Kuumalla

SV: seksin kuvaus

En koskaan totu siihen, miten Milo katsoo minua. Hänen poskiinsa piirtyy lempeät hymyn juovat, kun hänen silmänsä löytävät minut. Milo tuoksuu kesältä ja aurinkorasvalta ja partavedeltä, hänen ihonsa on tulikuuma ja silti kuuminta välillämme on se, miten paljon meihin mahtuu rakkautta, se pirskahtelee yli joka laidasta. Milo jättää jääkahvit keittiön tasolle ja tulee lähemmäs. Olen halusta mykkä jo ennen kuin hänen kätensä tapailevat poskipäitäni ja siirtävät hiestä märät hiukseni korvien taakse. Hän on aina yhtä hellä, hellä ja varma.

Milon suu maistuu kaikilta niiltä kesiltä, jotka menetin. Joina muistelin syömiämme mansikoita ja otin iholleni kenet tahansa, joka oli mahdollisimman kaukana hänestä. Milon huulet ovat ahneet ja kätensä nopeat, hän riisuu toppini ja jättää minut istumaan sängylleen pelkissä pikkuhousuissa. En ehtinyt pukea aamulla edes rintaliivejä, kesä on ollut hengittämättömän kuuma, jokainen auringonnousu on liimannut vaatteet kiinni ihooni. Milonkin tummat suortuvat ovat aavistuksen märät, pyörittelen niitä sormissani ja haluan hänet jo sisääni.

“Mä haluan rakastella sua nyt heti”, Milo kuiskaa vasten suutani.

“Me ehditään juoda toi kahvi myöhemmin…”

Milon kädet siirtyvät niskastani lanteilleni ja vetävät minut niin lähelle, että syvällä sisälläni sykkii. Tämä aurinko on asunut sisälläni siitä lähtien, kun jäin ensikertaa Milon silmien vangiksi. Sen polte ei ole hellittänyt hetkeksikään, mutta nyt leimu ei enää polta minua elävältä vaan leiskuu minussa lempeänä ja kutsuvana. Nyt Milo on minun, minun, minun, eikä kukaan ota häntä pois, kaikkein vähiten oma syyllisyyteni.

Ehdin laittaa aamulla persikanmakuista huulikiiltoa, ja nyt tuoksu tarttuu Miloon. Haluan suudella jokaista osaa hänessä, hänen siroja käsiään ja pieniä sormiaan ja kiinteää vatsaansa ja kaikkea sitä ihanaa sen alla, haluan merkitä hänet persikantuoksulla omakseni. Milon suu etenee kaulalleni ja toinen käsi tarttuu jo rintaani. Hänen lantionsa liimautuu omaani vasten. Hän valuu aavistuksen alemmas ja painaa suunsa rinnoilleni. Tartun vaistomaisesti hänen niskaansa ja pyöritän suortuvan sormieni väliin. Romahdan halusta, kun hän imee minua kuin tarvitsisi sitä elääkseen. Milo nostaa hetkeksi katseensa ylös ja se on minulle aivan liikaa, se saa kuuman auringon vatsanpohjassani sykähtelemään. Tämän hän on aina osannut; hän tietää, milloin katsoa minua ja miten.

Milo painaa minut lempeästi alleen sängylle. Hikiset vartalomme ovat kyltymättömiä, lisää, kuiskin hänen kaulaansa, lisää, lisää. 

“Sä olet niin kaunis”, Milo henkäisee asettuessaan minuun. “Niin kaunis.”

Siirrän hänen päänsä rinnoilleni. Hänen rytminsä kiihtyy. Lantiomme ovat kuumia toisiaan vasten. Nostan jalkani ristiin hänen selälleen ja annan hänen sulaa kiinni minuun. Päällemme sataa aurinkoa.

Tervaa siivissä

 Odile

Minä en ole persikanpehmoinen vaniljantuoksuinen, minä en ole sitä, mitä te haluatte. Olen keuhkot täyttävää tervaa, joka valuu joka huoneeseen. Olen kaikkea sitä, mistä ette halunneet kahvipöydissä keskustella, olen vaietut suut ja laskenut esirippu. En tanssi teidän vuoksenne. En koskaan tanssinut.

Tämä maailma kuului kerran minulle, tanssitin sitä sormieni päissä ja hymyilin. Parrasvalojen sokaiseva valo piti minua loisteessaan, kimaltelin yhdessä sen kanssa. Omistin koko maailman enkä silti kelvannut teille. Maalasin silmäni yönmustiksi ja puin suuni vereen ja ruusunpunaan, esiinnyin siivet korkealle taitettuina. Niiden kärjet eivät koskaan viistäneet maata, niin korkealla minä olin.

Vaikka en koskaan enää olisi muuta kuin tukehduttavaa pimeää, en taivu teidän tahtoonne. Te ette nähneet minua, kun valo taittui siipisulistani, ettekä te näe minua nyt, kun se maailma on jo himmunut pelkäksi tummaksi läikäksi kaukaisuuteen. En saa sitä sellaisena kiinni enää koskaan. Haluaisin sanoa, että sekin on teidän vikanne, mutta tunnen oman pimeyteni enkä syytä teitä siitä. Silti – en seiso tässä teidän vuoksenne, olen tässä, koska olen päättänyt niin.

Haudallasi

Tiedätkö, miltä tuntuu
kasvaa vanhaksi ja
yli sinusta?
Kuin suru olisi viimein
kuluttanut minut loppuun
pinnan alla
ei läiky enää mikään
istun haudallasi ja
olen vähemmän kuin vuosiin
silti enemmän kaltaisesi kuin silloin
kun punoimme tukkiimme kevättä
ja nauroimme samaa naurua

Kaipuusta
voin laulaa vain yhden syksyn
sitten lumi vie äänet mennessään
ja haudallasi läikehtivät tuhannet valonpisarat
Olen vanhempi kuin koskaan olit
ja minun on
ikävä
ikävä
ikävä
mutta ei sinua
vaan sitä

keitä me olimme
kun taivaan täyttivät revontulet ja illassa soi sini

Uneton

Helmi

Pelkään puhua terapeutille unista. Valvetilassa voin vakuuttaa itselleni, että ajatukseni ovat pakonomaisia enkä halua niitä, mutta unissani unelmat näyttävät itsensä rehellisesti ja peittelemättä. Minun on mahdotonta tunnistaa itseäni niistä, ne tuntuvat raskailta. Ne ovat kuin todiste. On päiviä, kun olen vakuuttunut siitä, että joku jossain katselee uniani, ehkä Jumala, ehkä joku muu. Joku näkee ne ja vaatii minua tilille. Hyi helvetti, miten sä voit. Olen varma, että joku näkee sen minusta, kun kävelen kaduilla tai palvelen asiakkaita kahvilassa. Se on painettu otsaani, siinä lukee, että minut kuuluu tuomita ja se on täysin oikein. Ansaitsisin tulla kivitetyksi, niin minä ajattelen.

Terapeutti pyytää minua usein kertomaan unistani. Hänestä ne ovat avainasemassa ongelmassani. En tahtoisi kertoa niistä, vaikka terapeutti tietää, mitä ajattelen, miten tahraantuneita unelmani ovat. Kerron unistani vain pakotettuna ja jätän niistä silti kertomatta kaikkein olennaisimmat yksityiskohdat. Numerot puuttuvat. Numeroita säilytän mieleni siinä lokerossa, joka säätelee syyllisyyttäni. Joinain öinä ennen nukahtamista toistelen niitä: kaksitoista, kymmenen, yhdeksän, yhdeksän taas, vihaan sitä numeroa, kuusi, hyvä Jumala auta minua auta.

Aloitan uuden päivän tyhjästä. Ei unia. Painan ne syvemmälle, vieläkin syvemmälle. Piirrän ristinmerkin – pakonomainen ele, ei uskonharjoitusta, vaikka kuka minä olen piirtämään sille rajaa – ja vedän kuulokkeet korville. Uusi päivä alkaa eikä minulla ole unia, olen uneton ja leikin olevani kuten kuka tahansa muukin. 

Sädekehä

Helmi

Sädekehäni on kulunut. Kun olin pieni, meillä luettiin vielä iltarukous. Muistin sen ulkoa, levolle lasken luojani, minulla ei ollut koskaan sisaruksia, joten luin sen yksin äidille ja isälle. Joskus luin sen yksin pimeässä. Siltä se tuntuu nyt, kun muistelen sitä, pimeässä kaikuvalta rukousta, johon ei koskaan vastattu.

Kävin joskus kirkossakin, mutta se tuntui samalta kuin kaupassa käyminen. Kai me olimme jo niin maallisia. Rukoilin pitkään, iltarukous vain muuttui, kun kasvoin. Kun unelmat ensimmäistä kertaa asettuivat minuun ja kavahdin sitä, kuka olen, lopetin rukoilemisen. Jumalan nimen ajatteleminenkin pelotti minua, se sopinut jatkoksi ajatuksilleni, jotka polttivat kaiken hyvän pois. En halunnut tahria sitä.

