hänelle miehestä, jolla oli yönsyvä ääni ja kiharat kuin enkelillä. Miehestä, joka ei koskaan hymyillyt. Oli olemassa hän, jota pyyhin iholtani jokaisella uudella ihmisellä. Kerroin tytölle kivusta. Hän pudisti päätään, sanoi, että kehoni oli jo kertonut kaiken tarpeellisen. Sain pitää kivun itselläni, sillä maailmassa oli vain kaksi, joiden tarvitsi tietää siitä. Minä ja hän, jonka tuoksua ajattelin aina ennen kuin nukahdin.

En tavannut tyttöä enää koskaan sen jälkeen. Annoin hänelle kirjan väliin säilömäni päivänkakkaran, joka oli säilynyt hyvänä, vaikka talvi oli jo kerääntynyt talon nurkkiin. Tyttö sanoi säilyttävänsä sen aina. Minä kiitin häntä. Mistä, hän kysyi. Kaikesta. Siitä, että hän antoi minun nojata häneen silmänräpäyksen verran. Että hän antoi minun ymmärtää, kenen kiharoita todella halusin silittää viimeiseksi illalla. Ja kenen kipua kannoin ihollani. Tyttö hymyili, puristi kättäni eikä sanonut hyvästejä.

Hän oli viimeiseni. Viimeinen ennen sitä elämää, jonka halusin. Minä ajattelen häntä edelleen aina, kun näen päivänkakkaroiden keinuvan kevättuulessa vailla huolta.

*

Wilhelm makaa aivan hiljaa kiinni kyljessäni. Hän on lakannut kuljettamasta kättään rintakehälläni.
”Kiitos, rakas… Kiitos, että kerroit. Se oli kaunis tarina.” Äänessä on aavistus itkua.
”Ilman häntä en olisi ymmärtänyt, miten paljon minulla oli vielä käsiteltävänä siihen aikaan. Ja…” Pidän pienen tauon. Tiedän, että Wilhelm itkee. Hän on oppinut tekemään sen aivan hiljaa. ”Ja minä tiedän, että ilman sitä kohtaamista en olisi ymmärtänyt, miten paljon kaipasin sinua.”

Vedän peittoa meidän päällemme, otan Wilhelmin tiukemmin syliini.
”Minä uskon, että jotkin kohtaamiset ovat portteja seuraaviin.”
”Tiedän sen. Uskon niin myös. Mutta minä… minä…”
”Rakkaani, älä. Tiedän, mitä ajattelet.”
”En minä sitä ajatellut. En ole ollut mustasukkainen sinusta vuosiin.”
Hiljenen. En aina pysy perillä siinä, miten paljon hän kehittyy lyhyessä ajassa. Hän, joka ei vielä hetki sitten kyennyt edes kävelemään yksin.

”Olen ylpeä sinusta. Olet niin hieno ihminen niin monille, ihan todella olet”, Wilhelm kuiskaa vasten rintakehääni. ”Toivottavasti sillä tytöllä on nyt kaikki hyvin.”
”On hänellä. Tiedän sen.”
”Kuinka sinä voit sellaista tietää?”
”Jotkin asiat vain tiedetään sydämessä. Ja minä tiedän, että hän voi nyt hyvin. Valo kertoi minulle.”

Wilhelm naurahtaa. Tiedän, että hän tuntee valon. Me olemme molemmat puhuneet sille.
”Ja me voimme hyvin”, hän sanoo. ”Me voimme hyvin…”
”Onneksi olemme nyt tässä.”
”Vaikka sinun pitäisi kyllä olla nukkumassa.” Pisteliäs sävy. Voi rakas.
”Ihan kohta…” Vedän hänet lähemmäs, suutelen pitkään. Silitän kultaisia kiharoita, joita minun oli aina niin kovin ikävä. Tällä kertaa tiedän, että hän ei menisi minnekään. Tämän valon me kannamme yhdessä loppuun saakka.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Syntymäpäivä

(Itse synttärithän ois 21.11. koska mulle tärkeä päivämäärä <3)

Aurinko piirtää raitoja hänen kultatukkaansa. Luomet raottuvat varoen, aamu kutsuu ne auki. Hän näyttää aina herätessään samalta. Pieni poika, joka ei tiedä, missä on. Aavistuksen eksynyt, utuinen katse, joka kirkastuu heti, kun hän näkee minut.

