“Äiti, mulla ois yks juttu.”
Äidin tukka on tumman mahonkinen. Pyörteet valuvat kauniisti toiselle olalle. Hän ei jaksa kohottaa katsettaan vaan mutisee tutun äännähdyksen. Se paljastaa, ettei hän arvaa, miten suurta asiaa olen hänen eteensä pudottamassa.
“Mä seurustelen.”
Katse ponnahtaa tabletista saman tien. Äidin kädet nousevat pöydälle.
“Mitä? Missä, kuka, kerro heti kaikki!”
Reaktio naurattaa minua ja sitten äitiäkin, hän reagoi kuin teinityttö. Olen aina voinut kertoa äidille kaiken. Esittelin hänelle lukiossa ensimmäisen tyttöystäväni ja kerroin yläasteella antamistani pusuista, jotka päättyivät itkuun alikulkutunnelissa. Kaverini eivät ole koskaan olleet samanlaisia. He ovat vehdanneet tyttöjen kanssa milloin missäkin eivätkä heidän vanhempansa ole takuulla tienneet yksityiskohtia siitä kaikesta.
“No tuota, tää mua vähän jännittääkin… Sä oikeastaan tunnet sen jo. Tavallaan.”
“Mitä, ootteko te Alisan kanssa palanneet yhteen?”
“Äh, ei olla!”
Äiti piti aina lukioaikaisesta tyttöystävästäni. Alisa oli muutaman kerran mukana perheretkillä. Hänellä oli pitkä vaalea tukka ja vahvoja mielipiteitä etenkin eläinten oikeuksista ja kuluttamisesta. Hän oli aina kaunis ja hyvä, mutta hänessä oli liikaa kovuutta, jonka taa en koskaan päässyt. Toivon, että hänellä on nyt joku, joka säteilee samaa vahvaa energiaa kuin hänkin.
“No kuka sitten?”
Äidin kasvot hehkuvat innosta. Vedän syvään henkeä. Hän hyväksyisi tämän. Tietysti hän hyväksyisi, hän on äitini, joka on ollut aina mukana kaikessa. Hän maksoi, kun rikoin koululla vahingossa kokonaisen vitriinin sisältöineen päivineen. Hän tuli mukaani jalkapallotreeneihin ala-asteen lopussa ja hän ehdotti minulle liikunnanopettajan uraa.
“Tää tulee nyt varmaan ihan puskista, mutta… se on Helmi.”
Hehku äidin kasvoilla valahtaa tiehensä, mutta en näe varjojakaan. Hetken äitini kasvot ovat kaikesta tyhjät, odottavat ilmettä, jota ei tule.
“Okei, joo, tämä on todellakin ylläri. Vau, en tiedä, mitä sanoa. Onneksi olkoon! Missä te oikein tapasitte uudelleen? Kuulen Helmin kuulumisia välillä yläkerrasta. En olekaan häntä nähnyt sen jälkeen, kun hän muutti.”
Äidin äänensävy ei ole täysin tyytyväinen, mutta se ei ole sekään, mitä pelkäsin. Se ei ole se äänensävy, jolla hän puhuu isästä, joten kaikki on toistaiseksi hyvin.
“Me tavattiin itse asiassa täällä rappukäytävässä ihan vahingossa ja mentiin juttelemaan kahvilaan. Siitä se sitten lähti…”
“No, kerro kaikki sitten! Miten tämä näin meni? Ihastuitko sä Helmiin heti?”
“Äähh, äiti…”
“Anteeksi, eikö äiti saa tentata?”
“No saat.”
On olemassa se versio, jonka kerromme vanhemmillemme.
“Joo, mä retkahdin ihan heti. Mulla oli selkeesti kamala ikävä Helmiä, ja nyt näin sen vihdoin miehen näkökulmasta, tiiätkö… Ääh apua, tää on noloa selittää sulle”, nauran.
Äiti pudistelee päätään. Hän kurottaa tarttumaan minua kädestä.
“Kerro vaan, kulta.”
Tunnen lämmön leviävän poskilleni. Puristan äidin kättä tiukemmin.
“Tiiätkö, kun musta tuntuu, että mä oon aina rakastanut just Helmiä jollain lailla. Nyt viimein asiat loksahtaa paikalleen. Se on niin hiton ihana ihminen…”
“Voi muru, kuulostaa ihanalta. Helmin pitää tulla pian käymään, me ei ollakaan nähty pitkään aikaan!”
“Eikö sua huoleta mikään? Tai, kun… Meitä vähän jännitti kertoa tästä, kun on tuo pieni ikäero ja vähän erilaisempi historia yhdessä.”
Äidin kasvot palaavat takaisin neutraaliin. Jos hänellä on tästä jokin voimakkaampi tunne, hän peittää sen taidokkaasti. Ohimoissani jyskyttää. Huomaan vasta nyt, että olen unohtanut hengittää kunnolla.
“Kyllähän tuo varmasti ajatuksia ihmisissä herättää. En ehkä kehottaisi kertomaan ihan kaikille, että Helmi on ollut joskus sun lapsenvahti. Mutta ei sun Milo äidistäsi tarvitse huolehtia, en mä ajattele tästä mitään outoa. Helmi on tuttu ja ihana ihminen. On kivaa saada se perheeseen.”
Nousen ylös pöydästä ja ojennan äidille käteni. Hän pyrähtää halaamaan minua oitis. Äidin kädet jäävät niskaani silittelemään tukkani pyörrettä. Lämpö ja rakkaus valuvat hänestä minuun. Itkettää.
“Kiitos, äiti”, kuiskaan.
“Ei sun mua tarvitse kiitellä. Mä tunnen mun pojan. Sun ei koskaan tarvitse pelätä tällaisia juttuja.”
“Mä rakastan Helmiä äiti ihan tosi, tosi paljon.”
Äiti nappaa minua olkapäistä ja pitelee. Hänenkin silmissään on kyyneliä, mutta en aio kysyä, miksi.
“Se on rakas aivan ihana kuulla.” Hän taputtaa olkaani. “Ei muuta kun tuutte tänne joku viikonloppu. Tehän voitte käydä Helmin vanhemmilla samalla näytillä.”
“Niin me aateltiin. Ihana äiti, oot tärkee.”
“Säkin oot, kullanmuru.”
Halaamme vielä kerran. Voin aina olla äidin kullanmuru, jos se tarkoittaa, että saan paistatella hänen pyyteettömässä rakkaudessaan.
