Kuunsilta: luku 23

 

Luku 23: Asfalttihauta

Puu kasvaa keskeltä taloa. Talon seinä näyttää pahvilta, se on haalean ruskea ja tuntuu mukailevan puuta. Asfaltti antaa periksi, puu on päättänyt itselleen elintilan ja pitää kaikin voimin kiinni siitä. Se on ensimmäinen asia, jonka näen avatessani silmäni. Se ja punaoranssina hehkuva taivas. Raivoavat galaksit. Tunnen niiden vihan luissani.

”Elara, kuuletko sinä meitä?” Tuttu ääni, johon en yhdistä kasvoja. Sen sijaan näen korkeana kohoavat vuoret, niiden alle jäävän kaupungin. Me lensimme. Olimme hetken korkeampana kuin mikään.

Vihreä ystäväni. Taipuisat nivelet, pitkät raajat. Igran. Nimi, jonka minä annoin hänelle, tulee ensimmäisenä.

”Elara?”

Oma nimeni. Vielä hetki sitten se oli jonkun muun huulilla ja nauroi minulle. Muistot tulevat rysähtäen, ne iskeytyvät vasten rintaani. En osaa väistää. Siskoni. Minä tapasin siskoni. Suljen silmäni uudelleen, mutta kuva ei lähde verkkokalvoiltani. Tyyneys ennen iskua. Täydellinen rauha vain hetkeä ennen kuin siskoni hyökkäsi kimppuuni. Olkapäätäni kivistää, uskon siskon osuneen.

Kyyneleet valuvat jo ennen kuin saan itseäni nostettua ylös.

”Ei mitään hätää”, sanoo miesääni ylempää. ”Sinä menit shokkiin ja menetit hetkeksi tajuntasi. Olet kunnossa. Ei hätää.”

Remington. Hänenkin nimensä istuu nyt kielelläni. Muistan heidät kaikki. Valtiaat ovat varmasti lähellä, sillä haistan heidän makeat hajuvetensä veren ja mädän ylitse. Jonkun on pitänyt kantaa minut kauemmas ruumiista.

”Me olemme myöhässä.” Se on ainoa asia, jonka tiedän varmaksi. Emme ehtineet. Tämä yhteiskunta on jo luhistunut. Ihmisyys on pyyhitty selviytymisen tieltä.

”Kaikki tähän mennessä kohtaamamme ihmiset ovat menettäneet järkensä. Sen täytyy olla solaarisen säteilyn syytä.”

Igran pudistaa kanssani samaan aikaan päätään.

”Ei”, minä ehdin sanoa ensin. ”Se ei johdu säteilystä.”

Remington kurtistaa kulmiaan.

”Me olemme vain myöhässä.” Kyyneleet valuvat kuumina poskilleni. ”Emme ehtineet. He ovat jo tuhonneet toisensa. Täällä on pelkkiä vaistoja ja pelkoa.”

Pyyhin kyyneliä kasvoiltani vain huomatakseni käteni olevan yhä veressä. Poskeeni jää verinen juova. Jätän sen paikalleen. Muistomerkki sisarelleni. Ja kaikille muille. Minä tiedän, että heistä kukaan ei ole täällä enää. Ensimmäistä kertaa näiden kymmenen vuoden aikana katson kuuta ja tunnen oloni pelkästään pieneksi ja avuttomaksi sen alla.

”Elara, en tahtoisi olla se, joka sanoo tämän, mutta sinun on korkea aika ryhdistäytyä. Et voi alkaa hajota nyt, kun retkemme on kesken”, Remington sanoo. Hän kumartuu puoleeni otsa kurtussa. Silloin kuulen ensimmäistä kertaa Igranin kohottavan ääntään.

”Se ihmisenkaltainen, jonka sinä ammuit, oli hänen siskonsa.” Igranin ääni on sysimusta. Kylmät väreet kulkevat pitkin koko kehoani.

”Sisko…?” Remington kavahtaa kauemmas. Vihdoin hän näkee minussa muutakin kuin kohteen niille ajatuksilleen, joista hän ei kerro muille. Vihdoin hän näkee minut nuorena tyttönä, joka on tullut tänne etsimään perhettään.

”Tähtien nimissä, Elara, en kai minä…?”

”Hän todella oli minun siskoni”, sanon hiljaa. Minulla on siskoni verta käsissäni. Poskessani. Vai omaaniko se on? Mitä merkitystä sillä on enää tässä kohdassa? Me olemme samaa verta.

”Millä todennäköisyydellä sellaista tapahtuu?” Remington lysähtää maahan vierelleni. Hän vie käden hiuksiinsa. Harmaat raidat erottuvat selkeämmin kuin aiemmin. ”Me tulimme tänne, ja sinä…”

”Minä löysin perheeni.” Suupieleni nykivät. Uskon hymyileväni Remingtonille.