En malta olla hymyilemättä. Tänään on hänen päivänsä, vaikka minulle jokainen päivä on hänen. Vien käteni hänen hiuksiinsa, teen niin aina aamuisin, teen hänelle turvan päivän ensihetkiin. Tänään jokin hänessä on aiempaakin hauraampaa, odotus lepää hänen piirteissään. Vedän hänet vasten rintakehääni, pitelen hellästi.

”Huomenta, rakkaani. Hyvää syntymäpäivää.”
Suljetut silmät. Hän painuu tiiviimmin minua vasten.
”Kiitos.” Kuulen emminnän äänessä. ”Kiitos…”

Herään joka aamu hänen viereltään, hengitän häntä joka sekunti, jonka olemme yhdessä. Tunnistan, milloin hänen kehonsa on jännittynyt. Silittelen varoen, tiedän, että hän inhoaa tällaisia päiviä. Hänelle rakkaimpia ovat viikonloput, jotka voimme viettää rauhassa kaksin.

”Mikä hätänä?”
Hän pudistaa vaaleaa päätään. Nyt hän on niin liki minua kuin kahdelle ihmiselle on mahdollista olla lähellä toisiaan.
”Ei mikään. En vain pidä merkkipäivistä.” Silmät suurenevat, tunnistan paniikin niiden pohjassa. ”Mutta rakas. Älä sinä huolehdi siitä.” Hän painaa hyvittelevän, pehmeän suudelman huulilleni. Tiedän, että sen on tarkoitus rentouttaa minut. 

Hän luulee, että olen järjestänyt hänelle isot juhlat, kuten joskus uhkasin. Olisin tahtonut talon täydeltä rakkaitamme. Paljon valoja, ruokaa ja naurua. Mutta se olisi palvellut vain minua, ei häntä laisinkaan. Hän ei nauttisi sellaisista yllätyksistä. Hän inhoaa odotuksia ja ihmisten kerääntyviä katseita. Hienoinen pettymys jyskyttää rinnassani, kun tunnen, miten hän pelkää ja yrittää kaikin tavoin peittää sen minulta.

Silittelen hitaasti hänen paljasta selkäänsä, kuljetan sormiani selkärangan jokaisella nikamalla. Ei hänellä olisi mitään hätää. Toinen käteni tapailee jo hänen lanteitaan. Varoen, lupaa kysyen. Hänen huulensa raottuvat, vastaavat ilman sanoja. Kaikki tapahtuu hiljaa, kehomme puhuvat toisilleen. Ne ovat vanhoja ystäviä, tunteneet kaiken toisistaan jo niin kauan, että niiden kulmat ja notkot ovat miltei yhteen sulautuneet.

Painan huuleni hellästi hänen vatsalleen, etenen alemmas. Häpeä on hänestä poispyyhitty. Vain hetki sitten hän vielä pelkäsi tätä, ei halunnut minun rakastavan häntä tällä tavalla. Nyt hän rentoutuu allani, antaa minun mennä perille asti.

Jälkikäteen ajattelen aina, kuinka kaunis hän on päästäessään hetkeksi irti kaikesta. Hento puna kasvoilla ja tiheytyvä hengitys tekevät hänestä aidon. Herkän. Olen onnekas, kun saan todistaa sitä kaikkea niin läheltä.

Kun nousemme ylös, vaadin saada pukea hänet. Hän on yhä hengästynyt, sallii minun tehdä niin, jos se tekee minut onnelliseksi. Minä haen hänelle paidan, uuden vaaleanpunaisen, sellaisen, jota hän ei ole vielä nähnyt. Pitsiset alusvaatteet, vaaleanpunaiset nekin. Yläosa, jollaista hän ei ole aiemmin käyttänyt. Sydämeni takoo, en tiedä, mitä hän ajattelee siitä.

