Luku 14: Lapsi
Liike ei ole lähtöisin ihmisestä. Se ei voi olla. Jalat kuin kissapedolla, jänteikkäät ja kiinteät. Liikkeet eivät muistuta mitään koskaan näkemääni eloperäistä. Yksikään eläin ei liiku yhtä nykien, yhtä kuumeisesti.
”Tähtien nimissä…”
”Se tulee lähemmäs!”
”Mikä se on?”
Sivusilmälläni erotan, kuinka Medeina hilautuu aivan kiinni Remingtoniin. Kauhu lepää yhä miehen kasvoilla liian elävänä. Jos Remingtonkin pelkää, minä en tiedä, mitä ajatella. Olento ei lähesty nopeasti, mutta sen liike näyttää pysäyttämättömältä. Tiedän, että jos se osuu kohdalle, en pystyisi tekemään mitään.
Ennen kuin kukaan tekee elettäkään, Igran on jo olennon kimpussa. Kammottava, kirskuva ääni halkoo ilmaa, kun Igran käy kiinni. Ehdin nähdä vain välähdyksen. Igranin kurkusta pääsee syvää ääntä, miltei murinaa. Olento valahtaa maahan kuin sätkynukke. Sen raajat vääntyvät luonnottomiin kulmiin. Igran kääntyy meihin päihin, hänen silmänsä säkenöivät. Kunpa hän pystyisi nyt puhumaan.
”Ta-… tappoiko se juuri…”
”Sehän voi olla vaarallinen.”
”Tällaisen kanssako me…”
Ei. Älkää. Igran reagoi vaistonvaraisesti. Näen sen hänen selkänsä kyyrystä ja kiilusilmistä. Igranin aallot rekisteröivät lähestyvän olennon vaaraksi ja eliminoivat sen. Ettekö te näe? Minua kylmää.
”Älkää”, sanon hiljaa. Remington tuijottaa minua pitkään. ”Älkää. Igran taisi juuri pelastaa meidät.”
”Siitä me voimme olla yhtä mieltä”, Remington nyökkää. ”Katsokaa.”
Remington kulkee lähemmäs maahan viskattua olentoa. Se on kauttaaltaan vääntynyt. Jokin sen olemuksessa on täydellisen irvokasta. Minulta kestää hetki ymmärtää. Vääntyneisyydestään huolimatta se on ihminen. Minä katson lapsen kasvoja.
Suustani pääsee tahaton parahdus. Se, joka tulee ensimmäisenä lähelleni, ei suinkaan ole kukaan ihmisistä. Igran seisoo minun ja kieroutuneen lapsen ruhon välissä kuin suojelisi minua pelkältä olennon näkemiseltä. Hän pudistelee vimmaisena päätään.
”Ei kai se vain ole…” Valor älähtää.
Medeina itkee jo. Nainen on painautunut aivan Remingtonia vasten. Miehen eleistä osaan päätellä, että hän ei ole vapaaehtoisesti siinä.
”Miksi ihminen… Miksi yksikään ihminen olisi…”
”Onko se muuttunut? Onko jokin saanut sen tuollaiseksi?”
Remingtonin silmät ovat lähes tyhjät. Ne seisovat päässä. Siitä tiedän, että mitä ikinä juuri nyt todistammekaan, on vasta alkua. Ainoa sisintäni rauhoittava tekijä on Igranin järkähtämätön läsnäolo. Tilastaan huolimatta Igran on yhä siinä, suojelemassa minua, vaikka sen pitäisi mennä juuri toisinpäin.
”Tämä voi olla yksittäinen tapaus. Emme saa panikoida sen perusteella, mitä juuri koimme”, Remington sanoo tavallista matalammalta. Mies ei hätyytä kyljessään nyyhkivää Medeinaa pois, mikä tekee tilanteesta heidän välillään entistäkin surkeamman.
”Vielä tässä vaiheessa me emme aio jakautua. Pysymme yhdessä kaikki kuusi.”
”Tuleeko muukalainenkin mukaan?” Khadijan otsa kurtistuu.
”Ilman Igrania me emme olisi päässeet tänne”, huomautan.
Khadija pyöräyttää silmiään.