En tiedä, uskoinko koskaan todella. Kun elämästä tuli jatkuvaa selviytymistä, en osannut ajatella sellaisia asioita. Taivas pysyi korkealla, en uskaltanut katsoa sinne liian pitkään. Pahimpina päivinä olin varma, että jos oli olemassa Jumala, en tahtonut hänen näkevän tällaisia ajatuksia. En tahtonut kenenkään koskaan näkevän, koska jos joku näkisi ne, en voisi enää elää. Syyllisyys toimi vain yhteen suuntaan – kuten painovoima se veti minua alemmas ja alemmas kunnes helvetti oli jokainen kauppareissu tai hetki rauhallisessa kahvilassa. Mikään ei auttanut. Unelmani asettuivat minuun joka päivä vain tiiviimmin, vajosin syvemmälle ja pelkäsin koko maailmaa. Toisina päivinä unohdin rukoukset ja Jumalan ja itseni, toisina taas rukoilin pimeässä ketä tahansa ottamaan unelmat pois minulta. Ne tekivät kipeää. Etsin sädekehääni, mutta se oli kulunut ja likainen eikä se halunnut enää kuulua minulle.

Aavetiloja

 Helmi

Rakastamisesi on kipeää. Se sattuu paikoissa, joita minussa ei pitänyt olla. Aavesärky aavekohdissa; sellainen tämä maailmakin minulle kai on, aavetila, jossa kaikki ihmiset lipuvat ohitseni kuin unessa. En ole todellinen heille eivätkä he minulle. Olit minulle ainoa asia, joka elämääni ohjasi vuosia ja vuosia ja vuosia.

Etsin oikeaa terapeuttia pitkään, sellaista, jolle voin puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta siitä ei tule mitään, sanat tuntuvat ontoilta. En tahdo nähdä niitä paperilla. Tekojani. Ajatuksiani. Sittenkin tekojani? Minulla on tyhjiä muistoja kohdissa, joissa naurusi vielä soi. Sen muistan; sinut sylissäni ja naurun. Kaikki muu on tyhjää. Joskus muistan asioita, joita ei ole ehkä tapahtunut, aavemuistoja, katson itseäni ulkopuolelta. Muistoissa on reikiä. Näen sinut ja minut, mutta kuva on kesinyt, se hajoilee.

Terapeutti, johon päädyin lukuisien yritysten jälkeen, tietää jo sinun nimesi. Minua pelottaa lausua se kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olen säpsähdellyt jokaista kertaa, kun jollakulla on sama nimi. Asiakkaalla. Joskus koiralla. Hassua, sinullako koiran nimi, ehkä sitten niin.

Rakastan sinua edelleen samalla tavalla kuin silloin. Vaikka sinä olisit jo eri, minä olen yhä sama eikä mikään ole muuttunut. Kipu seuraa minua huoneesta huoneeseen. Tilasta tilaan. Aavetiloja. Aukkoja, joita terapeutille puhumani sanat eivät täytä.

Minä

Vale

Minä ja minä ja minun jälkeeni vielä uusi minä, ihon kalvon alta läpikuultava minä, vereslihalla. Kesken, mutta en osaa kertoa miksi. Niillä on kaikilla eri kasvot, erilaiset jokaisen tarpeisiin. Nuo sille, joka halusi vuodattaa ongelmiaan, nuo sille, joka kysyi kassajonossa kahdenkympin seteliä, ja nuo äidille, nuo isälle, vielä nuo toisetkin äidille, se ei koskaan halua nähdä oikeita kasvojani. Sinä haluat, sinun ei tarvitse valita kymmenistä minuista. Sinä kävelet luokseni ja istut sohvalleni kuin kotiisi, kysyt kysymyksiä joihin minun on pakko vastata “ei”, koska haluat minun oppivan. Sinulle uskallan sanoa, sinulle uskallan olla kuka olen tuhansien minujen alla.

Sohvalla

SV: seksin kuvaus

Noa

Makaan Pekan sylissä ja tuijotan TV:n ruudulla pyöriviä mainoksia. Pekka silittelee mun vatsaa ja kylkeä. Käsi tekee satunnaisia pyörteitä mun paljaalla iholla. Pekan parta kutittelee mun päätä, kun nojaan siihen. Me ei koskaan osata päättää, mitä katsotaan, joten ollaan vaan jätetty ensimmäinen siedettävältä tuntuva leffa pyörimään telkkariin. Ensin luulen, että Pekan sormien liikkeissä ei ole logiikkaa, mutta sitten ne eksyvät mun navan alle yhä vain useammin.

“No?”

“Mitä no?”

Kiepsahdan niin, että Pekan tutut turvalliset isot miehenkasvot ovat ihan mun nenän edessä. Se on näyttänyt koko meidän seurustelun ajan täysin samalta. Harmaa parta ja tukka, uurteet tuossa ja tuossa, mun peukalo piirtää niiden päältä ja muhun tarttuu hymyä kun vaan katsonkin mun miestä.

Vien mun lantiota lähemmäs, en osaa vihjailla, asetan aina vaan itseni valmiiksi, jos Pekankin sattuisi tekemään mieli silloin kun munkin. Aina sen tekee mieli. Ikäisekseen mieheksi se on kyltymätön sängyssä. Mitähän Pirkko mahtaa ajatella siitä, että sen entinen aviomies tulee hulluksi mun ihosta? Jaa-a. Pirkko vaikuttaa kyllä mukavalta naiselta, ehkä se ei mieti siitä mitään.

Pekka tarttuu mua lujaa takapuolesta. Tunnen sen erektion jo nyt, hitto se on nopea, mä vasta lämmittelen mun ajatuksia. Tunnustelen sen pehmeää kylkeä, josko se hieman auttaisi, mä taidan olla aika heikkona sen pehmoiseen kroppaan. Pekka näyttää mieheltä, ei sellaisella nololla hunks-tavalla vaan ihan normaalilta mieheltä. Siltä, että se käy kaupassa ostamassa makkaraa ja katsoo jotain mukavaa ohjelmaa. Ja näemmä haaveilee mun munasta. Sen käsi haahuilee mun alavatsalla uhkaavasti. Nyökkään. Pekka antaa kätensä hivuttautua mun housuihin. Taidan olla mäkin ihan valmis jo, kun ei vaadita kuin yksi hipaisu ja mun mieli liukuu jo galakseihin.

Huohotan sen kaulaa vasten. Tämä olisi nopeasti ohi, Pekan rytmi on nopea ja mä en todellakaan pysty tähän, musta lähtee samanlaista vinkunaa kuin aina, oon kuin joku tyhmä hassu lelu. Pekka tietää tismalleen, millä mut saa singottua stratosfääriin. Painun sen kaulaa vasten ja näykkäisen nopeasti sen korvaa, ja hitto mikä reaktio siitä seuraa, mies on itsekin ihan finaalissa, voi luoja. Me ollaan aina just tällaisia.

Pekka etsii vapaalla kädellään mun poskea, se on vähän vaikeaa koska sen hengitys on kuumeista ja naama ihan punainen. Se löytää mun posken, silittää ja kiskoo mut lähemmäs ja me suudellaan ja suudellaan ja vooooi hitto mun on niin hyvä tässä. Mä rakastan mun miestä. Jos tää hetki olisi viestiketju, tässä kohdassa olisi vaan epämääräinen kasa sydämiä. Jään hengästyneenä värjöttelemään Pekkaa vasten. Taustalla telkkarissa pauhaa jokin action-leffa. Meitä hymyilyttää ja meidän hymy on samaa ainetta.

Kärpänen

Noa

Ikkunassa tanssii kärpänen. Sen liikerata on jotenkin hupsu, se vain pörrää suunnasta toiseen ja tökkii itseään vasten lasia. Missähän se on käynyt ennen tätä? Entä, jos se jää tänne? Se kärventyisi keskipäivän aurinkoon ja palaisi täpläksi ikkunaan. Sävähdän ajatusta.

“Noa, mitä sä siellä ikkunassa tuijotat?”

Pekka seisoo tummansinisessä T-paidassa ja shortseissa keittiön ovensuussa.

“Joko Pirkko meni?”

“Me juteltiin varmaan puoli tuntia tuossa pihalla. Etkö huomannut?”

En ole varma, mihin aika taas luikki mua karkuun. Se tekee niin usein. Pekka vaikuttaa hengästyneeltä, sen hartiat tempoilee. Onko sen noin kuuma? Vilkaisen takaisin ikkunaan ja muistan taas kärpäsen.

“Toi pitää päästää ulos, se kuolee tänne.”

“Pirkko sanoi, että mä olen sulle tosi lempeä. Että me näytetään rakastuneilta.”

“Eikun Pekka se kuolee. Onko sulla tulitikkurasiaa jossain täällä?”

Nousen tonkimaan keittiön kaappeja. Patalappujen ja lastojen välistä ei luonnollisesti löydy tulitikkuja. Pekka huokaa syvään ja katoaa olohuoneeseen. Se palaa sieltä tikkurasian kanssa. Lappaan tikut keittiön pitsipöytäliinalle ja ryhdyn pyydystämään kärpästä rasiaan. Kuvittelen, kuinka survoisin vahingossa sen siivet ja säpsähdän taas.

“Oliko se Pirkko sitä mieltä? Mähän sanoin, ettei sitä kannata jännittää.”

Kärpänen pörrää melkein katonrajassa. Nappaan puisen jakkaran alleni ja kiipeilen.

“Varo, rakas… En halua, että tästä tulee sairaalajuhannus.”

“Pirkko on varmaan tosi onnellinen sun puolesta.”

Kärpänen on vain senttien päässä musta. Hitto! Kaveri, etkö millään halua pelastua? Sä kuolet tänne…

“Mun on niin vaikea uskoa, että se ajattelee meistä niin. Se on hyvä nainen, toivon sille pelkkää hyvää ja kaunista, mutta kyllä mäkin ihmettelisin, jos sillä olisi kaksissakymmenissä oleva uusi mies.”

Ja silloin: kärpänen jää kiinni! Saan rasian suljettua ilman, että sen herkät siivet jäävät väliin. Hoipertelen tuolilta alas. Pekalla on taas tuo tietty ilme, lempeä tavallaan, aavistus moitetta joissain noista lukuisista uurteista.

Yritän kulkea Pekan ohi päästämään kärpästä ulos, kun se nappaa mua vyötäisiltä ja vetää ihan kiinni.

Sen pää painuu mun tukkaan.

“Mä olen susta Noa niin kiitollinen joka päivä, tiesithän sä sen?”

Kohtaan sen auringon hienoisesti punertamat kasvot ja vien vapaan käteni sen poskelle. Silitän karheaa pintaa. Painan pääni Pekkaa vasten ja annan sen pitää mut hetken tiukassa syleilyssä. Ilta-aurinko saa sen ihon tuntumaan kuumalta mun omaani vasten.

Suukotan sen vatsaa ja rimpuilen sitten pois. Tunnen, kuinka kärpänen haluaisi huutaa pienessä rasiassa, jos se vain osaisi.

“Noaseni? Mihin sä nyt?”

Ulkoportailla suljen oven ja avaan tulitikkurasian. Kärpänen räpistelee heti vapauteen. Istun kivisillä portailla tuijottamassa sen lentoa. Pekka ilmestyy taakseni ja istuu viereeni. Se sieppaa mut kainaloonsa ja pörröttää tukkaani.

Taisin unohtaa sanoa sille ääneen, että lähdin kärpäsen takia ulos. Näin käy ainakin sata kertaa päivässä, jutut pysyy mun päässä sekunnin ja sitten ne putoaa mun mielen ulkopuoliseen avaruuteen. Pekka on yleensä hyvä kalastamaan niitä takaisin, ajatuksia suuresta avaruudesta.

“Mitä sä haluat vielä tänään tehdä?”

“Oliko sulla siitä Pirkosta?”

Pekan ilme pehmenee. Se suukottaa mua hellästi. Sen karhea käsi jää asumaan mun poskelle. Koko kropasta ottaa. Tämä on aina samanlaista Pekan kanssa. Syvältä tempovaa vihlontaa.

“Ei kai, voidaan puhua siitä myöhemminkin. Ei mun tarvitse mun entistä vaimoa tässä miettiä, kun sä olet siinä ja näytät tuolta…”

“Ei mua haittaa. Puhu vaan.”

Tietenkin Pekalla on ollut elämä ennen mua, onhan se ehtinyt tehdä vaikka mitä. Kauankohan kärpäset elää? En muista koskaan googlanneeni.

Pekka nostaa mut syliin ja hipsuttelee mun niskaa. Se tekee sitä aina, kun haluaa mun täyden huomion. Ei se malta puhua entisestä vaimostaan. Se suutelee mua siinä vanhan talon kiviportailla. Sen parta kutittaa mun kasvoja ja iho tuntuu lämpöiseltä.

Mökillä

Noa istuu ruokapöydässä, jossa on Pirkon äidin kirjoma mansikkakuvioinen pöytäliina. Aurinko putoaa aina iltaisin juuri tähän. Se leikittelee Noan tummassa tukassa kuten se leikitteli ennen Pirkon sinisissä silmissä. Jokin sisälläni puristaa lujaa, mutta sivuutan sen vetämällä penkin alleni.

“Joko sulla on nälkä?”

Noa pudistaa päätään. Hänellä on shorsit ja valkoinen T-paita, jossa on galaksikuvioita. En tiedä, mitä hän ajattelee, koska hän ei näperrä puhelintaan tai vedä piirtovihkoa eteensä. En koskaan tiedä, mitä hän ajattelee.

“Mä ajattelin tehdä tomaattivoileipiä. Teenkö sulle fetalla?” kysyn vielä, vaikka hän juuri vastasi.

“Kiitti.”

“Hermostuttaako sua jokin?”

“Ei, mutta sua hermostuttaa se Pirkon käynti.”

Hän huomaa aina sellaiset asiat. Joskus hänellä on tapana vain pudotella asioita juuri noin, vaivihkaa, sen kummempaa huomiota niille kaipaamatta. Ryhdyn pilkkomaan tomaatteja, vaikka haluaisin jähmettyä tuijottamaan pitsiverhon Noan kasvoille piirtämiä kuvioita. Hän näyttää yhdeltä piirrustuksistaan. Ajattomalta ja niin kauniilta, että en saa henkeä.

“Ei se sua ole mestaamassa, jos sitä mietit”, Noa jatkaa vielä. “Se on aikuinen ihminen.”

“Onhan se sut nähnyt ja kaikkea, mutta…”

Mutta en pääse yli siitä, miten nuorelta Noa näyttää tässä keittiössä, jossa kymmenen vuotta sitten istuimme Pirkon kanssa miettimässä, miksi emme koskaan hankkineet lapsia. Hänen kuulas ihonsa ja suuret silmänsä.

Unohdan tomaatit.

Noa vetää minut vyötäisiltä lähemmäs. Hänen kätensä jäävät paitani selkään kiinni. Pää nojaa vatsaani. Tekisi mieli unohtaa koko Pirkko, koko eletty elämä. Tämä nuori mies tekee minut niin rajattoman onnelliseksi, että mitä merkitystä vanhoilla ajoilla enää on. Käteni hakeutuu Noan pitkiin suortuviin ja puristaa. Nuorukaisesta pääsee henkäys, jolla on vain yksi tarkoitus.

Kiskaisen Noan ylös pöydän ääreltä ja nostan hänet syliini. Hän on minua pitempi, mutta yhtä kapeaa kauriinraajaa koko mies. Kannan hänet makkariin, jossa eletyt elämät yhä kuiskivat korviini. Aurinko saa Noan ihon kuumaksi. Kaadan hänet alleni. T-paita kohoaa jättäen vatsan paljaaksi. Nuo sirot lantion luut. Tuo auki raottunut suu. Noa on oikeassa. Miksi miettisin Pirkkoa nyt, kun kaikki on ollut vuosia niin hyvin. Aika mökillä on pysähtynyt, mutta Noa on lämmin allani. Hän tarttuu minua niskasta ja suutelee niin lempeästi, että koko kehoni hajoaa siihen. Noan kädet jäävät niskaani. Hänen kehonsa vaatii minua omakseen.

Hän ei tiedä, kuinka paljon häntä rakastan. Hän ei tietäisi, vaikka kertoisin sen hänelle. On paikkoja, joita kukaan muu ei ole koskettanut, on hiljaisia maailmoja sisälläni, jotka vain hän näkee.

Pilvien alla

Helmi

Taivaalla parveilee vihamielisiä pilviä. Ne eivät ole pehmeitä kesäpäivän pilviä, joista putoilee muutama lämmin pisara. Ne ovat suuria ja raskaita, valmiita kaatamaan koko taivaan raivon alas. Tänään minusta ei ole kohtaamaan maailmaa, joten seison pellolla ja toivon, että sade tulisi ja veisi minut mennessään.

Äiti ja mummo ovat jossain sisällä leipomassa ja minulla on vain tämä suuri taivas ja nämä likaiset kädet. En mahdu minnekään piiloon. Hengitän raskaasti ja mietin, että toivominen on oikeastaan todella pelottavaa. Mitä enemmän uskallan toivoa, sitä tiukemmin unelmat minuun tarttuvat. Mitä enemmän unelmoin, sitä varmemmin kipu jää kiinni.

Minun unelmillani on aina ollut tapa mustua reunoistaan. Haaveilen liikaa, toivon liikaa, ja silloin kaikki menee aina pilalle. En ole yhteydessä mihinkään, en edes ajatuksiini, koska taivas on liian raskas enkä pysty hengittämään sen alla. Jos jään tähän, sade todella vie minusta kaiken, mutta ehkä se on hyvä, ehkä haluan juuri sitä. Annan itselleni tämän hetken. Hetken saan velloa siinä, ettei mitään hyvää vieläkään tapahtuisi, ja sitten kävelisin takaisin sisälle hymyilemään äidille ja mummolle kuten aina ennenkin.

Kesälle

On kesä. Sormeni ovat vielä talvesta kohmeiset, kaikki liike tuntuu hidastetulta. Ihmiset kulkevat ohitseni niin nopeaan tahtiin, että liike muuttuu staattiseksi, en enää tiedä, kuka liikkuu. Minä olen jäänyt talveksi paikoilleni, liikkuminen vaatisi jotain, johon kehoni ei vielä kykene. Istun nurmikolla ja silitän sen tuoretta pintaa. Se on tuore, uudestisyntynyt.

Oletko sinä ollut täällä koskaan aikaisemmin? Minä olen. En tiedä, mistä sen muistan. Joskus, kun kurotan sormiani kohti taivasta, tiedän lentäneeni kerran.

Painan pääni nurmeen ja suljen silmäni. Ruoho on saanut kasvaa täällä yli mittansa, kukaan ei ole pakottanut sitä muotoon. Jossain joku nauraa. Siitä on kauan, kun olen kuullut toisen ihmisen ilon viimeksi. Ehkä suljin kaikki aistinikin talveksi ja haukon siksi nyt henkeäni.

Kesä olet jo täällä, kesä en ollut vielä valmis.

Kohtelethan minua hyvin, minussa on kohtia jotka ovat valollesi arkoja.

Sanoja

Wilhelm

Olen taas loputtoman väsynyt. En tiedä, miten on mahdollista olla niin täydellisen yksin, vaikka elämä on täynnä ihmisiä. Kaikki välkkyvät niin kirkkaina ympärilläni, mutta minun on hankalaa saada mistään kiinni. Minun rakastamiseni ei ole koskaan ollut helppoa. Se on kuin suoratoistopalvelu, joka täytyy uusia joka päivä. En pärjää ilman sanoja. Sanojasanojasanoja. Mikään, mitä teen, ei ole olemassa, jos joku ei sano siitä jotain. Maailma on aina niin hiljainen. Pidän vain niistä, jotka käyttävät oikeita sanoja. Lopuilla ei ole minulle merkitystä.

Sohva

Varka

Sohvan jouset törröttävät keskeltä. Sisuksia tursuaa ulos kuin verta äkäisestä haavasta. Ziska on nostanut polvensa niin korkealle, että hänen kapeat peuranjalkansa eivät kosketa kaikkea sitä sojottavaa ja epämääräistä, mitä sohvasta tunkeutuu pihalle. Ziskan kasvoilla on varjo ja haaleissa silmissä jotain muutakin kuin levoton katse.

“Sano mulle, että sä et ole vetänyt taas.”

“Okei. Mä en ole vetänyt taas.” Kyllästynyt, nariseva ääni. Tänään Ziskaan ei saisi yhteyttä. Hänestä pakenee samanlainen naurahdus kuin aina silloin, kun hän sanoo jotain omasta mielestään hulvatonta.

“Ziska. Oikeasti. Mä olen susta tosi huolissani.”

Ziskasta lähtee tuttua väsynyttä nurinaa. Hän vetää sohvalla lojuvan leopardikuvioisen piikkilippiksen päähänsä niin, että en vahingossakaan pääse tuijottamaan hänen verestäviä silmiään liian pitkään. Istun häntä vastapäätä punaiselle keinonahkatuolille, jonka pinta halkeilee ja kesii itseään puhki.

“Sä et voi vetää edes off-season. Etkö sä tajua?”

“Sinä et Varka ole mikään mun vitun äiti.”

“En olekaan, onneksi, sehän tässä ei ole susta koskaan pitänyt huolta. Mä sentään yritän.”

Jokin välkähtää ystäväni kasvoilla. Too soon. Ziska nousee istumaan välittämättä siitä, sohiiko hän itsensä sohvan repsottaviin jousiin.

“Sä välität vain siitä, koituuko mun sekoilusta bändille jotain vitun mainehaittaa. Se on ainoa juttu, mistä sä jaksat kiinnostua nykyään, vaikka sun oma siskosi aloitti tän vampyyripaskan. Älä jauha mulle kuin oisit joku mun pelastaja.”

Nousen tuolilta. Ei Ziskan kanssa voi keskustella, kun hän on aineissa.

“Joo, jätä mut taas vaan tähän yksin heti, kun menee vaikeaksi!” Ziska huutaa perääni, vaikka olen jo ovella. Kaikkialla taukohuoneessa on meidän julisteitamme eri kausilta. Hetkeksi joudun nieleskelemään, että en ala itkeä. Ei Ziskalla ole ollut näin vaikeaa pitkään aikaan. Tuijotan hänen metallikorujen peittämää naamaansa julisteista ja mietin sitä hetkeä, kun hän teininä teki ensimmäisen lävistyksen itselleen. Paljon on muuttunut sen jälkeen, mutta hänen silmänsä verestävät edelleen.

“Mä meen nyt hakemaan Danin.”

“Älä mene. Et helvetissä hae sitä.”

“En jaksa koota sua joka kerta uudelleen. Sun on opeteltava siihen ihan itse. Sä tiedät, mitä mä teen, jos toi jatkuu.”

“Ei. Varka. Älä.”

“Olen tosissani. Sua ei auta nyt se, että itken sulle kuinka paljon rakastan sua. Olen tehnyt sen jo sata kertaa ja sä olet siinä edelleen.”

Rikkinäinen sohva. Auki revitty.

“Mä menen nyt. Kasaa itsesi nyt luojan tähden.”

“Varka…”

Enkä minä sano hänelle enempää, koska se ei auttaisi ketään. Me tulisimme vain vihaisiksi, emmekä ole vihaisina hyviä toisillemme. Silloin osaan vain satuttaa häntä ja hän minua. Huokaan syvään. Käytävän valot ovat liian kirkkaat. Kauanko menisi, että tämä kaikki kalvaisi meidät hengiltä, en uskalla edes ajatella sitä.

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 38 [viimeinen säkeistö]

Ilva

Haluan
olla hänen
haluan
olla keiju
joka antaa anteeksi

Tulisiko
hän kanssani valoon
vai onko se jo
meille myöhäistä?

Astun lähemmäs
kurotan hänen kasvojaan,
jotka pimeä on lähes niellyt
missään ei enää soi
tuulikaan ei kuiski
on aivan hiljaista
kuin koko metsä olisi
			kuollut

”En voi antaa sinulle anteeksi
enkä palata luoksesi
	mutta
olemuksesi käy varjoa vähemmäksi
ja minä pelkään että
jäät pimeään
joka kehrää sinusta omansa.”

Sinisilmät pimeässä
eivät pyydä minua jäämään
olen oppinut Lukista sen
että hän on ensin keiju
sitten vasta koko metsän nielevä pimeys
eivätkä öljyntahmeat kyyneleet kuulu pedolle vaan
olennolle,
jonka sydän oli joskus valoa

”Minun valoni rakasti valoa sinussa
jään surulle, jos palaan sinne,
missä sisareni siivet lepattivat
älä anna minun mennä
pakota
	minut
		jäämään.”

”Et ole vankini etkä koskaan ollutkaan
en tahdo anteeksiantoa
valon päiväni ovat jo menneet,
mutta
sinä sykit yhä elämää ympärillesi
haluan että lähdet
ja minä jään.”

Ristilukin pitkät raajat
sulautuvat pimeään
minun rakkaasta pienestä Lukistani
on niin kovin vähän jäljellä
että jos painaudun häntä vasten
pelkään
muuttuvani tahraksi yössä

”En koskaan lakannut rakastamasta sinua”,
virkon yöhön
eikä se ole tunnustus vaan
	pyyntö
yö suhisee hiljaa ympärillämme
kanervat ovat pikimustia enkä
enää muista
miltä kuunvalo tuntuu siivenkärjissä

”Jos rakastat minua
rakasta itseäsi enemmän
ja
	pakene.”

Pimeys rahisee ja poksuu
venyttää rajojaan
Lukin kasvot
kuuluvat keijulle
se on kaikki
mitä tiedän
	todeksi
tässä pimeässä seitissä
jonka rihmat kurovat jo sydämeeni asti

Se mitä muut keijut eivät tiedä
on
että Lukin sydämeen näillä rihmoilla
on kaikkein tiukin ote

”En anna anteeksi
mutta en anna sinun kadota
osaksi pimeää jonka luulin jo hälvenneen.”