”Koko perheesi?”

Vien käteni vasten maata. Pelkkää asfalttia. En tavoita multaa, en keskeltä taloa kasvavan puun juuria, en mitään kodista muistuttavaa. Luonto on kylmä ja kuollut. En pääse sen luo, vaikka aiemmin se kuiski minulle. Jossakin täällä lepäävät perheeni luut. Asfalttihauta.

”Koko perheeni”, minä sanon ja ajattelen sitä, että täällä ei edelleenkään tuule. En voi lähettää terveisiä tuulen mukana. En tavoita perhettäni enää. Heidän luunsa jäävät vaille kuiskauksiani.

”Elara, minä olen niin pahoillani.” Remingtonin puhe on vaikeaa. Tämä on hankalampaa hänelle kuin minulle. ”En olisi koskaan… Minä vain suojelin sinua.”

”Tiedän sen.” Se on totta. Remington ei ajatellut mitään muuta.

”Ja mitä siihen aiempaan tulee… Minä en tiedä. Tämä maailma vääntää meitä kaikkia kaltaisekseen.”

”Tai sitten me vain ajattelemme niin.” Nielaisen. ”Minun perheeni on joka tapauksessa kuollut.”

”Sinä varmasti ajattelet, että sinulla ei ole enää mitään syytä olla täällä.”

”Minä en ajattele yhtään mitään.”

Täällä ei tuule, mutta ajatuksissani tuulee. Ei myrskyä. Pääni on pelkästään kaikesta tyhjä, kevättuuli keinuttaa heinää. Tuijotan verta käsissäni. Tämän maksoi tieto siitä, että mitään ei saa takaisin. Minä palaisin Narniaan yksin.

”Minä en suostu katkeroitumaan tämän edessä”, sanon Remingtonille, vaikka kasvoni ovat yhä kyynelistä märät. Suru ja katkeruus eivät ole samankaltaisia. ”Minä jatkan eteenpäin. Tällä maailmalla on vielä paljon näytettävää.”

”Uskomaton. Sinä olet uskomaton…” Remington kuljettaa kätensä kasvoilleni, sille puolelle, jota en sotkenut vereen. Hän pitää kättään siinä pitkään. Olen liian voimaton tekemään sille mitään, vaikka tiedän, mitä mies ajattelee.

”Elara, tiedätkö, minä…”

Sanat katkeavat. Igran, jonka lähtöä en sumuni keskeltä ehtinyt edes havaita, on palannut takaisin. Valtiaita ei näy missään, vaikka minä haistan heidät yhä. Igranin perässä juoksee jotakin, jonka tunnistan oitis. Vääntyneitä askelia. Vääristynyt olemassaolo. Mädänhaju.

Heitä on paljon. Enemmän kuin kymmenen tyhjää silmäparia. Remington ja minä vedämme aseemme samanaikaisesti. Minä, joka vannoin, että en käyttäisi hänen murhan välinettään, ammun ihmistä, joka on käymässä kiinni Igraniin. Hän lysähtää alas kuin säkillinen riisiä. Kehoni on turtunut. Minä vain toimin. Minäkin olen enää pelkkiä vaistoja. Meidän välillämme ei ole eroa. Me molemmat tapamme, minä ja he, joille meillä ei ole nimeä.

Remington huutaa. En ole koskaan nähnyt miehen pelkäävän näin. Hän on taitava piilottamaan todelliset tunteensa. Nyt kauhu ottaa miehestä vallan. Remington huutaa, hänen silmänsä ovat avoimet ja täynnä pelkoa. Hän ampuu mitä tahansa. Puu, joka kasvaa keskeltä taloa, saa osansa. Siihen syntyy savuava reikä. Mikä kaunis kakofonia. Huutoa ja laukauksia. Igranin siritystä. Keskityn suojaamaan Igrania, kun huomaan sivusilmälläni olentojen tarttuvan Remingtoniin.

Ase putoaa. Mies huutaa. Minä en pääse lähemmäs, välissämme on liian monta tappoa. En kykene osumaan heihin kaikkiin. Tilanne tekee minusta tytön, joka ei ole enää varma, kuinka monta elämää on riistänyt. Tytön, joka pelkää. Kurotan kohti Remingtonia, huudan Igrania apuun, mutta jään jumiin. Kaikki olennot siirtyvät Remingtonin mukana. He kuljettavat hänet jonnekin. Minä ja Igran jäämme paikallemme, meidät jätetään rauhaan.

Koko kehoni on pelkkää alkukantaista vaistoa. Adrenaliini hakkaa suonissani. Minä tiedän, mihin Remingtonia viedään. Minä muistan vielä, kuinka sisareni iski hampaansa ihmislihaan ja pureskeli.