Hän punastuu syvästi. Sanoo olevansa liian vanha sellaiseen. Minä pujotan rintaliivit hänen ylleen, hän vapisee kuin siipirikko. Suutelen hänen olkapäitään, kerron hänelle, kuinka kaunis hän on. Hän kipuaa syliini. Eleessä on jotakin lapsenomaista, hetken hän on minulle pelkkä pieni poika. Pitelen häntä kaikella kunnioituksella ja hellyydellä. Silitän jokaista hänen ikävuottaan, minun pieni syntymäpäiväpoikani.

Kun saan puettua uuden paidan hänen ylleen, me kuljemme alakertaan yhdessä. Kannan hänet, vaikka hän on jo kauan jaksanut kävellä itse. Alakerrassa hänen silmiinsä syttyy tuttu pelko. Katse ei kuitenkaan tavoita sitä, mitä odottaa näkevänsä. Hän kääntyy minun puoleeni miltei hätääntyneenä.

”En olisi voinut tehdä sitä sinulle”, parahdan. ”Ei isompia juhlia. Ei mitään numeroa.”
Hänen ilmeensä murtuu. Sisälläni muljahtaa, hetken pelkään pettäneeni hänet. Loukkaavani häntä jättämällä juhlistukset sikseen. Sitten hän kietoo kapeat kätensä ympärilleni, halaa niin, että tärisee.
”Rakas… Kiitos. Kiitos…”
Silitän hänen hiuksiaan. Tiedän vavahteluista, että hän itkee. En vielä tänä päivänäkään osaa lukea hänen kyyneliään, en voi ennustaa, mitä ne milloinkin merkitsevät. Joskus ne haluavat, joskus vain virtaavat eivätkä sano mitään. Voin vain olla siinä, pidellä lujaa.

”Minä pelkään yllätyksiä”, hän itkee rintaani. ”Inhoan sitä, että minua katsotaan. En halua muuta kuin vanheta sinun kanssasi, siinä minun toiveeni tältä elämältä, siinä kaikki…”
”Kultapieni, tässä minä olen.”
”Meidän pitäisi päättää sinulle syntymäpäivä. Ja Fridalle.”
”Emmehän me edes tietäisi, paljonko me täyttäisimme. Juhlistan paljon mieluummin sinua.”
”Sinä olet meistä se, joka ansaitsisi isot juhlat. Miksei Fridakin, tytöt varmasti haluaisivat järjestää hänelle jotakin kaunista.”
”Me olemme siskoni kanssa oikein tyytyväisiä siihen, mitä meillä on.”
”Ja minä siihen, että minulla on sinut.”
”Muru. Mennäänkö tekemään aamiaista yhdessä? Ajattelin, että pitäisit siitä.”

Ilo syttyy hänen silmiinsä. Hän pyyhkii kyyneliään ja hymyilee. Pörrötän hänen tukkaansa. Se ei ole muuttunut vuosien varrella miksikään. Hän näyttää edelleen enkeliltä. Hellyys lyö läpi, vedän hänet vielä hetkeksi syliini.

Kun olemme nauttineet aamiaisen, kuljetan hänet maalaushuoneeseen. Hän katsoo minua pitkään. En koskaan mene yksin hänen maalaushuoneeseensa, se on hänen pyhä tilansa. Se ainoa, jota hän ei tahdo jakaa kanssani. Osoitan uusia maaleja ovenpielessä. Hän vie käden suunsa eteen, mutta ei onnistu peittämään innostustaan. Lapsi hänen sisällään herää jälleen. Tällaisina hetkinä olen yhä vain tietoisempi siitä, että hänet ottaessani otin kaikki aiemmatkin versiot hänestä. Kipuineen ja suruineen. He ovat kaikki minun ja minä rakastan heitä sillä hellyydellä, jota sydämessäni kannan.

”Julius, nämä ovat niin kalliita…” Ja silti hänen kasvonsa säteilevät onnesta. Toruminen ei onnistu, hän hymyilee leveästi. Muuta en tarvitse. Hän painautuu jälleen minua vasten. ”Kiitos, rakas…”
”Ssh, nämä ovat sinulle niin tärkeitä asioita.”
Olen aikeissa suudella häntä, kun ovelta kuuluu koputus. Hätkähdämme molemmat, nauramme reaktiollemme.
”Kutsuitko sinä sittenkin…?”
Pudistan päätäni.
”En. Minä kunnioitin pyyntöäsi. Joten…”

Käymme avaamassa oven. Näen ensimmäisenä kaksoseni kasvot. Puristan Fridan tiukasti halaukseeni ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Hänen takanaan seisovat kaikki muut. Aivan kaikki, myös Ragnar Strauss. Sydämeni takoo. Kenenkään ei pitänyt tulla, en kutsunut ketään. Pettyykö hän nyt? Entä, jos pelko löytää hänet jälleen?

Mutta hän avaakin oven, kohtaa tulijoiden odottavat katseet.
”Te… Te tulitte?”
Victoria ojentaa kakkua hymy pakkasenpuremilla kasvoillaan.
”Me kuulimme, että sinä et vietä syntymäpäiviäsi, mutta…” Victoria virnistää. ”Maistuisiko kakku silti?”
”Siinä on kirsikoita!” Anri huikkaa vaimonsa takaa. Minua alkaa hymyilyttää. Frida vinkkaa minulle silmää.

”Minä… Minä en odottanut…” Hetken kuvittelen, että hän kieltäytyy ja alkaa itkeä. Sitten hän hymyilee silmissään niin surullinen katse, että tiedän sen taakse hautautuvan jotakin syvempää. En tiedä, onko hänellä koskaan ollut elämässään ihmisiä, jotka muistaisivat hänen henkilökohtaiset asiansa. Sen, että hän rakastaa taidetta ja kirsikoita, vaikka ei koskaan syökään kakkuja. Sen, että hän sisimmässään haluaa tuntea itsensä kauniiksi ja pidellyksi, vaikka ei sano sitä ääneen.

”Tulkaa sisälle. Tulkaa.” Ja kaikki tulevat. Victoria halaa häntä niin pitkään, että minun täytyy räpytellä kyyneleet omista silmäkulmistani. Ei hänellä ole koskaan ollut siskoa, joka halaisi häntä syntymäpäivänä. Victoria tietää sen. Victoria on hetken hänelle sisko, halaa kaikkien menneiden vuosien edestä, eikä hän halua päästää irti.

Vieraat eivät viivy myöhään iltaan kuten yleensä. He tietävät, että haluamme viettää illan loppuun kahden kesken. Halaamme heitä ovella, kiittelemme kovasti. Frida pörröttää tukkaani, käskee tulemaan seuraavana viikonloppuna heidän luokseen. Ja me tulisimme. Tietenkin me tulisimme.

Kun vieraat ovat menneet, käännyn rakkaani puoleen. Ilme hänen kasvoillaan on sekoitus syvää liikutusta ja jotakin, jota olen todistanut vain hänellä. Kyyneleet valuvat poskille, mutta hän näyttää aidon onnelliselta.

”Ihanaa, että annoit heidän tulla. Vannon, etten tiennyt tästä mitään.”
”Uskon sen. Oli heiltä kaunista tulla. Toivat ruokaakin…” Hymy leviää hänen kasvoilleen. ”En olisi uskonut, että he todella… että he…”
”Wilhelm. Sinua rakastetaan.”

Kaappaan hänet syliini. Hän hengähtää, mutta kietoo kätensä ympärilleni ja sallii minun kantaa hänet olohuoneen nojatuoliin. Samaan vanhaan punaiseen, joka on kulkenut kanssamme aina. Hän sulaa käsivarsilleni, kun riisun hänet alusvaatteisilleen. Kaikki tapahtuu saumattomasti ja pehmeästi. Olemme aivan lähellä, hengitämme toisiamme sisään.

Kaiken jälkeen keskustelemme myöhään yöhön. Pyörittelen hänen suortuviaan ja hän silittää rintaani, niin me istumme aina, kun olemme mukavasti. Kun hän lopulta nukahtaa syliini, painan hennon suudelman kultaiselle päälaelle ja kiitän häntä siitä, että saan jakaa tämänkin päivän hänen kanssaan.

perjantai 13. marraskuuta 2020

Kiitos

 Suljetut silmäluomet ja kaikkien vuosienkin jälkeen pikimusta tukka, joka valuu pehmeänä kasvoille. Hellyys puristaa minua syvältä, en tohdi koskea häntä, jotta hetki ei mene rikki. Tämä on ensimmäinen kerta kuukausiin, kun minä herään ennen häntä. Nukkuessaan hän näyttää pieneltä pojalta. Siltä kauniilta nuorukaiselta, joka käpertyi jo ensimmäisinä iltoina viereeni kuin olisi aina ollut siinä. Hän ei koskaan päästä ääntäkään unissaan, vaikka nukkuisi syvää unta, uneksisi kaukaisista maailmoista.

Minä nostan itseni varoen pystyyn. En tahdo herättää häntä nyt, kun hän vihdoin nukkuu. Jään hetkeksi siihen, katson kaikkea sitä, mitä hän minulle on. Syvä, sikeä uni tekee hänen piirteistään pehmeämmät. Kaunis. Hellä. Saan kylmiä väreitä. Tämä mies on huolehtinut minusta niin suurella voimalla, että uni on vihdoin saavuttanut hänet. Hyvä. Jätän hänet lepäämään huoltaan pois ja kävelen paljain jaloin keittiöön.

Kananmunia. Leipiä. Puuroa, joka on liian tarkoituksella liian makeaa. Kuinka hän tekee ne kaikki joka aamu? Minä uuvun jo ajatuksesta. Vilkaisen yläkertaan. Kuulostelen. Hän ei heräisi pitkään aikaan nyt, kun vihdoin nukkuu. Hän tekee aina aamuksi sitä, mitä tarvitsen. Mutta mitä hän tarvitsee? Mies, joka ei koskaan sano haluavansa muuta kuin minun hymyni. Kyyneleet löytävät silmäkulmani ennen kuin ehdin ajatella niitä.

Etsin keittiön kaapeista äitini vanhan keittokirjan. Se on rispaantunut ja käsin kirjoitettu. Sivut on nidottu omin käsin yhteen. Hymyilyttää. En muista äidistäni paljoakaan. En henkilökohtaisesti. Hänellä ei ollut sellaista lempeää naurua kuin moni on kuvaillut omallaan olleen. Mutta tämä kirja on yhä täällä. Osa taloa. Minun jatkeeni. Hymy sattuu, kyyneleet kuivuvat poskille.

En katso, kauanko laitan aamiaista. En halua ajatella sitä. Välitystä ei voi laskea tunneissa. Pöytä on katettu kahdelle. Miltei unohdin tehdä oman annokseni. Vasta ajatus siitä, että hän pettyisi, jos en huomioisi itseäni, sai minut kattamaan toisenkin paikan. Sydämeni läpättää. En ole tehnyt tätä aikoihin. En ole tehnyt mitään aikoihin. Olen vain käynyt töissä. Siivonnut haavojani. Itkenyt, kunnes kyyneliä ei ole enää tullut. Mutta hän on aina ollut siinä. Vierelläni.

Yläkerrasta ei kuulu vielä ääniä. Hymyilyttää. Hän todella nukkuu yhä. Miltei juoksen portaat ylös kuten ennen, kunnes muistan, että jalkani eivät ole enää niissä vuosissa. Ne ovat hädin tuskin missään. Kampean itseni varoen yläkertaan, astelen sängyn vierelle. Tiedän, miten paljon hän rakastaa herätessään nähdä minut ensimmäisenä. Hivuttaudun vällyihin, silitän hiljaa hänen poskeaan. Hän ei herää. Rinnassani muljahtaa. Näinkö väsynyt hän todella on ollut? Minua itkettää edelleen. Räpyttelen kyyneleet pois.

Lopulta hän avaa silmänsä. Yhä yhtä kirkkaan ruskeat, kuin kaksi palanutta aurinkoa. Sisälläni on liekki, mutta se ei syty roihuun, se on lempeä ja lämmin kuten katse hänen silmissään. Sen ei tarvitse roihuta juuri nyt. Tämä riittää.

”Huomenta, rakas.”
Kurotan painamaan pehmeän suudelman hänen huulilleen. Hän silittää hiuksiani, käy jokaisen suortuvan läpi kuin tervehtisi niitä vanhoina ystävinään.
”Huomenta. Nukuinko minä todella sinua myöhempään?”
Hymyilen.
”Ansaitsit joka minutin.”
”Kulta…”

Kiepsahdan puoliksi hänen päälleen, hivelen hänen kasvojaan. Tänään minä tahdon tuntea hänestä kaiken. Sivellä jokaisen kulman ja kaarteen, muistaa, miksi tämä mies on minulle kalleinta tässä maailmassa. Annan kehoni kertoa sen hänelle. Piirrän meidät tähän aamuun, annan valon tarttua joka ilmeeseen.

”Anteeksi, että en ehtinyt herättää sinua ja valmistaa aamiaista”, hän sanoo hiljaa. ”Jouduit heräämään aivan yksin.”
”Ssh. Tule.” Vedän hänet hellästi kädestä mukaani. ”En minä herännyt yksin. Minä heräsin katselemaan maailman kauneinta maalausta.”
”Rakas, minä punastun.”
”Et sinä koskaan punastu! Hassu…”

Naurua. Suudelmia portaikossa. Olemme jälleen kaksikymppisiä, hullaannumme toisistamme. Hänen kätensä kiertävät minua, minä yritän nauraen ohjata häntä keittiöön, mutta hän suutelee niskaani ja saa minut hengähtämään.

”Rakas… Kuulehan nyt.”
”Mmm… Mitä?” Hän silittää jälleen tukkaani. En kykene peittelemään reaktiotani, ilme kasvoillani on raaka ja peittelemätön. Hänen lämpönsä muovaama.  ”Ihanaa, kun olet siinä.”
”Varastit minun sanani. Senkin.”
”Se on minun tehtäväni”, hän sanoo suukottaen päälakeani.

Hän kiskoo minut mukanaan keittiöön, odottelen reaktiota. Hetken kauhu lävistää kehoni, miltei kaadun. Miksi hän ilahtuisi? Typerää. Täysin typerää. Mitä sinä yritit? Ajatus lamaannuttaa minut portaisiin, hätyytän sen pois, ettei hän huomaa. Hän on selin. Pakotan pelon syvälle. Ei nyt.

Hän kääntyy minuun päin ihmettä ilmeessään.
”Rakas… Teitkö sinä tämän kaiken itse? Kun minä nukuin?”
En kykene sanomaan mitään. Varovainen hymy. Miltei rikkinäinen.
”Voi…”
Hän tulee luokse, vetää syliinsä, pitää tiukasti, vaikka eihän tässä minusta ollut kysymys. Vien kädet hänen poskilleen, silitän, pitelen. Kaunein maalaus, toden totta.

Leivän tuoksu leviää kaikkialle, se saa minutkin hymyilemään. Leipää ja kakkua. Hänen kaikkein tärkeimmät.
”Kakkua… Voi rakas, missä välissä…”
”Annoin sinun nukkua.”
”Kiitos… Kiitos.”

Hänen kiitoksensa on kaikki, mitä voin toivoa. Jäämme siihen, vasten aamua, hämärästään heräilevää päivää. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä hän on painautuessaan minua vasten.