Minä tiedän
että hän on vielä siellä
koska olin kerran keiju
joka osasi rakastaa pimeää kuin lapsi
vailla pelkoa

Kurotan sormiani, valo tanssii vielä niiden päissä
Lukki ei voi enää tarttua
hänen muotonsa on pimeän viemä
käteni jää hänen öljyiselle poskelleen
piirtää viivan
ja minä tiedän
että valo sisälläni
kutsuu valoa hänen sisällään

Jää luokseni kunnes pimeä
kehrää itsensä pois
ja aamunsäikeet peittävät sen
mitä meistä on jäljellä

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 37

Ristilukki

Valoa
	valoa valoa valoa
kaiken hämärän keskellä
Ilvan kasvot kuin tulikärpästen tanssi
kurotan,
mutta en ylety
käteni ovat jo
sulautuneet pimeään
	en voi
		liikkua
olen perhonen omassa verkossani
saalistin
itse itseni
ansaan

En unelmoinut
että Ilva tulisi
hänen siipensä viistävät maata
ja katseestaan on sammunut hehku
mutta se on silti hän
valon suutelema
kaunein kaikista

Minä rakastin sinua
kuin osaa itsessäni
sellaista
jota en vielä tuntenut

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 36

Ilva

Elän valvetilaani kuin loputonta unta
yötä jonka katto leijuu raskaana yllä
ja silti
Lukin ääni tavoittaa minut

Sydäntä
	pakottaa
se ei ole tottunut
olemaan
näin hiljaa

Jalkani kulkevat
koska niiden täytyy

Lukin puoli metsästä
on kuin loputon musta massa
joka nielee kaiken itseensä
aivan kuten Lukki itsekin
	aikanaan

En varo askeliani
sillä kaikkein eniten täällä pelkää
Lukki itse

Mustia sieniä
kääpiä puiden rungossa
tummunutta kaarnaa, kuin hiillosta
mikään
	ei enää
		hengitä
silitän puiden näivettyneitä lehtiä
ja tunnen kuinka ne murenevat
sipaisuuni

”Lukki,
Lukkiseni,
missä sinä olet?”
Vaikka kyllähän minä tiedän
että sydämessäni on rihma
hänen sydämeensä
se johdattaisi minut
koska tahansa kotiin
vaikka koti olisi jo
tuhansia kuolleita lehtiä ja
valoton avara taivas

Mustien lehvien keskellä
pimeys kehrää pimeää
seittien takaa paljastuvat
kivuliaan tutut kasvot
lämpö läikehtii
pohjallani

”Lukki,
minä –”

olen tullut
	kotiin?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 35

Ristilukki

Seiteistäni on muodostunut
tahmea verkosto
joka ei pysy enää näkymättömissä hämärässä
vaan peittää alleen kukat ja mättäät ja puut
hukuttaa
kaiken
olevan

Kaikkein pahimmin jumissa
olen minä itse
	en pääse
		liikkeelle
ei ole valoa
jota kohti kävellä
se on kulunut
loppuun

Minun metsäni
kuihtuu kanssani
eikä Ilva
ole enää kuin
silmäluomien takana välkkyvä kuva
tuskin todellinen sellaisenakaan

”llvaseni,
jos kuljet suru siipiäsi viistäen
jossain siellä
minä kutsun sinua
vielä viimeisen kerran.
Olen hiipunut
pimeääkin vähemmäksi
enkä elä
enää kauaa.”

Kas,
kun se on totta,
mitä kuulin
jo vuosikymmenet sitten kuolleiden keijujen sanovan
	suruun
		voi kuolla
jos oikein yrittää

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 34

Ilva

Minä kuljen valon ja hämärän rajalla
paljaat sammalet varpaitteni välissä
vailla
suuntaa
vailla
ketään
jota kutsua kodiksi

Olen varma että
jonakin aamuna
ensisäteet
korjaavat minut pois
vievät minut
kauas täältä
paikkaan, jossa ei ole surua
vaan pelkkää
perhosten siiven välkettä

Minulla on ikävä
			sinua
ja kun sanon
”sinua”
en tarkoita
päivänpaistettani, valosiipeäni
hänet
olen pettänyt
kaipaamalla sinua
kuin osaa itsestäni

Suru
syö meidät elävältä
kalvaa luumme pahemmin
kuin sinä koskaan teit keijuille
minä
olen alkanut kuvottaa itseäni
ymmärsin sinua vain niin pitkälle
mikä ei koskettanut itseäni
mutta heti
	kun menetyksestä
	tuli omaani
		minä lähdin

Vuodenajat ovat vaihtaneet vaatteitaan
ja syksyn kalma asuu jo meissä
vaikka sinua se ei tavoita
kuten se tavoittaa minut

Jos rakastaisin sinusta pahan pois
jäisikö se minuunkin
			asumaan?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 33

Ristilukki

Pimeyteen voi
sulautua
kuin olisi aina
kuulunut osaksi sitä

Sieltä käsin
olen katsellut
kuinka lehdet putoilevat
eikä niitä pudota
	syys
vaan jokin aivan
toinen

Ilvan mentyä
kuoleman haju on peittänyt taivaan
kaikkialla haisee
lakastunut metsä
se ei jaksa sinnitellä
	kun minä en
		enää
			jaksa

Olen alkanut huomata
miten kaikki hidastuu
kukat eivät enää hehku
on pelkästään
pimeää
kaikkialla kiertäviin verkkoihini
ei tartu saalista
koska kaikki on jo kuolevaa
mikään elävä ei eksy näin kauas

Jos Ilva tulisi takaisin
saisinko takaisin
myös
	itseni?

Minua pelottaa
että se on
myöhäistä
että olemme jo
kuihtuneet kokoon
sillä jos Ilvan siivet
olivat surun merkitsemät
jo ennen tapaamistani
miten hän on kestänyt
kaiken tämän?

Ja
	miten
		voin
			antaa
		itselleni
	koskaan
anteeksi?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 32

Ilva

Minä en
	palannut kotiin
jäin tanssimaan varjojen reunalle
jäin itkemään loputtomia kyyneliä metsään
katselin, kuinka ne putoilivat
ja kuinka
niiden kohdille
	kasvoi kukkia

En ole enää kuten kuka tahansa keiju
koska olen rakastanut pimeyttä
kuin osaa itsessäni

Joinain hetkinä
kaipaan Lukkia niin
että voisin itkeä kukistani kevään
ja joinain hetkinä
muistan
sisareni puronaurun
ja tahdon vain
	että minua ei olisi
		koskaan ollutkaan
sillä keiju
joka ei koskaan ollut
ei voi
	surra
	ja rakastaa
		itseään rikki

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 31

Ristilukki

Minun metsäni
		kuolee
mikään tuuli ei liikuta puita
tunnen, kuinka lehdet näivettyvät
alleni
kylmiksi
	elottomiksi
jokaisessa metsän henkäyksessä
tuntuu loppu

näin maailmat päättyvät
yhdessä yössä
kaikki kuihtuu ympäriltäni
jos ennen kuvittelin
tietäväni mitään yksinäisyydestä
nyt tiedän jotakin muutakin
tiedän
	miltä tuntuu
			poissaolosi

Ilva
	Ilva Ilva Ilva
toistelen nimeäsi vaikka
voin syyttää vain itseäni
siitä
että katkeruus vei minut pimeään
kauan kauan sitten
etkä sinä tullut ajoissa
kipinäsi lämmitti minua hetken
	kaikkialta
			Ilva Ilva Ilva
				se kaikuu
					pimeässä
						vailla painoa

Ajattelen sinun
sanojasi
kun kerroin sinulle menetyksestäni
silmissäsi hehkui
ja kun kosketit minua, tiesin, että halusit
pidellä kaikkea
minussa

Et koskaan
pelännyt
tai ajatellut
että minussa oli jokin vialla
et ymmärtänyt
minua kuten
	minä
näit hyvää sielläkin
mistä olin jo näivettynyt
kuivaksi ja kylmäksi

Mentyäsi
kävelin sielunpeilille
vaikka koko metsä tuntui
vastustavan sitä
kanervat taipuivat tummina paljaiden jalkojeni alla
linnut sirkuttivat puissa
kuin hätä olisi koskenut
minun lisäkseni
koko metsää

Sielunpeili seisoi äänettömänä keskellä kasvustoa
ja muistelin kuinka katsoit sinne vapisten
kunpa olisit toiminut kuten pelkosi käski
kunpa olisit paennut luotani aiemmin
kunpa
	olisit
		kunpa minä olisin
				ollut
				olematta

Sielunpeilistä
minua katsoi
pimeyden olento
vailla kasvoja

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 30

Ilva

En muista,
mitä silloin tapahtui.
Maailma oli hetken
pelkkää
	putoamista

Metsän jokainen puu
tuntui surevan kanssani
joka hengenveto
sisään
	ulos
sisään
	ulos
itkee päivänpaistettani
rakasta korentoani
jonka nauru ei helise enää
kevään ensimmäisissä aamuissa

Kun syys tulee
se vie mennessään valon ja lämmön
kohmettaa siipieni kärjet
ja kirii kylmillä sormillaan
kohti sydäntäni
niin
etten saa enää henkeä

En muista,
mitä sanoin Ristilukille
en muista hyvästelleeni
en muista en muista
		unohduksen hinta
			on tämä musta yön terva
			joka tukkii kurkkuni

älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua

Minä
unohdin päivänsäteeni
unohdin kuka olin
kun hän letitti hiuksiini kukkia
ja puhui samaa kieltä kuin eläimet ja kasvit
lauloi samaa laulua luonnon kanssa
minä unohdin sen
kuka olin
ennen kuin pimeys nieli minut osaksi itseään

ja
silti
enkö minä juuri ajatellutkin
että pimeys on vain mies joka –

on kauniimpi
yksinäisempi
hauraampi
	kuin kukaan?