Tuijotan maassa lojuvaa ihmislapsen ruumista vielä hetken. En keksi, mikä tekee sen raajoista luonnottomat. Ne eivät ole ihmisen raajoja pitemmät, mutta ne eivät ole muodostuneet kuten tavalliset kädet. Tämän lapsen on täytynyt syntyä täällä. Onko solaarinen säteily muovannut lapsen kaltaisekseen? Mitä kaikkea se voi tehdä jo sikiötasolla?
Remington on jo huomannut ajatusteni suunnan. Hän kiirehtii antamaan ohjeita kuin minkäänlaista välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan. Mitä vähemmän me tapahtunutta mietimme, sitä paremmin hän saa pidettyä meidät yhdessä suunnassa. Huomaan kuitenkin katseittemme kiertävän. Kaikki katsovat lapsen ruumista ja toisiaan, mutta vastausta ei löydy kenenkään järkytyksestä laajenneista silmistä.
Pakkaukset on tehty, jokainen saa repun, joka on täynnä välttämättömiä selviytymistarpeita. Lisäksi jokainen saa kannettavakseen pienen käsiaseen. Tuhoavan koneen, jolla tähdätä uhkaavaa kohdetta. Adrenaliini virtaa kehossani, huomaan vapisevani äskeisen kohtauksen jäljiltä. Minä tiedän, että vaikka minulla olisikin ollut ase kädessäni, en olisi kyennyt tuhoamaan mitään, jolla on ihmisen kasvot. Onneksi Igran on täällä. Igran aisti pelkästään uhan, ei mitään muuta.
”Uskallammeko me lähteä matkaan ollenkaan, kun täällä on… tuollaisia?” Medeina sanoo yhä kyyneliä kasvoillaan.
”Me olemme käyttäneet projekti Kuunsiltaan niin paljon varoja, että tämän puolen tutkimatta jättäminen ei tule kuuloonkaan”, Khadija sanoo kuin asia olisi sillä selvä. Hänen ilmeensä taakse jää jotakin, johon saakka minä en yletä. Jotakin jää sanomatta, mutta muut eivät eleistä päätellen huomaa sitä. Kaikkien edesottamusten jälkeen olen varustautunut siihen, että nämä ihmiset eivät kerro minulle kaikkea.
”Medeina”, Remington puuttuu puheeseen, ”me olemme varustautuneet uhkiin niin hyvin kuin meille on näissä puitteissa mahdollista. Riskit on minimoitu suhteessa kaikkiin tekijöihin.”
Medeina nyökkäilee hiljaa.
”Lisäksi meillä on Igran.” Remington nyökkää vihreää ystävääni kohti. ”Igran pitää huolta siitä, että meille ei tapahdu mitään epäsuotuisaa. Ilman sitä emme olisi päässeet ylittämään kraateria. Kuvittelitko sinä, että kraaterin ylitys onnistuisi lähitulevaisuudessa?”
Medeina pudistaa päätään.
”En minäkään. Mutta se osoittautui mahdolliseksi. Siispä meidän selviämisemmekin on mahdollista. Huoli pois. Jätä se tänne, se painaa liikaa mukana kannettavaksi.”
Medeinan ja Valorin kasvoille leviävät vaisut hymyt. Khadija on vetäytynyt sivuummalle, mikään niin maallinen kuin huoli ei kosketa häntä. Joskus ajattelen, mahtaako Khadija nähdä rahaansa pitemmälle. En haluaisi kenenkään tulevan sokeaksi todellisuudelle ympärillään. Muiden keskustellessa yksityiskohdista huomaan vilkuilevani hiljaa maisemaa. Kituliaita puita, fosforinhohtoista lampea, joka on kuin nestemäinen kuunsirpale keskellä tyhjyyttä.
Päätämme suunnaksemme laakean maan taa jäävät vuoret. Kohtaan niiden katseen kuin ne olisivat jo veljiäni. Sisaruksia, joita en ole vielä tavannut. Tunnen yhteenkuuluvuutta niiden odottavan, äänettömän olemuksen kanssa. Mitä niiden taa kätkeytyisikään? Täällä mikään ei ole kuten ennen. Kenelläkään ei ole etulyöntiasemaa. Vilkaisen sivusilmälläni Igrania, joka seisoo yhä silmin nähden kyyryssä vieressäni. Mitä hän mahtaakaan odottaa? En malta odottaa, että pääsemme jakamaan tämän yhdessä. Kehoni kipristelee jännityksestä. Mitä vuorilla odottaisikaan, olisi jotakin, jonka saisin jakaa ystäväni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti