Kuunsilta: luku 24

 

Luku 24: Nimetön huuto

”Minä menen perään”, Igran sanoo huutojen vihdoin kaikottua. Seisomme kaksin asfaltilla ja kuuntelemme yötä, joka on hiljennyt toverimme kauhusta. Igran ei sanoistaan huolimatta lähde. Oletan sen olevan hänen tapansa kysyä, tarvitseeko Remingtonia auttaa.

Pudistan päätäni.

”Ei”, sanon, ”tämä on minun tehtäväni.”

”Sinä olet ihminen. Älä mene yksin.”

”Minun siskoni kuoli juuri iholleni. Minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä minulle yritetään tästä eteenpäin tehdä.”

”On eri asia olla rohkea kuin uhkarohkea.”

”Ja on eri asia tehdä se, mitä täytyy kuin mitä haluaa. Minä menen.”

Igran nyökkää. Vastaukseni on hyväksytty. Olisin lähtenyt ilman Igranin hyväksyntääkin. Käännyn häneen päin ja etsin hänen kätensä.

”Menitkö sinä etsimään muita?”

”Menin. Mutta löysinkin ihmisenkaltaiset.”

Minun hajuaistini siis petti minut. Valtiaat eivät olleetkaan täällä.

”Minäkin haistoin heidän parfyyminsa, jos sitä mietit”, Igran tuntuu jälleen näkevän, mitä minulla on mielessäni.

”Etsi sinä heidät. He voivat olla vaarassa.”

”Ja sinä – käänny seuraavasta risteyksestä oikealle. Siihen loppuvat minun aistimukseni ihmisenkaltaisista.”

Minä käännyn ympäri. Kun päästän irti Igranin otteesta, koko kehoani kihelmöi. En voi uskoa, että olen tekemässä tämän. Olen menossa yksin etsimään miestä, joka on uhannut rikkoa kalvon välillämme. Mutta ei minua lopulta kiinnosta, mitä kukakin on tehnyt. Jos hän huutaa apua, hän tarvitsee sitä.

”Pidä valtiaista huolta ja sano, että minä tuon heidän rakkaan tiedemiehensä takaisin”, sanon Igranille ja lähden juoksemaan. Yleensä vältän lupauksia. Lupasinhan minä kuullekin, että auttaisin vielä perhettäni. Kyyneleet kihoavat uudelleen silmiini, kun juoksen. En tahdo ajatella, ettei minulla ole enää mitään, jota kohti juosta. On paljon elämiä elettäväksi, jokaisen lopun takana kymmeniä uusia alkuja. En voi antaa periksi nyt, vaikka kyyneleet kihoavat silmiini.

Missään ei näy merkkiäkään ihmisenkaltaisista ja Remingtonista. Ei veripisaroita seurattavaksi. Huomaan ajattelevani, että ihmisjoukko toimi kuin lauma. He veivät saaliinsa muualle, muilta pedoilta suojaan. Minulta ja Igranilta.

Punainen sumu sakenee, minun on hankalaa nähdä eteeni. Asfaltti kumpuilee, en tiedä, mitä sen alla on. Puristan asetta vasten rintaani. Miettisin kaikkea vasta jälkikäteen – sitä, kuinka monta ihmistä tapoin, kuinka monen veren otin luvatta. Tuijotan asfalttia, seuraan kohollaan olevia kohtia ja näen puun, joka kasvaa kiinni katulamppuun. Lampussa ei ole valoja. Se on ainoa kaltaisensa tällä tiellä. En tiedä, kumpi oli täällä ennen, puu vai lamppu. Molemmat huokuvat mennyttä arvokkuutta, asfaltin alle levittäytynyt puu ja sammunut katulamppu.

Tiedän, että minulla on kiire. Taivaalle on levinnyt purppuran sävyjä. Galaksit kiertävät. Todellisuus pyörii samaan aikaan, kun ihmisolennot syövät Remingtonin. Ja minä suljen maailman äänet taustalle, painun vasten puunrunkoa ja sivelen sitä. En tiedä, onko kukaan koskaan tehnyt niin tälle puulle. Minä itken edelleen, annan puulle kyyneleeni. Ne putoilevat sen juurille, jotka jatkavat elämäänsä asfaltin alla. Elämän kaikki eri muodot. En enää tiedä, kuinka monta päivää olemme viettäneet betonihelvetissä. Tuntuu, että kaupunki vain laajenee ja sykkii kuin elävä olento.

”Sinä ymmärrät minua, etkö ymmärräkin?” kuiskaan vasten puun röpelöistä kuorta. Hiukseni jäävät kiinni kaarnaan, mutta en lähde vielä. Haluan tuntea puun hengittävän kanssani. Anna minulle voimaa jatkaa. Anna minun päihittää itseni ja mennä eteenpäin.

Puu on siinä. Pieni maailma lähellä minua. En ole nähnyt täällä ainuttakaan eläintä, mutta kotona tämä puu olisi kokonainen todellisuus sitä ympäröiville eläimille. Miten kaunista se onkaan. Minua ei enää itketä. Mekanismit jatkavat eloaan, pienet ja suuret. Ei ole muuta vaihtoehtoa. En suostu kääntymään luontoa vastaan, vaikka menetin perheeni. Ei ole tammien ja kanervien syy, että minulla on verta käsissäni.

Minä jatkan matkaani. Katson vielä kerran ylös puun oksistoon. Se kurottaa kohti taivasta, jossa värit kohtaavat, sekoittuvat toisiinsa ennen kuin yön pimeä nielee ne. Kenties puu ymmärtää sittenkin. Sanaton, aineeton ymmärrys. Mitä muuta minä voisin toivoa maailmassa, joka ei ole koskaan tuntunut puhuvan kieltäni? Puu jää taa, samoin katulamppu. Erotan varjoni tiessä. Lamppu on alkanut palaa. Minikokoinen kuu. Minua alkaa hymyilyttää. Maailma kuuntelee minua sittenkin.

Oikealla rasahtaa. Vasta silloin huomaan tulleeni tienristeykseen. Igran käski minua menemään oikealle. En enää tärise pelkoni edessä. Olen väsynyt sellaiseen. Minä aion pelastaa miehen, joka ei kenties ansaitse sitä, mutta joka on ihminen yhtä kaikki. Kukaan ei ansaitse menettää synnynnäistä arvoaan tällaisella hetkellä. Kuuntelen ääniä. Ne ovat pitkiä ja suoria, eivät katkonaisia kuten aiemmin. Ne eivät kuulu Remingtonista. Miehen huuto on paljon kaoottisempaa, sillä hän ei ole ihminen, joka on tottunut näyttämään pelkonsa.

Sitten erotan hänet. Miehen äänen. Anelevan. Ei enää huutavan, pelkästään kituvan. Tartun aseeseeni kaksin käsin ja kävelen askeleen kerrallaan. En erota kadulla ainuttakaan ihmistä. Seinät ovat täynnä alkukantaisia maalauksia, värikkäitä ja minulle tuntemattomia. Ei ketään missään. Väijyvätkö he minua pimeässä? Odottavat, että tulen, jotta he voivat ruokailla minulla? Tällaisena ymmärrän, miksi elämä täällä luhistui omaan painoonsa. He eivät kestäneet tätä. Jatkuvaa adrenaliinisykettä ohimossa ja joka askeleella kasvavaa pelkoa. Se vie mennessään, jos sen antaa. Tarvitsee jotakin, johon kiinnittyä selvitäkseen. Ajattelen kuuta ja taivasta.

Hetkessä tajuntani kääntyy. Minulta kestää hetki ymmärtää, että kompastuin eikä kimppuuni käyty. Kivi, jonka päälle astuin, sinkoaa viereisen talon seinään. Ääni, joka siitä lähtee, täyttää koko mieleni. Sama huuto, jonka kuulin aiemmin. Se ei lähdekään ihmisestä. Seinät kaiuttavat sitä. Se on jäänyt asumaan tähän maisemaan.

Minua puistattaa. Kylmä leikkaa syvältä sisältäni. Ymmärrän, miksi siskoni sanoi, että täällä on jääkylmää, vaikka maailma hohkaa auringon putoamisen jäljiltä. Kuuntelen nimetöntä huutoa, joka jää kaikumaan seiniin, vaikka jatkan matkaani. Näen jo, millaiset muistiinpanoni tästä paikasta tulisivat olemaan. On olemassa paikkoja, jotka taltioivat huutoa. On olemassa elämää elämässä.

Kuljen tien loppuun ja suuni loksahtaa auki. Tien päässä ei ole uutta tietä. Olen kulkenut tieni ulos talolabyrintista. Edessäni on silmänkantamattomiin punaista maata. Kituliasta ruohoa ja mustia kiviä. Maisema on hätkähdyttävän punainen. Kun otan ensimmäisen askeleen sitä kohti, en katso enää taakseni.