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 29

Ilva

Kuvittelin tietäväni
miltä tuntuu tukehtua
	hämärään

tänään opin
että pimeydessä on tasoja
ja minä
		vajoan
		syvemmälle
		vailla happea

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 28

Ristilukki

Totta puhuakseni
en muista häntä.
Ilvan sisar
oli kuten kaikki muutkin päiväperhoset metsässäni
häilyvä
ohimenevä
	sekunneissa
		syöty
en muista,
miltä tuntui
kalvaa hänen luitaan
	en koskaan muista siitä mitään jälkikäteen

Kun työnnyn Ilvaan
ja itken helmiä,
jotka putoilevat hänen rinnoilleen
minä päätän kertoa hänelle totuuden
vaikka se repisi hänet luotani

En voi
jäädä kiinni
		valheeseen
vaikka
haluaisin

”Ilva,
	minä –”

Ei ole
sanoja
sille petokselle
jonka sydämeni
teki hänen sydämelleen
ja minä maksaisin siitä
			onnellani

Ilvalta kestää
vain sekunteja hajota
tuhansiksi valon kyyneliksi

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 27

Ristilukki

On pelottavaa
alkaa toivoa jälleen
toivo ei ole viihtynyt tumman taivaani alla
se on paennut aina aamun tullessa
liuennut
osaksi unettomia uniani

Kun se palaa osaksi
jokaista yötäni
tunnen sen tempoilevan
rinnassa
se kuiskii
		jää,
			jää,
				jää

vaikka enhän minä tiedä
miten hänet pitäisin
mitä hänelle antaisin
jos hän valitsisi yöni yökseen

En halua Ilvaa vain
ruumiillani
minun koko olemukseni
on nälän ravistelema

Syys on jo
pitkällä
mutta Ilvaa ei palele kuten minua
hän pitelee minua öisin ja painaa pehmeitä suudelmia hiuksiini
Ilvaahan tässä kuuluisi jäätää
sydämensä pohjasta
ja silti hän haluaa kaataa aurinkoaan minulle
kuin syksy sykkisi metsään
yksin minusta

”En ole koskaan
nähnyt sinun pelkäävän minua,
surusiipi.”
Ilva on laskostanut hehkuvat siipensä ja
istuutunut luolani lattialle
”Koska en ole
kertaakaan pelännyt sinua.”

Ja silloin jokin syvällä sisälläni laulaa
päästämään hänet pois
on totuuksia
joita en ole Ilvalle kertonut
olen antanut
ajan kuroa meitä lähemmäs toisiamme
olen antanut
	meidän lomittua

Mutta jossain sisällä
laulu laulaa
totuuksia
joita en
tahdo kuulla

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 26

Ilva

Minä en huomaa vuodenaikojen liikkuvan
koska kaikki täällä näyttää samalta aamusta yöhön
olen alkanut oppia, miten yö liikkuu
se herättää kukkaset ja saa kaiken hehkumaan
yö on levottomampi kuin päivä
en ihmettele lainkaan, miksi Lukki ei koskaan nukkunut

Lukki sanoo, että pian olisi syksy
hän tuntee sen siitä, miten kaikki kylmenee ja
	hiljenee
minä olen asunut
kevään ja kesän solisevissa puroissa
lintujen kaukaisessa laulussa
	ja
		kadottanut
			itseäni
				muuttumattomaan hämärään

Mitä lähempänä syksy on
sitä tiukemmin Lukki pysyttelee minussa kiinni
haluaisin vain imeä hänet itseeni,
niin paljon rakastan sitä,
miten hän hengittää minuun aamuisin

Kun ajattelen kotia
mieleeni eivät tule enää auringon täplittämät sammalet
vaan Lukin pimeässä sinisinä hehkuvat iirikset
ja terävät hampaat
pehmeät huulet
	reisieni sisäpinnalla
minussa on paljon sellaista
jota vain Lukki on saanut koskettaa

Minua ei kiinnosta
mitä muut keijut sanoisivat
Ristilukki ei ole hengittänyt syvälle heihin
eikä avannut sydäntään
kuten minulle

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 25

Ristilukki

Suru on
salakavala vieras
kun se asettuu kylään
se on ensin hiljaa,
ei pyydä mitään
mutta kun se on jäänyt pitemmäksi aikaa
se peittää kaiken
		tummansineen

Surusta
tiedän paljon
enkä silti lainkaan sen enempää
kuin kukaan muukaan
joka on joskus menettänyt

”Lukkiseni?
Missä surun
kuuluisi tuntua?”
Ilva makaa
paljaana edessäni
ja räpyttelee pitkiä ripsiään
vien käteni hänen rinnalleen
”Eikö se asukin
jo syvällä sinussa?”

Ilva sulkee silmänsä
ja hengittää
surua sisään
mutta ei lainkaan
ulos

”Koska minä
saan tavata sisareni?”
Minä tiedän
ettei se ole hänen ainoa murheensa
Ilva on valon olento
joka kuuluu päivänsäteisiin
eikä minun syliini mustiin kanerviin

”Kaipaatko jo kotiin?”
Ilvan kämmen
jää poskelleni
ja se sanoo minulle riittävästi
vaikkei hänen suunsa liikukaan

”Enhän minä
ole vapaa kulkemaan
joten miksi esität
minulle moisen kysymyksen?”

Samalla
haluaisin antaa Ilvan juosta pois
pyrähtää siivilleen ja kadota
ja samalla
rusentaa siivet murskaksi
voidakseni pitää hänet
ikuisesti pimeässä

Vaikka eihän
valoa voi
laittaa häkkiin
se pakenee kaltereiden väleistä
ja katoaa aamuun mennessä

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 24

Ristilukki

Ilva jää metsääni ja
	sydämeeni
punomaan versojaan
siinä, missä minä osaan vain vangita ja sitoa
Ilva asettuu minuun itsevarmasti ja hellästi
hänen lämpönsä muuttaa koko metsää
mättäät tuntuvat aamuisin lempeämmiltä,
ne eivät upota
ja joskus hennosti puhaltava tuulenvire
ei riisu puitani paljaiksi

Mustuus pysyy
se on minun itseni synnyttämää
enkä usko sen muuttuvan vain sillä,
että Ilva valloittaa minusta sellaisia paikkoja
joita en tiennyt minussa olevan

Minun itseni täytyy
tulla sisältä valoisemmaksi
ja se
on ajatuksena yhtä
				kaukainen
kuin musta taivaani,
joka ei päästä läpi valoa

Ilva on kaunis ja hellä
kaikilla sellaisilla tavoilla
joilla en ole koskaan itse ollut
en voi tulla hänen kaltaisekseen
enkä olettaa,
että hän korjaisi minut
hän ei ole
minulle mitään velkaa
vaikka joinain hetkinä
haluankin painaa hänet syvälle itseeni ja imeä osaksi
	minua

Muistan vielä ajan ilman Ilvaa
en voisi unohtaa
miltä tuntuu hengittää pimeää sisäänsä
	joka hengenvedolla
ja pelätä
	pelätä
		pelätä

mutta
Ilva on opettanut minulle
kuinka kukat saa laulamaan
ja kuinka kevät voi tuntua ilmassa
vaikka onkin
aivan pimeää

Ilva on opettanut
	toisenlaisesta nälästä
jostakin aivan
uudesta
sellaisesta,
jota en osaa hallita
kun vain katsonkin hänen paljaita olkapäitään ja
valkeita hiuksiaan
pehmeitä huuliaan
	häntä
		kaikkea
			hänessä

En ehkä saa enää koskaan lentää
enkä voi palata sellaiseksi
kuin joskus olin
minä tiedän
mitä sielunpeili olisi minulle näyttänyt
ennen Ilvan tuloa
mutta en tiedä sitä enää
	minuus
		on alati liikkeessä
				muuttuva lammenpinta,
			joka väreilee
	jokaiseen suuntaan

Ilvan myötä
olen tullut uudemmaksi
en kokonaan toiseksi,
mutta silti olennoksi,
jonka kasvot ovat minulle vieraat
on kuin niillä välkehtisi jotain
jota minussa ei ole ollut edes
kauan sitten

Ja metsä
jatkaa muuttumistaan
joka aamu me kävelemme sen poikki
ja Ilva silittää hopeanhohtoisia lehtiä
kukat laulavat hänelle
ja minun rintaani korventaa niin
	että koko maailma taipuu reunoistaan

Mitä pitempään pidän hänet täällä
sitä synkemmiksi tiedän omat tekoni

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 23

Ilva

Hänen seittinsä
ovat kuroneet tiensä sydämeeni
ja jääneet sinne
en halua enää muistaa
kuka olin ennen tätä metsää

Lukki lämpenee hitaasti
minua vasten
ja jää paistattelemaan minuun
kuin ihoni olisi hänelle salvaa haavoihin
joita kukaan
ei voi nähdä

Ristilukin suru on
kaiken peittävää
sitä tihkuu puista
maa kuiskii sitä
ja ilma
on raskas sen painosta

”Kun menetin siipeni
menetin kaiken sen
mitä olin”,
hän sanoo
ja hänen sanansa
ovat kovat ja lujat
vuosien kovettamat

”Siksikö
sinä syöt keijuja?
Kostaaksesi?”
”Minä syön keijuja
koska minä vain
ajauduin kauas valosta.
Siinä kaikki.”

Miten käsittämättömältä
tuntuu koskettaa jotakuta
joka on tehnyt asioita
joita ei voi antaa anteeksi
ja silti
	silti
haluan laulaa hänet uneen
peitellä hänet kukilla
jotta hän ei itkisi enää koskaan
muuta kuin pieniä helmiä
	valon pisaroita yössä

Maailmassa on paljon
hyvää ja kaunista
Lukille katsella
jos hän vain avaisi silmänsä
ja antaisi minun johdattaa

”Kosto on
liian suuri sana minulle sanottavaksi.
Ehkä kauan sitten tunsin vihaa
mutta se on nyt kulunut pois
jättänyt jälkeensä vain
surunsinen.”

Kuin vahvistaakseen Ristilukin sanoja
meitä ympäröivät kukat
alkavat hehkua syvänsinisinä

Haluan hänet
uudelleen ja uudelleen
osaksi itseäni
syvemmälle ja syvemmälle
jotta unohdan kaiken
	kaiken
		kaiken

Annan unohduksen sataa lempeänä ylleni
kun hän käy minuun uudelleen
me hukumme syvänsiniseen
sekoitumme toisiimme

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 22

Ilva

”Sinä teet minut
	niin onnelliseksi,
			että –”

Sinä teet
minut

ja minä teen
sinut

onnea on
kadota samaan kanervikkoon
maailmalta piilossa

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 21

Ristilukki

”Mutta Lukki,
katso,
sinun oikeat kyyneleesi.
Ne ovat muuttuneet
helmiksi.”

Ilva nostaa päätään
ja ojentaa minulle pyöreitä helmiä
jotka hehkuvat
hänen kämmenillään
kuinka jokin noin viaton ja puhdas
voi olla lähtöisin minusta?

Ja silloin
näen lämmön Ilvan katseessa
kun hän kurottaa lähemmäs ja
vetää minut huulilleen
maistaa minua
kuin tuntisi huuleni jo kauttaaltaan

Helmiä putoilee
mustille mättäille

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 20

Ristilukki

Sinä päivänä, kun menetin siipeni
itkin ensimmäiset mustat kyyneleet
eikä niille tullut koskaan loppua
sen jälkeen
ne pinttyivät poskilleni
kuin merkiksi siitä
että jokin on
ikuisesti sijoiltaan

Kun lepuutan päätäni Ilvan rinnoilla
haistan hänessä kevään
kaiken sen kauniin ja kukkivan
joka on minulle pelkkä
irvokas muisto

Maailmassa, jossa kukaan ei rakastanut minua
on jäljellä pelkkiä tyhjiä kasvoja
	päiväperhosia
		valmiina putoamaan verkkoihini

”Lukki,
mitä sinun
siniset kyyneleesi ovat?”
Tiesin,
että hän on huomannut ne
hennot surunpisarat
silmäkulmissani

”Surua
ne vain ovat.
Ei sen
suurempaa.”
Ilvan kädet
silittävät hiuksiani
”Mistä sinä
olet surullinen?”

Hetken
hiljaisuus asuu rinnoissamme
täyttää meidät
tyhjällä

”Oletko koskaan
ollut niin yksin
että se on kaikki
mitä tiedät maailmasta?”

Minä syön valoa
ja lämpöä
joita en ole saanut osakseni
vuosiin
	vuosiin	
		vuosiin
	vuosiin
vuosiin
	ennen
		Ilvaa

ja silti
itken pahaa pois
joka hengenvedolla

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 19

Ilva

Ristilukin iho on
	kylmä
mutta hän sykkii lämpöä
kehoni joka ääreen
hengittäessään tiheästi ylläni

Tänään metsä
saa kuulla,
mitä sisimpäni laulaa
kun Lukki käy raskaana päälleni
Metsässä soi
	nautintomme
		sävel

Lukki
jää päälleni
ja silloin näen
kirkkaat kyyneleet hänen poskillaan
	ei mustia
		vaan tavallisia
			kirkkaita kyyneliä
kuin keväinen puro
hänen poskillaan

”Lukki?
Onko kaikki
hyvin?”
Hänestä pääsee voimakas nyyhkäys
	ja hän on yhä
		osa minua
”En muistanut,
että onni tuntuu
tältä.
Se
polttaa niin
	että
		sattuu.”

Silitän hänen kyyneliään
hän pysyttelee minussa
ja hänen kyyneleensä ovat
	keväinen sade

”Sinä olet
täynnä hyvää,
etkö olekin?”
Siihen hän
ei osaa vastata

Kun hänen kyyneleensä lakkaavat
hänen poskensa tuntuvat vähemmän öljyisiltä
on kuin paha valuisi hänestä pois
”Ssh”,
minä kuiskaan häneen
ja vedän hänet
	syvemmälle
		itseeni

Ylläni leviävät
puiden lukuisat oksat
ne kieppuvat ja pyörivät
kuin Lukin seitit
aina vaan
	liikkeessä

Olen täysin avoin
vailla suojaa
vain Lukki
huokailemassa minuun
ja kun me viimein lopetamme
	tärisen mättäillä
	Lukin pää rinnallani

”Tässä minun
on
	hyvä.”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 18

Ristilukki

Kauhu täyttää Ilvan kasvot
joka kerta samalla tavalla
se syö kokonaan
	valon

Pahinta ei ole se
ettei hän uskoisi minua
vaan se
että hän uskoo

”Kauan sitten kauneinta,
mitä tiesin
oli
	osata lentää.”

Ilva tulee lähemmäs
ja koskettaa poskeani
”Missä sinun
siipesi ovat?”
Suljen silmäni
	luomien takainen pimeys
					nauraa

Rintaani koskee
kun hän ei kysy, miksi olen
	tällainen
painan käteni hänen omalleen
ja tunnen kuinka
kaikki sisälläni tyyntyy
ja siltikään
	en saa
		henkeä
hänen lähellään

”Ilva, sinä…
Tiedätkö sinä,
mitä teet minulle?”
Olemme tunteneet
	siivenräpäyksen
		en saa
			unohtaa sitä
ja silti
kun tunnustelen pimeyttä
se kuiskii
	ota hänet
		ota hänet
Voiko valon niellä kokonaan
jos on itse
sisältä musta?

”Lukkiseni,
minusta tuntuu,
että sinulla on hyvä sydän.”

Puut ympärillämme
tanssivat keinuvat
liikuttelevat kapeita oksiaan
tuulenvire tuo mukanaan
	toiveen

”Ilva,
minulla ei ole ollut siipiä
pitkään,
	pitkään
		aikaan.”
”Sinä olet
silti keiju.”

Eikä hän kysy
miksi keiju söisi toisia keijuja
vaan tulee lähemmäs
niin lähelle
että tunnen hänen sydämensä läpättävän

Jossain kauempana meistä laulaa lintu
ja minä haluaisin
painaa Ilvan vasten mättäitä

Kaikissa tänne saapuneissa keijuissa
on ollut jotakin tyhjää
heidän siipensä
	ovat irronneet helposti
ja heidän lihansa
on maistunut aina samalta

mutta Ilva
Ilva
	Ilva
		Ilva
			Ilva
		Ilva
	Ilva
Ilva
hän soi
minussa
kuin kevään ensimmäiset linnut

”Ilva, minä –”
Ja hänen huulensa
löytävät omani
ennen kuin ehdin
lausettani loppuun
	on kaunista
		kuulua osaksi loputonta yötä
			kun on joku
				johon hukkua

minun ihoni kuiskaa hänen iholleen sen
	mitä en voi sanoa ääneen
älä päästä minua pois
sillä minun sydämeni on musta ja uneni tervaa
pelkään olla olemassa
sellaisena kuin olen

Hengitän häneen yötä
ja hän hengittää minuun kaikkea sitä hyvää
joka kasvaa metsän toisella puolella
kevätkukkia hänen rinnoillaan
kesäinen niitty hänen vartalonsa taitteissa
vuolas puro siellä minne
kukaan muu ei ole ylettänyt

Minä haluan
	kaiken	
en jätä senttiäkään hänen ihostaan
kenellekään
toiselle

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 17

Ilva

Tämäkin päivä päättyy
Lukin tummaan päähän polvillani
hän nukkuu levottoman olennon unta
sätkähtäen välillä
jatkaen silti
silmät syvästi ummistettuna

Minä mietin luottamusta
miten se voi viritä
jo muutamassa päivässä
silitän hänen päätään
ja mietin siskoni kuvajaista lammessa
	älä unohda minua
unohdanko minä hänet
antautumalla Lukille näin?
Vaikka nukkuessaan hän on
pelkkä mies
hauras ja
vailla suojaa

En tiedä
mistä minun kuuluisi erottaa yön ja päivän hento raja
sisälläni vain tiedän
milloin minun on aika asettaa käteni Lukin poskelle ja
kutsua hänet valveen maailmaan

Keijut näyttävät
koko elämänsä samalta
heissä pysyy
	sama hehku
Kun Lukki herää
hänen silmissään loistaa
pienen keijun hohde

”Kuka sinä
oikeasti olet?”
Sellaista tuntuu erikoiselta kysyä joltakulta
jonka unta on vartioinut
ja jonka kanssa on tanssinut aamukasteessa
mutta Lukki vain hymyilee
eikä hänen kasvoillaan ole tänään varjoa

Lukin silmät
ovat itkeneet mustaa öljyä poskille
mutta niiden seassa
silmäkulmissa
on sinistä pölyä
kuin perhosten murtuneita siipiä
hetken mielijohteesta
	kosketan hänen poskeaan

Lukki vie kätensä omalleni
silittää silitystäni
”Tahtoisitko sinä
todella tietää?”
Nyökkään
koska kukapa
ei tahtoisi tuntea
vangitsijaansa?
Vaikka enhän minä ole
	vanki
		vaan
			vieras
niiden raja on tällä puolella metsää niin häilyvä
että ne sekoittuvat helposti

”Uskoisitko,
jos sanoisin
että minäkin
olen
			keiju?”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 16

Ristilukki

En tiedä miksi
haluan pitää Ilvan aina
asettaa hänet kiven alle
niin
	että hänen siipensä pysyvät ehjinä
		mutta
			lukittuina
en halua että hän menee
hän ei tule löytämään täältä etsimäänsä
ja minun ajatukseni ovat
mustia
mustanmustia
	mustempia kuin
		aikoihin
vaikka Ilva on
pelkkää valoa paljaista varpaista hehkuvaan hipiään

”Pelkäätkö
sinä minua,
Lukkiseni?”

Lukkiseni
olenko minä
hänelle jo
jotakin omaa?

Me olemme tunteneet päivän
se on pienelle perhoselle
suuri aika
mutta minulle
	vain siivenräpäys

Miten Ilva on päivässä
kuronut minuun rihmojaan
niin vaivihkaa
että haluan rusentaa hänet alleni
jotta hän ei saisi henkeä
muulloin kuin salliessani?
Ei, päiväperhonen
en pelkää sinua
pelkään sitä
	kuka minusta tulee seurassasi

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 15

Ilva

En pelkää
varjoa Lukin kasvoilla
en hänen pitkiä kynsiään
ja teräviä hampaitaan
en edes hänen kaikkialle kurovia rihmojaan
mutta pelkään
yksinäisyyttä
joka tulvii hänen äänestään
kuin keväinen puro
	yli
		uomiensa

”Miksi
sinä syöt keijuja?”
Se on kuin kysyisi auringolta
miksi se nousee taivaalle joka päivä
	koska sen
		täytyy

Varjo Lukin kasvoilla tummenee
eikä hän vastaa
koska hän ei voi

”Tahtoisitko jo
takaisin luolaan?”
”Minä tahtoisin
kuulla sisarestani.”

Liian
	pian
varjot ovat niin tummia
että ne syvenevät
	mustiksi

”Sinä olet
minun
	vieraani.”
Sanojen välillä
on ikuisuuden kestävä tauko

sinä olet
	minun
		minun
			minun

sanat putoavat sisälleni
kuin pisarat

Minä olen
				hänen
vankinsa
ja sydämessäni
soi
laulu
jolle ei kuulu loppua
näiden mustien puiden alla

Ehjä

Helmi

Minä kuvittelin aina, että se maailma ei aukenisi minulle. On ihmisiä, jotka eivät ansaitse oikeuksia, ja kun tajusin olevani sellainen, eristyin. Kerroin terapeutilleni vasta vuoden jälkeen, että minulla oli tapana kieltää itseltäni asioita, joita en uskonut ansaitsevani. Ne eivät olleet millään tavalla minuun tai ongelmaani liittyviä asioita. Ihan tavallisia vain, kuten siideri saunan jälkeen tai mökkiviikonloppu työkaverien kanssa. Vasta nyt tajuan, että en olisi koskaan edes nauttinut sellaisista asioista. En tiedä, missä vaiheessa elämä alkoi menemään minulta ohi. Istuin kaukana kuin katsoisin elämääni videolta. Nauha, joka kulki eteenpäin enkä tuntenut siitä mitään.

Kuvittelin, että en olisi todellinen ihminen, sellainen, joka tuntisi normaaleja asioita ja olisi onnellinen siitä, kun joku soittaa viikonloppuna yllätyspuhelun ja ilmoittaa tulevansa kylään. Pitäisi joskus kestejä parvekkeellaan ja ostaisi tuttavien lapsille kivoja vaatteita alennusmyynneistä.

En ollut se ihminen. Olin rikki ja minussa oli jotain vikaa, kunnes niin ei enää ollutkaan.

Kun kosketin tyttäreni kättä ensimmäisen kerran, tajusin, että olen ihan kuten kuka tahansa muukin. Minulla on iho, jonka on turvallista koskettaa pientä ihmistä. Itkin ja itkin ja itkin kunnes mitään ei enää tullut; mutta en ollut tyhjä, ymmärsin sen viimein. Sisälläni oli jotain, jota en ollut koskaan tajunnut. Tuntui hullulta ymmärtää, että olin pelännyt itseäni kolmekymmentäkolme vuotta täysin turhaan. Minulla ei ollut vaarallisen ihmisen kosketus. Pitelin tytärtäni ja itkin, eikä kukaan Miloa lukuun ottamata tiennyt miksi itkin. Olin turvassa ja ensimmäistä kertaa koskaan olin varma, että voisin rakastaa itseäni.

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 14

Ristilukki

On olemassa maailmoja
jossa keijut hukkuvat
omaan valoonsa
on olemassa peilejä
jotka heijastavat
sen mitä emme halua nähdä

Ilvan otsa koskettaa jo vedenpintaa
kun lausun hänen nimensä
se on pelkkä koukku
en tiedä, onko hänestä tarttumaan siihen
en tiedä sitäkään
mitä hän lammessa näkee
mutta hän huutaa
äänetöntä huutoa
joka tanssii kaikkialla lammenpinnassa

Ilva
kavahtaa kauemmas lammesta
ja huohottaa
pienen keijun hätää
tältäkö kaikki näyttävät
ennen kuin heidät
niellään?

”Ilva.
Mitä sinä
näit?”

Kumarrun hänen viereensä,
mutta hän kavahtaa minuakin
”Miksi toit minut tänne?
Tahdoitko katsella,
kun hukun?”
”En tietenkään. Minä halusin
tietää
mitä näet peilissä.”
”Olin vähällä
hukkua
itseeni.”

Siitä minä
tiedän kaiken
	itseensä
	hukkumisesta
hetkistä
ennen sukellusta
pimeäänhämäräänvisvaiseen

”Kenet
sinä
näit?”
”Sisareni,
joka
ei ollut
sisareni.”

Ojennan kättäni silittääkseni Ilvan olkaa
hän antaa minun tehdä sen
painan käden sirolle olalle ja
silitän
tunnen hänen
hengityksensä
kaikkialla kehossani
ja se tuntuu
lämpimältä
syvällä sisälläni
sellaisissa pimeän loukoissa
joissa kukaan ei ole käynyt
vuosiin
	ja vuosiin
		tai kenties
			koskaan

”Sielunpeili
on vuosien saatossa
vääristynyt.
Pimeä on
muuttanut sitäkin.
Se voi näyttää
sen mitä haluat
mutta hämärä
muuttaa siitä
kaltaisensa.”

Ilvan silmissä kiiltää
kyynel
tartun häntä leuasta
ja annan hänen itkeä
kyyneleensä pisaroiksi kämmenelleni

”Olen pahoillani
että toin sinut tänne.”
Ilva pudistaa rajusti pääätään
”Älä ole. Minäkin
haluaisin tietää,
mitä sinä näet lammessa.”

Pimeys
nielee sanani
ne
	pienenevät

Ilvakin näkee
että hän on
paljon minua rohkeampi